Tämän kirjan etuliepeessä puhutaan kulttikirjailijasta ja toden totta huomaan minäkin lukeneeni yhden Wolffin kirjan aiemmin. Tämä tässä käsittelemäni kirja valikoitui luettavaksi jotenkin sattumalta, mutta alitajunta saattoi muistaa aiemman lukukokemuksen, Lihan aika .
Kaksi sisarusta, Peggy ja Jolly elävät syrjässä, nyrjähtäneellä paikkakunnalla, itsekin hyljeksittyinä ja halveksittuina. Paikkakunnalla joka puskassa lymyää pedofiilrjä ja pervoja ja paikkakunnalle mainetta niittänyt kirjailijakin on murhattu. Seudun rasistisuus ja väkivaltaisuus on hallitsevaa - ja kerronnan myötä huomaa sen olevan myös ilmeisen tarttuvaa. Mieleen tulee etsimättä jokin aika sitten lukemani Henna-Riikka Kuisman Maaperä.
Itse haluaisin sanoa, että kotiseutuni on kuin pahaa unta, mutta pahaa unta joka on totta, ja kuten kaikki tietävät, siinä mikä on totta on jotain puhuttelevaa, sama se, millä tavalla jokin on totta. Jos viha on puhdasta. Jos kurjuus on todellista. Jos haavat vuotavat yhä verta. Tässä paikassa on jotakin synkkää ja pimeää, jotakin mikä virtaa syvällä ja mitä ei voi aistia, koska sen kätkee pinta, jonka läpi te ulkopuoliset ette näe.
Jolly kertoo tarinaa ja Peggy kokeilee kasvatti-isän hermoja ja rajojaan, kunnes käy juuri niin huonosti kuin ankara isä on ennustanut: tyttö raiskataan ja tuloksena on paljon murhetta, pelkoa ja raskaus. Siitä huolimatta sisaruksista juuri Peggy kokee luokkanousun.
- Mutta sinä Peggy, joka osaat selvittää sen sotkun, sinä voit käyttää kerrontaa aseena Leifin ja ehkä koko maailman raivoa vastaan.
Ja juuri niin Peggy teki. Hän kertoi satuja, joita oli kuullut koulussa tai lukenut Dragon kirjoista, tai sitten hän vain sepitti tarinoita samalla kuin kertoi. Joskus hän antoi sijaisisän tehdä kertomuksista hienoja, muiden paikkakuntalaisten arvostamia asioita. Peggy kehitti sijaisisästä eräänlaisen sankarin, joka rakensi kotirouville pyöräteitä ja nuorille futiskenttiä, maalaissankarin, joka kävi ostoksilla osuuskaupassa ja tervehti aina vastaantulijoita, pysäytti tappajaetanoiden vyöryn maanrajaan viritetyllä piikkilangalla ja vaihtoi naapureiden tuulilaudat, kun ne kuivina kesinä halkeilivat.
Olen vielä nykyäänkin kiitollinen siitä, että Peggyn mieleen pulppusi tarinoita ja että hän jakoi ne kanssani. Ne antoivat meille rohkeutta ja toivoa myöhemmin, kun tapahtui se kaikki muu. On lupaavaa paitsi meidän myös koko ihmsikunnan kannalta, että sellaisia ajatuksia ja kertomuksia voi kummuta mieleen tällaisella seudulllla kuin meidän, aikana, jota leimaavat väkivalta, kuolema, kylmyys ja suvaitsemattomuus. Jos me kuuntelemme sisintämme, oman luontomme meihin luomaa kaikupohjaa, voimme lootuksenkukan lailla nousta mudasta melkein tahrattomina.
Jolly jää vanhaan kotiinsa sijaisisän kuoltua selviytymään kylän tarjoamin keinoin - ja syömään rasvaisia savuankeriaita. Sijaisäiti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja jakaa oikeutta ja kuolemaantuomioita oman näkemyksensä mukaan. Maatilan yhteydessä toimiva romuttamo tarjoaa toimeentuloa ja kätkee myös ruumiit, joita ei haluta ulkopuolisille näyttää.Rikkinäisyys vetää puoleensa toisia rikkinäisiä ja maatilalle tulee kaksi chileläispakolaista, toinen entinen vanki ja toinen poliisi.
Emme olleet koskaan kuulleet mitään vastaavaa emmekä tienneet, mitä piti sanoa, kun joku oli kertonut elämästään jotakin tällaista. Tai tiesimme sittenkin. Koska tarinassa oli tutulta tuntuvia elementtejä. Raudan haju, jonka tietää olevan veren haju. Sellainen kerrostuma. Toisen ihmisen kauhun kerrostuma, joka värähtelee samalla taajuudella kuin oma kauhun kerrostuma.
Wolfin kerronta ja kieli liikkuvat vaivatta ronskista herkkyyteen ja huumorista ahdistavaan murheeseen ja sisäiseen rikkinäisyyteen. Omalla tavallaan ja kielellään hän kertoo ihmisen hirmuteoista ja selviämisestä mahdottomiltakin tuntuvissa olosuhteissa Huomaan nyt pomineeni tekstistä paljon tarinoihin ja niiden kerrontaan liittyviä sitaatteja, mikä ei anna oikeaa kuvaa kirjan kokonaisuudesta. Tekstissä kuvataan sijaisäidin raivopäisyyttä ja hulluutta ja nimitetään sijaisisän avuliasta työkaveria Jättikyrväksi. Ronskin kerronnan takaa pilkistävät haavat ja rikkinäisyys, jotka sinällään kerrottuna olisivat olleet lukijalle liian rankkaa. Vetävän juonenkuljetuksen lisäksi ehkä juuri tässä piilee kirjailijan taito. Palaan taatusti vielä vastakin Lina Wolffin teosten suomennoksiin.
Mutta miten ikinä juuret ja elämä ovat itse kutakin muovanneet, yksi on varmaa: ennen kuolemaa jokaisen pitäisi kirjoittaa tarinansa muistiin. Kertoa, ettei kaikki mennyt niin kuin oli tarkoitus mutta että tällainen minun elämästäni tuli.
Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme. -Otava, 2026. - Ruotsinkielinen alkuteos: Liken vi begravde, 2025. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. - Kansi Jenni Saari (Otavan kirjasto 329). - 229 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti