Myrskylyhty valaisi korin keltaisella valolla. yö oli niellyt kaiken heidän ympäriltään, vain pallo ja kori olivat jäljellä, roikkuivat yön valtavalla vatsalla kuin koru
Pariisin Ja Lillen välille he juuttuivat kolmeksikymmeneksitunniksi.
Päivä oli jo valmiiksi väsähtänyt ja roikotti käsiään, ja antoi lopulta periksi kokonaan. Lakkasi tuulemasta Mitään ei ollut tehtävissä.s.47
..hän halusi kaupunkeihin, kauniisti kivetyille kaduille. Niillä hänen korkonsa kiiruhtivat eteenpäin, kop, kop, kop, kop, kop,, kop, kuin olisivat koputtaneet ovea, sitten seuraavaa ja taas seuraavaa, siinä toivossa, että jokin niistä narahtaisi ja avautuisi johonkin, mistä hänellä ei ollut kuin ihana aavistus.
Mutta oli kaduilla toinenkin puolensa. Sen hän oli nähnyt Helsingissä ja Pietarissa ja Moskovassa ja se oli niin pelottava että vatsa kivettyi sisältä päin. Jos ihmiselle kävi hullusti - ja miten helposti niin kävi - kadut muuttuivat rutiköyhiksi parakeiksi joista ei ollut enää ulospääsyä.Ne muuttuivat toisiaan loputtomasti seuraaviksi seinättömiksi huoneiksi joissa ei ollut mitään mukavuuksia, ei mitään.Kova istua, kova nukkua, kova kuolla. Ei yhtä ovea, jonka vois sulkea suojakseen. s. 52
Onneksi luin etukäteen, ettei kirjan alku vielä vetoa lukijaan. Minustakin ilmapallomatka Pariisiin jäi latteaksi muun romaanin rinnalla, vaikka päinvastaista odotin. Kuulostaahan ilmojen halki tehty ulkomaanmatka seikkailulta verrattuna Seilin saarella, mielisairaalassa vietettyihin vuosiin. Niin vain käy, että kirjailija on onnistunut tämän, Amandan elämän jälkimmäisen vaiheen kuvauksessa vielä paremmin. Kirja perustuu tositapahtumiin, irtolaisena Seilin saarelle toimitetun Amandan tarinaan. Katja Kallio on tehnyt taidetta yksinkertaisen ja karun kohtalon kuvauksesta. Kieli on kaunista, loistavaa, runollista ja upeaa, (Oma sanavarastoni ei riitä sitä tarpeeksi ylistämään.)Tähän kirjaamani lainaukset välittävät vain osan sen väreistä ja voimasta.
Ulkona oli viileää, piha nyreksi vielä varjossa.Amanda kantoi itsensä pihan poikki hölskyvässä säkissä puuskuttavan hoitajan ja parin muun potilaan perässä. s 109
Mielisairaalassa Amanda yrittää säilyttää ihmisarvonsa, vaikka potilaat ja hoitajat ovat selvästi eri kastia.
Välillä hulluus puhui hänelle simasuulla. Jos hän antaisi periksi, tässä paikassa olisi järkeä kuin taikaiskusta, ja tässä kohtalossa. Sietämättömästä vääryydestä tulisi loppu kuin piloillaan. Jäljelle jäisivät pelkät tosiasiat, hulluus ja hullujenhuone, rinta rinnan.
Mutta hän vastusti houkutusta. Öisin hän tarrasi kiinni ikiomaan silkkinauhaansa kuin kaiteeseen ja sai pysyteltyä pystyssä. Hän sai jatkettua elämää putoamatta sen pohjalle. s.186
On kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka muistuttavat oikeasta elämästä ja kohtelevat potilaita ihmisinä.
Ja sitten hän näki miehen.
Mies käveli pitkin verkkaisin askelin kivisen rakennuksen ohi kohti kävelypihaa. Hän oli pitkä ja solakka ja näytti Amandaa vanhemmalta. Yllään hänellä oli kirjava villapusero, vaikka oli näin lämmin. Päässä hänellä oli hattu ja hän kantoi toisessa kädessä puista laatikkoa. Toisessa oli tynnyrin kimpi......
Oikea ihminen s. 114
Sofia hymyili Amandalle hänen tullessaan takaisin sisään. Amanda ei tiennyt oliko hän häikäistynyt vielä tinakuoresta vai nyt tästä hymystä., kun kukaan ei ollut hymyillyt hänelle pikään aikaan. 125
Amanda kehuskelee lukuisilla hameillaan, jotka viimein saapuvat postin mukana saarelle. Jopa joululahjapaketin punainen nauha on tärkeä koriste kantajalleen.
Sofia solmi nauhan Amandan niskaan rusetille ja jätti päät roikkumaan pitkinä kaulan kummallekin puolelle.
Amanda sai tuskin henkeä, niin punainen nauha oli.
"Saanko minä sen ikiomaksi", hän kuiskasi.
Sofia sanoi: "Voikun se pukee sinua" ja kosketti rusettia kevyesti kuin siunaten sen. s.156
Amanda nyökkäsi muki yhä käessään. Heijastus oli himmeä, mutta sitä katsellessaan hän oli yhtäkkiä muistanut miltä hänen kasvonsa näyttivät
Mistään ei olisi osannut sanoa että Isaksson oli huomannut Elsan kahvipullon ja yhden ainoan kupin. Ei mistään. Mutta niin vain oli huomannut. Oli katsonut, ja huomannut, ja katseellaan parhaansa mukaan korjannut.,s.165
Karkuyritys vie entistä syvemmälle toivottomuuteen kuuden eristysvuoden jälkeen.
Amandan huulet olivat kuivat ja suupielissä oli karstaa. Hänen luunsa tuntuivat murskaantuneen sohjoksi, jota vain paita umpihihoineen oli estänyt leviämästä ympäriinsä. Kun Sofia otti paidan pois, mikään ei pitänyt luusohjoa koossa.
Sofian ja Josefinan mentyä Amanda kallistui takaisin sängylle.Hänen päänsä lonksahti takakenoon, mutta niskassa ei ollut tarpeeksi voimaa sen suoristamiseen. Pää oli raskas kuin kaali. Hän ajatteli että pitäisi ottaa kaalista kiinni molemmilla käsillä ja siirtää se keskemmälle sänkyä, mutta käsissäkään ei ollut voimaa s. 283
Pienet vivahteet, maut, näyt ja katkeran surullisen elämän Kallio tuo niin lähelle, että ne voi tuntea ihollaan tai kielellään, elää kirjassa mukana kuin olisi Amanda, miettiä turhaa elämää kuin Amanda ja samalla lukea niin kaunista kuvausta siitä. On syytä kiittää kirjailijaa tästä lukuelämyksestä.
Isakssonin keitossa on madetta ja oikein jauhoista perunaa, joka tekee keitosta sakeaa, ja porkkanaa ja sipulia ja suolaa. Perunat ja kala laitetaan pataan yhtaikaa hellälle tulelle. Mateen maiti on se salaisuus. Ja mätikuplat, jotka poreilevat suussa, ne ovat pieniä kuin samppanjassa. s. 300
Katja Kallio
Yönkantaja
Otava 2017
380 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti