Kirjan kertoja on tehnyt koko elämänsä ahkerasti töitä. Hän on perustanut perheen ja saanut kaksi lasta. Vaimo Setsuko on huolehtinut lapsista, kun kertoja on ollut muualla hankkimassa perheelle elantoa. Kun lapset ovat viimein omilla jaloillaan ja poika Kaikokin saanut opintonsa suoritettua, tuleekin kuolinviesti. Poika on kuollut äkillisesti nukkuessaan ja vanhemmat murehtivat, etteivät olleet pojkaa hoitamassa, vaikka äkillinen kuolema on ollut pojalle helppo.
Sama kuolintapa voi tuntua sekä hyvältä että pahalta, koska kaikki perustuu omaan arvioomme.
Buddhalaiset hautajaismenot kuvataan tarkasti, samoin äidin suru ja hänen voimakas tarpeensa puhua pojan kanssa. Kun Setsuko eräänä aamuna makaa kuollena sängyssään, kertoja oivaltaa menettäneensä kaikki merkitykselliset ihmiset elämässään. Nyt vasta hänellä olisi ollut aikaa olla heidän kanssaan. Tyttärentytär laitetaan pitämään silmällä isoisää, mutta tämä ei halua olla vaivaksi lapselle, vaan lähtee junalla etelään, Uenon asemalle. Hän perustaa oman kodin, teltan, muiden kodittomien ja yksinäisten joukkoon Uenon puistoon.
Mies oli niin siisti, ettei häntä olisi erottanut ihmisistä, joilla on koti, mutta koska hän keräili tölkkejä ja makaili kivipenkillä kuin kuollut, hänen täytyi olla koditon.
Kodittomien on pysyttävä näkymättömissä erityisesti silloin, kun keisarillinen perhe vierailee jossain puiston laidalla olevista museoista, joten asumusten on oltava helposti mukana kuljetettavia. Kertoja tutkailee leiriytymiskieltoja ja muita säädöksiä, yhtä lailla kuin ruusujen lajituntomerkkejä. Kirja on täynnä yksityiskohtia ja nimiä, joiden avulla paikantaminen lienee helppoa, jos tuntee seudun. Japanissa käymättömälle nimet ja uskonnolliset tavat avautuvat huonommin.
Pienen kirjan kerronta on sujuvaa, vaikka minun oli vaikeaa syventyä tarkkaan paikan kuvaukseen. Kodittomien ihmisten näkökulma ja ihmisarvo nousivat kirjan tärkeimmäksi sanomaksi. Kirjan sävy on surumielinen ja haikea. Murakamin teosten lukemisen jälkeen tämä muistuttaa toisenlaisesta Japanista, josta ehkä mielummin vaietaan.
En ollut koskaan tehnyt mitään, minkä vuoksi muut voisivat puhua minusta pahaa. En vain pystynyt tottumaan. Pystyin tottumaan mihin tahansa työhön, mutta elämään en ollut pystynyt tottumaan;en ihmiselon kärsimykseen, en suruun enkä iloon.
Yo Miri: Uenon asema. Sammakko, 2023. - Alkuteos JR UENO-EKI KOEN-GUCHI. sUOM. Raisa Porrasmaa. Kannet:Eva Monchecourt. - 152 sivua
Kuulostaa jälleen yhdeltä japanilaiselta kirjalta, jonka haluan lukea. :)
VastaaPoistaOlen itse nyt saanut käsiini monta japanilaista kirjaa ja tuntuu melkein kuin pääsisin matkalle maahan. En ole oikeasti käynyt siellä, mutta maa kiehtoo ja kirjat myös. Kirjojen ajattelutapa on sopivasti uusi, mutta siinä on tarpeeksi tuttua, jotta kirja kantaa. Tämä oli tähän mennessä lukemistani kirjoista realistisin ja samalla synkin. Harvoin näkee kirsikankukkien läpi asunnottomuutta ja köyhyyttä eikä sitä yleensä halutakaan näyttää, kuten kirja teki. Ohut kirja, lue ihmeessä!
Poista