Kuinka voikaan viehättää tarina, jonka juonen tietää etukäteen ja jonka tapahtumat eivät edes kiinnosta. Tämä tarina Shakespearen pojan kuolemasta 1500-luvun Stratfordissa oli kirja, jonka arvelin ehkä selailevani tai mahdollisesti jättäväni kesken, mutta nyt haluan sitä oikein kunnolla hehkuttaa ja suositella muille. Helmi se on!
Kirjailija ei peittele teoksensa taustaa, vaan antaa faktat lukijalle jo ensi sivulla. Stratfordissa asuneella pariskunnalla oli kolme lasta: esikoinen Susanna ja kaksoset, joista poika, Hamnet, kuoli 1596. Isä oli latinanopettaja, myöhemmin teatterimies ja kirjailija. Äiti oli jotain ihan muuta, ja luulen, että tästä alkaa kirjailijan osuus. Shakespearen puolisosta Annesta on tullut Agnes.Tarina on ennen kaikkea hänen tarinansa ja alkaa jo nuoruudesta, jolloin hän eli äitipuolensa kanssa samassa kodissa omaa kuollutta äitiään ikävöiden.
Agnesilla on parantajan lahjoja ja kyky nähdä niin ihmisistä kuin asioista enemmän kuin muut. Hän viettää päivänsä keräten ja viljellen lääkeyrttejä, mikä ärsyttää äitipuolta. Onneksi hänellä on veli, joka ymmärtää sisartaan.
Äkkiä Anges tietää kaksi asiaa. Hänellä ei ylipäätään ole mitään käsitystä, mistä tietoa tulee, sitä vain tulee. Koskaan hän ei epäile oivalluksen hetkiään saati pohdi, kuinka tieto hänet saavuttaa. Jokaisen saamansa viestin hän ottaa vastaan kuin odottamattoman lahjan, hymyilee lämpimästi ja yllättyy mieluistasti. s.189
Yksi kohta Elizan(Agnesin käly) kädestä joutuu vahvojen näppien rusennukseen. Tuntemus hämmentää, aivan kuin hänestä vedettäisiin jotakin, tikkua ihosta tai tulehdusta haavasta, ja samalla sisuksiin ammennettaisiin jotakin muuta. Onko hän tässä antamassa vai saamassa? Tekee mieli sekä kiskaista käsi vapaaksi että jättää se nipistykseen. s.119
Kun Agnes tapaa vähän karsaasti ja halveksuen katsotun hansikkaantekijän pojan, joka osaa kirjoittaa ja lukea ja opettaa lapsia koulussa, ei hän epäile tuntemuksiaan. Pojan isä on velkojien armoilla ja näkee tytössä hyvien myötäjäisten antaman mahdollisuuden. Toki hän haluaa esiintyä hyväntekijänä antaessaan poikansa naida raskaana olevan tytön. Kun veli ihmettelee sisarensa naimakauppaa, paljastaa tämä nähneensä tulevan miehensä sisälle.
"Että kaikista tuntemistaan ihmisistä sinä kätket sisällesi eniten." s.170
Avioliitossaan hansikkaantekijän talon naapurissa Agnes jatkaa omaa elämäänsä parantajana ja tietäjänä. Hän synnyttää esikoisensa yksin, mutta hämmästelee, kun ei 'näe' toista lasta odottaessaan syntyvän lapsen sukupuolta. Appivanhemmat pakottavat Agnesin synnyttämään kotona ja lapsia tuleekin kaksi, tyttö ja poika.
Vaikka nuoren parin rakkaus kukoistaa, Agnes huomaa aviopuolisonsa viihtymättömyyden ja arvaa syynkin. Elämä vanhempien lähellä lannistaa ja nujertaa. Ovelasti hän saa miehensä lähtemään Lontooseen toteuttamaan kirjailijan ja teatterimiehen uraa. Suurkaupungissa pieni ullakkohuone tulee kirjailijan linnakkeksi ja mies löytää tehtävänsä.
Missään muualla hän ei pääse pakoon ihmisiä ja ympärillä hälisevää elämää, missään muualla ei saa antaa maailman kaikota, oman minänsä haihtua, olla vain musteeseen kastettua sulkaa pitelevä käsi ja katsella, miten sen kärjestä purkautuu sanoja. Ja kun sana toisensa jälkeen kiertyy esiin, hän saattaa erkaantua itsestänsä ja löytää rauhan, jonka suomaa lumousta, virvoitusta, suojaa ja riemua mikään ei voita. s.292
Vaan kestääkö avioliitto etäisyyden lisäksi sen tuskan, jonka oman lapsen kuolema tuo? Agnes muuttuu ja perhe muuttuu.
Paljon Agnes on kestänyt ja kestää, mutta oman lapsen tuska luhistaa. Hän kestää eroa, sairautta, iskuja, synnytyksiä, köyhyyttä, nälkää, vääryyttä ja yksinäisyyttä, muttei tätä: oman lapsen surua kuolleen kaksosensa ruumiin äärellä. s.280
Agnes ei ole entisensä. Hän on muuttunut perin pohjin. Hän muistaa olemisensa ihmisenä, joka koki varmuutta elämästä ja siitä, mitä se hänen eteensä tuo. Hänellä oli lapsensa, miehensä ja kotinsa. Ihmisten sisimpään kurkistaessaan hän näki, mitä tuleman pitäisi. Hänellä oli kyky auttaa toisia. Hänen jalkansa askelsivat maan kamaralla sutjakkaasti ja luontevasti.
Sen ihmisen hän on menettänyt ikiajoiksi. Ja se joka hänestä on tullut seilaa tuuliajolla eikä tunnista elämäänsä. Hän ajelehtii irrallaan, hän on joutunut hukkaan. Hän on joku semmoinen, joka itkee, jollei löydä kenkäänsä tai kiehuttaa maidon vetiseksi tai kompastuu kattilaan. Mitättömät sivuseikat luhistavat hänet. Mikään ei ole enää varmaa. s. 309
Agnesin hahmo on täyteläinen ja kiinostava. Lukija pääsee haistelemaan ja maistelemaan yrttejä ja keitoksia, ja saa aavistuksen parantajan ja selvänäkijän toimista. Lukija ei ymmärrä sen enempää kuin Agneskaan, mistä salattu tieto kumpuaa, mutta luottaa kirjailijan ohjaukseen. Yhtä lailla yltäkylläisesti O'Farrell kuvaa keskiaikaista elämää ja kaupunkia, niin Sratfordia kuin Lontootakin. Uudelleen lainauksia varten merkitsemiäni kohtia lukiessani mietin, oliko kuvailu ehkä liian rönsyilevää, toistiko kirjoittaja itseään liikaa? Vaan ei ja ei. Minä pidin tästä tyylistä ensi lukemalla ja yhä pidän. Se tekee tästä kirjasta houkuttavan ja antaa kerrontaan väriä ja mehukkuutta. O'Farrellin kirjoille annan uudenkin mahdollisuuden. Muidenkin kannattaa mielestäni kokeilla.
Maggie O'Farrell on lähtöisin Irlannista, mutta asuu nykyisin Edinburghissa. Hänet on palkittu usein ja kirjat myyvät hyvin ja erityisesti Hamnet on ollut myös kriitikoiden ylistämä. Suomennoksiakin on jo ennen Hamnetia ilmestynyt kaksi: Varoitus tukalasta helteestä (2014) ja Käsi jota kerran pitelin (2013). Tätä kirjailijaa ei kannata ohittaa.
Maggie O'Farrell: Hamnet. -S&S,2022. - Englanninkielinen alkuteos: Hamnet, 2020. - Suom. Arja Kantele. - Kansi ja ulkoasu Laura Noponen. - 382 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti