Pertti Sulasalmi: Vieras kaikkialla

 

Tässä on kirja suomalaisista Ruotsissa ja paluumuutosta takaisin Suomeen. Vaikka tarinaa kertovan päähenkilön nimi on Kimmo, on kyse autofiktiosta. Tarinat paremman toimeentulon perässä naapurimaahan 1970-luvulla muuttaneista suomalaisista ovat monelle tuttuja, mutta tämä kirja tuo siihen uuden näkökulman.  Nimen osoittelevaisuudesta huolimatta kirja kertoo pärjääjästä.

Kimmo  Saravuo on parikymppinen, kun hän houkuttelee tyttöystävänsä Sirkan lähtemään kanssaan Ruotsiin, jossa tällä asuu täti. Pelkän huhun ja uskalluksen varassa lähdetään, mutta työpaikka löytyy ensin tehtaalta ja lopulta Kimmo etenee linjaautonkuljettajasta heidän kouluttajakseen ja Volvolla palataan Suomeen yhdentoista vuoden kuluttua. Silloin tyttöystävä on saanut kaksoset, joiden isäksi Kimmo ei koskaan kasva, vaikka elatusmaksuja pitkään maksaakin. Mukana on uusi valloitus, Mirja, kuuma seksipakkaus, jolla on jo ennestään lapsia. Parille syntyy poikakin ennen muuttoa Porin lähelle Ulvilaan, jonne aletaan rakentaa omakotitaloa.

Pärjääjän tarinana kirja poikkeaa muista maahanmuuttajien kertomuksesta. Kimmolla ei ole houkutusta alkoholin käyttöön, hän oppii kieln, työn ja toimintatavat nopeasti. Naiset ovat hänen heikko kohtansa ja isyys Sirkan synnyttämille kaksosille jää tunnustamisen varaan. Omatunto saa jatkuvasti kirjassa vinotekstillä muotoiltuja puheenvuoroja, joiden merkitystä tai roolia en vähään aikaan ymmärtänyt. Luin äänestä myös jälkiviisautta. Vasta kun omatunto vaikenee Mirjan kanssa käydyn raha-/sukulointiriidan takia, aloin ymmärtää tekijän tarkoitusta.

Tiesin, että saatoin loukata, mutta ihmiselle oli hyvä sanoa ulos ajatuksensa. Elin itsekeskeistä elämää, kiitos siitä omatunto. Älä vaan kommentoi tätä.

Vaan kommentoitavaa riittää etenkin Kimmon naisasioissa. Hän on mielestään moderni mies, joka ei tarvitse papin aamenta naissuhteilleen eikä muutenkaan kunnioita instituutioita. Myös bändikuvioissa pystyvä rumpali etenee omien pyrkimystensä viitoittamaa reittiä, vaikka joutuukin jättämään kaverinsa pulaan.

Lopulta päädyin  ajatellemaan, ettei hänellä mitään hätää ollut, kaikki  meikäläiset olivat tottuneet lähtemään, tulemaan ja olemaan yksin.

Nuori mies pitää taipumustaan toteuttaa aina ideansa luonteensa vaikeana osana.

Jos olen saanut idean, en jätä sitä vakan alle. Päästän sen ilmoille vapaana ja villinä, pelkäämättä seurauksia.

Suomeen muuton ja omakotitalon rakentamisen jälkeen materialistiminä katoaa vähitellen ja tilalle tulevat monet muut ideat ja kokeilut, vaikka entisetkin säilyvät.: soittaminen, politiikka, työsuojeluvaltuutetun asiat ja radiohommat. Jo yksikin näistä olisi riittänyt perheen laiminlyömiseen bussinkuljettajan työn ohella. Kumppanilla on sanomista usein - syystäkin. Puolueen jäsenkirjan Kimmo ottaa vasta ay-toiminnan myötä, vaikka olikin jo Palmen valtakunnassa kasvanut demariksi.

Kerronta on vauhdikasta ja sujuvaa. Lukija pidetään mukana Kimmon puuhissa yksityiskohtaisen kuvauksen ja repliikkien vuorottelulla. Vaikka sivumäärä on melko mittava, riittää tavallisessa arkielämäss käänteitä ja mutkia, jotka antavat jälkiviisaalle omatunnon äänelle kommentoutavaa. Kuitenkin jää tunne, ettei se ihan noin hienosti voi mennä kenenkään kohdalla, kuten autofiktioissa usein minusta tuntuu. Tässäkin olisin kaivannut enemmän pohdiskelua ja ajatusten erittelyä, mutta tarina eteni sellaisella vauhdilla, ettei moiseen jäänyt tilaa. Pidän kuitenkin kirjaa kasvukertomuksena, vaikka välillä päähenkilö tuntuukin seikkailevan menestyksestä toiseen, kun muut vain seuraavat sivusta. Luen sen myös kirjan ansioksi, sillä onhan tässä toisenlainen näkökulma Ruotsiin muuttaneisiin suomalaisiin, joita usein kuvataan pettyneinä luusereina. Tekijältä onkin julkaistu jo neljä aiempaa minulle tuntematonta kirjaa. Kaikenkaikkiaan kelpo ajankuvaus!

Pertti Sulasalmi: Vieras kaikkialla: eräs nuori mies päättää tulevaisuudestaan Momentum, 2025. - Kansi: Timo-Erkki Varpainen. - 398 sivua

Olli Jalonen: Poikakirja

 

Näin minä opin maailmasta, että kaiken oppii ja silloin voi vaikka läpi harmaan kiven.

Poikakirjan kertoja on alakoulua käyvä poika, joka tarkkailee kaikkea ympärillään oppiakseen, miten maailma toimii ja miten siellä pärjää. Koulussa opettaja pitää tiukkaa kuria ja vaatii oppilailta menestystä ja isänmaallisuutta. Jollen olisi kirjan takakannesta lukenut kirjan kertovan 1960-luvusta, olisin väittänyt kuvausta 1940-luvun kansakouluksi. Opettaja valmentaa kertojaa ja Pekkaa koulujen välisiin kilpailuihin. Kertojan lajina on lauseenjäsennys. Sijamuodot ja lauseenosat pitää nimetä suomeksi, äidinkielellä, sanoo opettaja. Pekan lajina on nyrkkeily ja hänelle  pärjäämisen oppi on selvää.

Ei kun lyö vaan ja muistaa suojata. Ei se satu kun lyö vaan ja aina kovempaa. Ei siinä muuta konstia ole kun muistaa vaan ettei suutu ja innostu vaan vihaa vaan.

Kodin opit ovat toisenlaiset kuin opettajan. Niitä ei välttämättä aina sanota ääneen, vaikka poika onkin valmis painamaan opit mieleensä. Perheen elättää pääosin isä, vaikka äitikin käy ajoittain työssä. Isosiskoja on kolme: kaksoset ja esikoinen. Heidän murheistaan osa tihkuu kaveripiirin kautta kertojan tietoisuuteen ennen kuin isä kertoo koko asian. Pojan havaintojen kautta kerrottuna lukija tajuaa siskon huolen vielä karumpana. Äidin suurin murhe on Pieni, kertojaa nuorempi lapsi, joka ei kehity, vaikka havaitsee ja muistaa asioita muita paremmin, vaan käpertyy itseensä.

Tärkeitä oppeja ja kokeiluja tarjoaa myös kaveripiiri, jossa pitää pärjätä. Elefantiksi nimetty, pulska poika joutuu ryhmän pahoinpitelemäksi eikä opettajalle puhuminen auta, koska kantelupukki ei saa olla. Koulu on senkin takia pelottava paikka, ja lukukauden mitta tuntuu elokuussa loputtomalta.

Mutta kuitenkaan mikään päivä ei ole edellistä pahempi vaikka elokuun lopussa näkee yhdessä ainoassa viikossa pimeän harppomisen.

Vakituisen opettajan tilalle tullut opettaja ei saavuta oppilaiden arvostusta, eikä lopulta johtajaopettajakaan voi sietää opettajan mukanaan tuomia uusia ajatuksia ja säveliä. Hänen opetuksensakin on erilaista kuin edellisen opettajan.

Mietin koko matkan kotiin näytänkö koepaperia edes, enkä sitten näytä. Joudun sen asian ajattelemaan koska siinä on vastakkain miehen rehellisyys ja mikä on oikein, ja vielä kolmantena pyöränä mikä oikein on totta koska ei kai aika voi totuutta syödä.

Jalonen kuvaa erinomaisen onnistuneesti keskenkasvuisen pojan maailmaa. Vaikka omien kokemusten arvaa olevan taustalla, ei tästä kirjasta tule suoraan autofiktion sivumakua.Salaisuus on kaiketi kiireettömyydessä ja tarkkuudessa, jolla hän kuvaa ympäristöä ja ihmisten välisiä suhteita ja jännitteitä. Saatan haistaa kertojan kanssa tekeytymässä olevan viilin hajun ja pelkään hänen kanssaan omatekoisen pommin vaikutuksia ja kiinnijäämistä.

Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden tarvitse niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.

Se ei ole nurkassa eikä keskellä. Siinä on enemmän omaa kuin muitten määräämää mutta enemmän siinä on muitten vuoksi.

Olli Jalonen: Poikakirja, Otava 2010. - 256 sivua

Pirkko Saisio: Vastavalo

 

Vastavalo on Pirkko Saision omaa elämää seuraileva kirja, mutta päähenkilö on hän, joka kasvaa kohti aikuisuutta ja omaa itseään tässä kirjassa. Pienin yhteinen jaettava oli tätä edeltävä, lapsuutta käsittelevä kirja omaelämäkerrallisesta trilogiasta. Kuuntelin kirjan ja Saision oma ääni lukijana teki kirjan todemmaksi, rehellisemmäksi, vaikka fiktiota kuuntelinkin. Hän seisoo yhä muistamansa takana.

Kommunisti-isän ja kauppa-apulaisäidin ainoa lapsi haparoi kohti tuntematonta ja ottaa vaikutteita sieltä täältä. Hän pääsee oppikouluun, vaikka isä pitää moista valistusta turhanpäiväisenä. Hän ei pärjää aritmetiikassa eikä oikein piirräkään hyvin, mutta ainekirjoitus tuottaa mielihyvää, vaikkei siitäkään saa kuin plussan kahdeksikon perään, mikä on kuin koiraa tapututtaisi selkään kohtalaisesta suorituksesta. Hän hämmästelee yhä Jumalaa, joka jo edellisen kirjan tapahtumissa lastentarhan tätien kautta on tullut päähenkilön maailmaan. Kotona tästä ei ole puhuttu. Tässä kirjassa lähes aikuisena hän melkein tulee uskoon, mutta kokemus jää lyhytaikaiseksi.

Oppikouluaikaisen tarinan kanssa vuorottelee kertomus ylioppilaskevään jälkeisestä, Sound of musicin inspiroimasta matkasta Sveitsiin pestalozzi-kylään töihin. Tuo kokemus kasvattaa häntä koulua enemmän ymmärtämään, kuka hän on ja miten maailmassa voi toimia, mutta oppi tulee vaikeimman kautta. Eletään 1960-lukua , eivätkä kylän johtajat, Kapteeni ja Kapteenitar edes tiedä, missä Suomi on. Lasten kanssa tehdään eväsretkiä, joilla Tante Dolores ja Tante Irma häipyvät tarkastamaan vadelmien kypsyyttä ja nuoremmat tytöt valvovat lapsia. Suomalaisen tytön perehdyttämisen ottaa vastuulleen Renate, joka opettaa myös olemaan poikien kanssa ja pitämään tupakoinnin salassa

En muista, miksi jätin Saision trilogian lukemisen aikoinaan ensimmäiseen kirjaan, mutta onneksi palasin nyt tarinaan. Ei tämä ihan perinteinen autofiktio ole ja se on hyvä. Tapahtumat Sveitsissä ja lapsuuskodissa Helsingissä etenevät palasina vuorotellen omassa ajassaan. Ihailen kirjailijan tervänäköisyyttä ja sitä hymyilevää kritiikkiä, jonka hän kohdistaa kertomuksen päähenkilöön, nuoreen itseensä, joka yrittää olla aikuinen ennen kuin on siksi kasvanut. Kirja antaa ikäiselleni paljon samaistumispintaa ja oivallusta omaan elämään. Kun kirjasta löytää myös itseään, se tulee lähelle ja kiinnostavaksi.

Pirkko Saisio: Vastavalo. WSOY, 2000. 252 sivua  Äänikirja, Siltala 2022. - Lukija : Pirkko Saisio, 5 h 49 min.

Soili Pohjalainen: Perätilassa

Vähän karsastin aiemmista lukukokemuksista tutun kirjailijan uusinta kirjaa sen nimen takia. Tässä iässä en tunne vetoa synnytystarinoihin. Vaan kun kirjan aloitin etsiäkseni huumorinpilkahdusta parin vakavan kirjan jälkeen, sain pohdintaa vanhemmuudesta paljon laajemmin kuin odotetun lapsenlapsen tarinan. Tämä kirja pohtii vanhemmuutta lapsen näkökulmasta, vanhemman näkökulmasta ja vielä isovanhemmuutakin. 

Elämä ei näytä olevan hiukkaakaan kiinnostunut siitä, että minä olisin halunnut vähän huilata ennen isoäitiyttä. Vain hetken. Elämä ei ole ennenkään välittänyt paskan vertaa suunnitelmistani.

Soili Pohjalainen kirjoittaa tästä kaikesta pitämättä itseään turhan tärkeänä tai edes hyvänä esimerkkinä, vaikka isä sellaiseksi on häntä yrittänyt kasvattaa.  Koska omaa minää ei nähdä voittajana, kurkistaa kirjan rivien välistä itseironinen kirjoittaja. Kirjan perussävy on kuitenkin vakavan pohdiskeleva.

Isä valehtelee paljon siihen nähden, miten ehdoton hän on vaatiessaan muilta rehellisyyttä. Hän käyttää paljon aikaa ja vaivaa kasvattaessaan pääni sisään ankaran yliminän.

Äiti ei ole niin tosissaan kuin isä. Äiti on kasvanut kommunistikodissa, jossa ei odotettu, että lapsista tulisi ihmisyytensä taakse jättäneitä, virheettömiä.Kova työihminen oli korkein ihanne.

Kirja on kaiketi autofiktio sanan täsmällisimmissä merkityksessä. Pohjalainen pohtii myös omaa suhdettaan kirjoittamiseen ja elämäänsä ja niiden välistä totuudellisuutta.

Saisiolla on hänensä, minulla vain nämä onnettomat minät. Tämä yksi, joka haluaa tehdä tyhjäksi yritykseni kirjoittaa kirja. Tämä, joka saa minut epäilemään jokaista lausettani.

Sitten on tämä 'kertojaminä', jolle jokainen lause on kertomus ja siksi totta. Tämä, joka lakkaamatta muuttaa elämääni fiktioksi.Tuokaan lause ei ollut totta, sanoo se toinen minä, se ankara.

Kirja, jota kukaan ei ollut suositellut minulle toimi kuitenkin ja antoi paljon laajemman näkökulman kuin nimi lupasi. Huumoria ei ollut niin kuin muistin tekijän aiemmista kirjoista. Valuvika -kirjassa Pohjalainen kertoo lämpimän huumorin kautta vakavaa tarinaa. Tämäkin teksti kiteytti oivalluksia, joista lukija voi peilata omaa elämäänsä. Kelpo kirja luettavaksi - valitettavasti sen tekee melko nopeasti. Luvut ovat lyhyitä eikä sivumääräkään ole turhan iso. Hyvä niin. Sanoja on turha tuhlailla, jos vähemmälläkin asia menee perille.

Vasta aikuisena minä yhtenä päivänä tietäisin kirkkaasti, että ihminen voi todella luottaa ainoastaan koiraan, koiran olomuotoon ja läsnäoloon, joka leviää huoneeseen sen ruumiinrajojen yli. Koiraan voi luottaa, sanoihin ei.

Soili Pohjalainen: Perätilassa. Areena, 2025. Kansi Elina Warsta

Hannu Väisänen : Viisikko

 

Hannu Väisänen on Anterona kertonut omaa ja sisarustensa tarinaa lapsuudesta vanhuuteen. Ihastuin hänen kerrontatapaansa jo sarjan aloittaneesta Vanikan paloista lähtien, mutten en ole kaikkia 7-osaisen sarjan kirjoja lukenut. Kun nyt taas pääsin sisään tarinaan, taidan lukea nuo lukemattomatkin. Vaikka hyvin toimi tämäkin lukukokemus suoraan ikääntyneen Anteron maailmaan asetettuna.

Antero asuu Ranskassa ja siellä vietetään viisikon yhteisiä syntymäpäiviä entisessä pappilassa. Paikalla on neljä veljestä ja Sisko. Runoileva ja alkoholin pauloissa rimpuileva isä on kasvattanut sisasrukset yksin vaihtelevien äitipuoliehdokkaiden kanssa. Äiti on kuollut jo lasten ollessa hyvin pieniä. Kasvupaikka oli Oulun kasarmialue isän työn takia.

Santeri on perinyt isän taipumuksen ryyppyputkiin, hänellä on pitkä letitetty parta, joka päättyy sormukseen. Fysioterapeutti Aleksi on kiinnostunut Nepalista ja terveellisestä elämästä, Siskon elämää ohjaavat taivasnäyt. Joukon komistus on Santeri, jolla on kehitysvamma. Tässä romaanissa sisarusten elämä on asettunut uomiinsa ja Anteron Ranskan talo pannaan jo myyntiin, vaikka siellä vielä juhlia vieteäänkin

Sumu ei hälvene. Mutta muistin suuret pariovet avautuvat, ensin paukkuen, sitten saranat vinkuen. Ja parioven takaa lähtee kulkeutumaan luokseni kaikenlaisia unohdettuja muistoja, mikä liikkuen hontelosti kahdella tikkujalallaan, mikä länkisäärisenä, mikä hämähäkin muotoisena. Valtava unohdettujen asioiden joukko lähestyy minua, tuijottaa, lähestyy, katsoo minua unohdetun asian suurilla, syyttävillä silmillä.

 Vanhuus on läsnä niin puissa, tippukiviluolissa kuin veljesten omassa elämässä. Pahimmin se iskee muistiaan kadottavaan Siskoon. Muistista ja muistoista tulee tärkeä osa kirjaa.Siskon auttaminen tuntuu vaikealta, melkein mahdottomalta. Samanlaiselta tuntuu sivusta seuraaminen, menneen olemuksen ja sisaren tapaojen muistaminen.

Yhtäkkiä minulla on tunne, että olen ensiapukurssin huonoin oppilas. Olen pidellyt ihmistä esittävää nukkea ylösalaisin sylissäni, enkä tiedä mistä kohdasta tekohengitys kuuluisi aloittaa. Enkä osaa asettaa muistiproteesia oikein.

Hannu Väisäsen teksti on kuvailevaa ja toteavaa, yksityiskohtia täynnä. Kirjan avulla pääsee  ransakalaiseen maalaispappilaan, ikivanhan marjakuusen luo, tippukiviluolaan ja karuun rivitaloasuntoon Kouvolassa. Mitään erityisesti korostamatta Väisänen tarjoaa tekstissä oivalluksia ja yhteenvetoja, jotka tekee mieli painaa mieleen. Samaistumispintaa riittää - ainakin vanhenevilla ihmisillä. Liikaa ei kerrota, eikä myöskään liian vähän. Tässä on kaikki kohdillaan.

Hannu Väisänen : Viisikko - romaani._ Siltala, 2024.- 199 sivua

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

 Kirkko on brändännyt toivon tehokkaasti, mutta minä en usko korkeampiin voimiin, en kenenkään jakelemiin taivaspaikkoihin. Silti välillä mietin, pystytkö kuulemaan minut, isä.

Tytär on ollut 7-vuotias, kun isä on tehnyt itsemurhan. Perhe, isän lisäksi äiti ja isoveli asuivat vanhalla kansakoululla. Isä on sarjakuvapiirtäjä ja huilisti, joka kärsii esiintymisjännityksestä. Äiti kirjoittaa kirjaa eivätkä perheen tulot riitä talon ostosta tulleen velkataakan maksuun.

Kirjan teksti on osoitettu kuolleelle isälle, jota kirjoittaja puhuttelee, kertoo lapsuudestaan ja vanhemmistaan aikuisuudesta käsin, oman perheensä ja työnsä keskeltä. . Hän kantaa mukanaan lapsuuden traumojen lisäksi omia erehdyksiään ja yrittää selvittää, mikä johtuu mistäkin.

Älä mene, ajattelin, mutta en huutanut hänen peräänsä. En ole ikinä huutanut kenenkään perään, isä. En ole ikinä huutanut kenenkään perään, isä. En uskalla näyttää, että tarvitsen muita. Niin säästyn häpeältä, jos huutooni ei vastata. Olen varma, että huutooni ei vastata.

Kuollut isä saa jälkikäteen kannettavakseen syyllisyyttä, jota kertoja ei lapsena ymmärtänyt itseltään poistaa. Kertoja sälyttää taakkaan huolia ja karvaita pettymyksiä, nuoruuden epäonnistuneita seksikokeiluja ja ensimmäisen avioliiton väkivaltaisen narsistin kanssa. 

Huolet yrittävät hiipiä mieleeni, niin kuin aina silloin, kun unohdan pelätä.

Kuitenkin kertoja yrittää ymmärtää selitystä hakiessaan. Hän hahmottaa tarkoin isänsä perhetaustan ja lapsuuden tilanteen. Kerronta on vivahteikasta ja rehellisen oloista, ja kertoja tuntuu koko ajan olevan vereslihalla. Selittelyn makua en kirjasta löydä, vaikka usein autofiktioista sen aistin. Toimittajataustainen kirjoittaja osaa kertoa työntämättä teokseen liikaa, mutta hän taitaa myös yksityiskohtien kuvauksen ja lukija saa elävät maailmat eteensä - ennen ja nytkyajassa.

Olen tutkinut myös Tiina Pystysen, Venla Pystysen äidin, Leskikuningattaren muistelmat(1993) ja tiesin taustat tälle kirjalle. Siitä huolimatta kerronta oli uutta ja jotenkin raikasta, puhdistavaa. Jos se puhdisti lukijan, toivoakseni sama vaikutus ulottui tekijään.

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa. WSOY, 2022. - 234 sivua

Vigdis Hjorth: Toisto

 

Miksi kirjoitan minä kun tarkoitan sinä?

Näin kysyy norjalainen kirjailija Vigdis Hjorth kolmannen suomennetun kirjansa Toisto ensimmäisellä sivulla ja jatkaa tämän jälkeen kerrontaa ensimmäisessä persoonassa. Hän kertoo ilmiselvästi itsestään, vaikka minäkertoja on hädin tuskin 16-vuotias eikä peittele omakohtaisuutta. Sitä hän ei ole tehnyt aiemminkaan, sillä muutamat hänen kirjoistaan ovat nostattaneet kohun nimenomaan romaanin suhteesta todelliseen elämään ja yhä eläviin, läheisiin.

Pienen romaanin alku on hyvin samaistuttava ja ymmärrettävä. Kertojan äiti on ylihuolehtiva ja hermostunut ja pitää tytärtään kontrollissa, jota isä yrittää hiukan lievittää. Äiti ei hyväksy tyttären irtiottoja, vaan tiukkaa tarkoin, tuleeko ystävien tapaamiseen poikia, haistelee alkoholit ja tupakantuoksut ja pitää tiukat kotiintuloajat. Ehkä tämä oli vielä 1970-luvulla Norjassa mahdollista, vaikka yleensä kai sielläkin kuri oli löyhempää. Tytär haluaa elää normaalia nuoren elämää, tutustua poikiin ja seksuaalisuuteensa, mutta äidin ja ilmitulon pelko hallitsevat häntäkin.

Hän (äiti) pelkäsi orastavaa pelottomuuttani ja luultavasti myös kadehti sitä, ja pian saikin tuta että pelon ja kateuden yhdistelmä oli räjähdysaltis.

Tytär etenee vääjäämättä kohti  äidin mielestä "pahinta mahdollista". Hän kirjoittaa asiasta päiväkirjaan, mistä tulee ratkaiseva käänne romaaniin ja samalla vihje kirjoittajan mahdollisuuksista tulevaisuudessa.

Mutta kuvitelmani aiheuttama kauhistus opetti minulle jotain ratkaisevaa: kuvittelemalla voi olla suurempi merkitys kuin todellisuudella, merkitys voi olla aidompi.

En ole elämäkerroista  enkä varsinkaan autofiktioista erityisen innostunut. Olen aina löytävinäni niistä selittelyn sävyä, myötätunnon tai anteeksiannon kerjäämistä. Tämän kirjan alkupuolella olin kuitenkin varauksetta nuoren tytön puolella. Käännekohdan jälkeen vanha tympääntyminen pääsi minussa valloilleen enkä oikein edes ymmärtänyt kertojan sanomaa. En silti kadu, että luin kirjan, sillä hyvin kuusikymppinen kirjailija sanoitti teinitytön elämää. Saattaa kuitenkin olla, ettei tämä riitä, jotta jatkaisin tällaisten tunnustusten parissa. 

Vigdis Hjorth: Toisto. - S&S, 2024. - Norjankielinen alkuteos: Gjentakelsen 2023. -Suom. Katriina Huttunen. - Kansi: Elina Warsta. - 158 sivua

Maria Peura: Esikoinen

 

Lapseni oli vaiettu.

Peura kirjoittaa hyvin henkilökohtaisesta ja vaikeasta asiasta: huostaanotetun/-annetun lapsen vanhempana olemisesta. Ennakkotietojen perusteella odotin hänen kertovan vain omasta äitiydestään ja oikeastaan siitäkin vain sen rankimaasta osuudesta: kuinka hän joutuu luovuttamaan esikoispoikansa laitokseen. 

Annan hänet pois, jotta hän ei menisi pois. Luovutan hänet saadakseni hänet. Lainaan häntä laitokselle, jotta en menettäisi häntä kokonaan.

Peura aloittaa kuitenkin siitä, millaista oli tulla äidiksi. Vaikka hän rakastaa tulevaa lasta ja haluaa olla tämän äiti, on jo raskausaika on täynnä pelkoa ja ahdistusta, sillä lapsen isä on äkkipikainen ja väkivaltainen, erityisesti humalassa. Käy myös ilmi, ettei lapsen isä ole kantasuomalainen, vaikka onkin omaksunut uusia tapoja tänne muutettuaan. Uskonnostaan hän ei ole luopunut.

Tyhjä mahalaukku ei valittanut nälkää, kohtu oli raskaana auringosta, auringosta. Äitiyden puin ylleni kuin kesän, vihreä ja lämmin oli raskauden vaate.

Kertoessaan  äitinä olemisesta ja siihen kasvamisesta tulee mukaan myös suhde omaan äitiin. Sekään ei tunnu mutkattomalta, vaan sisältää pelkoa ja hylkäämisenkokemuksia. Vanhemmat ovat jo kertojan äidiksi tullessa vanhoja, äidin muisti on kadonnut. Tytär muistaa kuitenkin sen, mitä ei ollut.

Etsin liinavaatekaapista lapsuudesta säilyneen reikäisen tyynyliinan. Pidän sitä kasvoillani, rukoilen, ettei äiti menisi pois. Ettei hän ottaisi minulta sitä, mitä minulla ei koskaan ollut. Ettei hän riistäisi minulta tyhjää kohtaa, jota ei täyttänyt.

Jo kirjan alkupuolella Peura puhuu kertomiensa asioiden henkilökohtaisuudesta. Kirjan minä on kirjailija. Peura ei säästä itseään, muttei myöskään ryvetä itseään syyllisyydessä. Hän sivuaa nuoruuden räyhävaihetta useimmiten todeten  lopettaneensa viinanjuonnin kokonaan jo vuosia sitten, mutta kertoo myös toisenlaisista kokemuksista.

Kallo menettää painonsa ja ääriviivansa, hampaat ajattelevat hilpeitä ajatuksia ja suun muisto nauraa niille, lempeästi se ilkkuu ala-asteen luokkahuoneen liimatuubeja ja monistusnestekanistereita, joiden tarjoama unohdus kesti vain pari silmänräpäystä.

Kuten nuo hilpeitä ajattelevat hampaat edellisessä lainauksessa osoittavat, on Peuran kieli tavattoman kekselisästä ja kaunista, lähestyy paikoin runoa. Minua miellytti myös alkuun kerrottu varoitus jättää tuoreeltaan henkilökohtaiset asiat käsitelemättä kirjassa. Autofiktio on vaikea laji, jollei anna itselleen oikeutta selitää ja puolustella (mikä taas ei minua lukijana innosta). Aika hyvin Peura mielestäni tässä kirjassa selviää - ehkä juuri tuon hetkittäin purskahtavan runokielen ansiosta. Kirja kosketti minua. Voin suositella.

Pelon hajusävy on neutraali. Taaskaan en ehdi ryömiä pois sen alta. Se leviää huoneessa kuin häkä, se yllyttää minua ahdistumaan tarpeettomista. Tiedän altistuneeni vasta kun olen pyörtymäisilläni.

Maria Peura: Esikoinen. Otava, 2023. Kannen suunnittelu Piia Aho, kuva Nikola Bradonijic/Stocksy. 320 sivua

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

 

Nuorena, hyvin kauan sitten, leirikaverini masentui. Hän kärsi maailmantuskasta, sanoivat vanhemmat, jotka hakivat tytön pois kesken viikon. Minusta se oli hienoa ja olin vähän kateellinen. Elina Hirvosen kokemuksilla maailma on tuskineen läsnä kaiken aikaa. Hän on matkustanut ja saanut ystäviä niin monesta maasta, niin monenlaisista oloista, että näkee maailman lomamatkaajia laajemmin. Hän on kokenut ystäviensä kanssa iloja, suruja ja pitää heihin jatkuvasti yhteyttä. Tässä kirjassa maailma tarjoaa usein juuri ystävien kokemusten kautta pahoja asioita. 

Eikä ole minäkertojalla helppoa muutenkaan. Alakulo vaanii keskellä perhearkea, pakottaa itkemään hyvinvointiyhteiskunnan mahdollistamien hauskojen juhlien jälkeenkin.

Kerron, että nautin yksinäisyydestä, mutta uskallan olla yksin ainoastaan ihmisten lähellä. Muiden, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo antaa rajat mielelleni, niin että vältyn vajoamasta syvyyksiin, joista ei ole paluuta.

Teoksen aika kulkee syksystä 2019 läpi koronaeristyksen, Talibanin valtaannousun ja Afganistanin naisten eristämisen  aina helmikuuhun 2022, jolloin Venäjä hyökkää Ukrainaan. Uutiset muualta tulevat lähelle, koska joku ystävistä on paikalla, kokemassa. Hirvonen kirjaa lukujen otsikkoihin ajankohdat tarkasti, mainitsee säätilan, myös muualla kuin siellä missä itse on ja kulkumerkinnät, joita korona-aikaan ei juuri ole. Kuivuus ja kuumuus, toivo ja epätoivo ovat läsnä niin johdannoissa kuin tekstissäkin. Hirvosen tekstin vahvuus ja mielestäni myös sen tarkoitus on juuri tässä: hän kertoo yksityisestä, mutta näkee myös laajemmin. Olin hieman hämmentynyt minäkin Jukka Koskelaisen kritiikistä, jossa hän arvioi yksityiselämän sekoittamisen vakaviin maailmantapahtumiin koituvan kirjan tappioksi (HS 18.8.2023). Juuri tässä on mielestäni kirjan ydinajatus: oman yksityisen ilon ja surun, menneiden tapahtumien peilaaminen maailman tapahtumiin kerronta-ajankohtana, uutisten kantamiin uhkiin ja murheisiin.

"Maailmankaikkeudessa kaikki liittyy kaikkeen eikä yksikään muutos tapahdu ilman, että se vaikuttaa myös muihin," (Kesä, syksy 2021, Kulkumerkinnät)

Hirvonen osaa kirjoittaa ja hänellä on mielessään asioita, jotka ansaitsevat tulla kirjoitetuksi. Olin Hirvosen esikoisromaanista Että hän muistaisi saman (2005)poikkeuksellisen vaikuttunut. Se tuntui iskuna suoraan palleaan. Tämä kirja ei koskettanut minua läheskään yhtä paljon, vaan jäi kuitenkin sirpaleiseksi. Maailma tuli kyllä lähemmäksi ja erityisesti afganistalaisen naisen pelastamiseksi tehty työ kuvattiin hyvin ja konkreettisesti. Tai ehkäpä olen yhä vain kateellinen, koska kirjailija on kokenut sellaista, johon minusta ei ole ollut enkä minä pääse vieläkään lähemmäs hänen nyt tuntemaansa maailmaa.

Raskaina aamuina en pelkää tuntematonta vaan tuttua. En sitä, että tapahtuu jotain uutta ja pelottavaa, vaan että se, minkä yritän jättää taakseni, tapahtuu uudelleen.

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja:romaani. WSOY, 2023. - Ulkoasu Elina Warsta. - 229 sivua

Koch Herman: Suomen päivät

On kahdenlaista rappeutumista. Ensimmäinen on sellaista rappeutumista, jota ei itse huomaa, josta toisten on huomautettava: kissanainen joka asuu neljänkymmenen kissansa kanssa, hänen hampaansa putoavat suusta, hänen vaattensa ovat likaiset, sohva johon hän tuupertuu illansuussa on täynnä vain puoliksi poistettuja kissanjätöstahroja, sohvan päällys on monesta kohtaa repeytynyt, ilma on niin sakeaa, että tekee mieli suojata silmät nenäliinalla. Kissanainen saattaa kuitenkin itse elää onnen autuudessa...

Toinen rappeutumisen laji on sellainen, jonka kyllä itse huomaa. Tietää rappion ympäröivän itseään, havaitsee sen kaikkialla: karstoittuneiden kattiloiden, lautasten ja lasien röykkiöt tiskipöydällä, lakanoista nousevan löyhkän, ikkunat joista ei enää kunnolla näe ulos ja pistävän käryn, joka tunkeutuu sieraimiin sohvan takaa - tietää kissojen tehneen sen sinne, koska hiekkalaatikko on liian täynnä. s.125

Kirjailijan päähenkilö on kirjailija itse nuorena 1973, jolloin hän pakenee kaukaiseen Suomeen, Lieksaan maatöihin. Hän pakenee äitinsä kuoleman herättämiä tunteita ja huonoa koulumenestystä. Hän löytää Suomesta tytön, Annan, jonka kanssa orastava rakkaustarina jää kokematta. Valmiina kirjailijana hän saapuu Suomeen kustantajansa vieraana ja muistelee nuorta minäänsä ja elämää ennen ja jälkeen tuota matkaa: vanhempien avioeroa, isän uutta naista, omaa alkoholinkäyttöään, nuoruutta. Nämä kaksi aikatasoa vuorottelevat kerronnassa yleisempien elämänpohdintojen lisäksi.

Kysyttekö, oliko minulla alankomaalaisena poikana menestystä suomalaisten tyttöjen parissa vuonna 1973? s. 279

Miten kirjoittaminen vaikuttaa ihmiseen, mitä se vapauttaa voisi paremmin kysyä. Jo kirjoittaessa nousee yksityiskohtia toisensa jälkeen pintaan, yksityiskohtia, joiden luuli jo kauan sitten unohtuneen. Muisti on jäätynyt vuoristojärvi, johon tehdään avanto. Siitä avannosta sitten ongitaan kaloja toistensa perään. Joka ei tee avantoa ei saa saalistakaan. s.281

Ihan mielelläni minä kirjan luin, vaikka välillä hiukan pitkästyttikin jaarittelu, josta joku toinenkin lukija on huomauttanut. En tiedä, paljonko sitten jäi lopulta mieleen noita muutamia poimintoja lukuunottamatta. Hyvin kirjoitettu, tekijänsä elämää kosketteleva kirja. En karta jatkossa Kochin muita teoksia, mutta enemmän niiltä odotan kuin tältä sain.

Herman Koch :Suomen päivät. - Siltala 2020. - Alkuperäisteos : Finse dagen 2020. - Suom:Antero Helasvuo . - 328 sivua