Kun sattumalta tartuin Hanna Haurun Utopia -kirjaan, tiesin tarttuvani saman kirjailijan tuotantoon toistekin. Outoa, että se tapahtui vasta nyt, melkein kymmenen vuotta ensitutustumisen jälkeen. Minulle Hauru puhuu samaa pohjoisen kieltä, josta olen pitänyt Timo K.Mukan ja Rosa Liksomin kirjoissa. Enkä minä tunne pohjoisen elämää kuin heidän kirjojensa kautta. Elämä näyttäytyy Haurun kirjassa köyhänä ja raakana. Jos kertoja hankaa kehonsa vihdan rangalla ja tuntee olevansa sylissä, on hellyys etäällä. Isäpuoli on orvolle tytölle yksinkertaisesti Paha, juoppo, sodan raunioittama mies, eikä äitikään tytöstä välitä. Työ mielisairaalassa päästää hänet alituisesta pelosta, joka kotona asuessa vaivaa. Hän tietää, että jää ikuiseksi impyeksi puolukkasurvoksen kuluttamien mustien hampaantynkien ja pahanhajuisen hengityksen takia, joten päästää yhden potilaista, Lättähatun tikkitäkkinsä alle , pääsee neitsyydestään,ja tekee äpärän.
Kirja on karu ja raju, synkkä ja alaston. Kuitenkin siinä on jotain, joka pakottaa jatkamaan lukemista, vaikka lukiessaan tietää, ettei onnellista loppua ole luvassa. Miksi pitäisi olla? Eivät tästä kaikki pidä, ei ehkä monikaan. Minua kirja puhuttelee, jollain tavalla tunnen ymmärtäväni sen, vaikka se on kuin isku palleaan (Enkä sellaistakaan ole koskaan kokenut.)
Hanna Hauru: Jääkansi :romaani
Like 2017
117 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti