Päivi Ketolainen: Laukku-Leena - naiskulkurin tarina

 

Kulkijan elämä näyttäytyy lauluissa ja elokuvissa huolettomana ja vapaana. Kulkijat ovat niissä harvemmin naisia, mutta Leena Kiviharju (1948-2021) vietti pari elämänsä viimeistä vuosikymmentä Suomen maanteitä laukkujensa kanssa kulkien. Välillä hän sai kyydin, välillä hänelle tarjottiin ruokaa ja asuntojakin. Moni oli hänestä huolissaan, mutta usein hän kieltäytyi tarjotusta avusta. Joskus hän suostui asumaan katon alla muutaman kuukauden, mutta lähti sitten taas vaeltamaan koko laukuissa kuljettamansa omaisuuden kanssa - kunnes ei enää jaksanut. Hän sai nukuttua paremmin ulkosalla.

Kulkeminen tapahtui hitaasti kymmeniä laukkuja siirrellen - tai sitten tarjotulla kyydillä. Hän kierteli pääasiassa Etelä-Suomen paikkakuntia - Sysmä, Hartola, Lahti jne., mutta ulotti matkoja myös Keski-Suomeen ja Itä-Suomeen. Joitakin paikkakuntia hän vihasi. Syyt eivät kuitenkaan paljastuneet päiväkirjoista, joita hän ahkerasti kirjoitti. Säilyneistä päiväkirjoista ei löytynyt myöskään selkeää syytä jatkuvaan matkantekoon. 

Lapsuus ja nuoruus lupailivat Leena Kiviharjulle varsin toisenlaista elämää. Hän kasvoi sisarustensa kanssa kulttuurikodissa Hyvinkäällä, valmistui ylioppilaaksi ja aloitti oikeustieteen opinnot. Ne jäivät kuitenkin kesken, kun hän solmi avioliiton, joka kesti vain vuoden. Isän kuoltua hän hoiti äitiään ja tämän kissoja ja olisi äidin kuoltua halunnut jäädä asumaan kotitaloonsa, mutta sisarukset halusivat myydä talon. Perintörahat hän käytti ulkomailla matkaamiseen, kunnes rahat loppuivat. Kiertäminen jatkui siis kotimaassa. Voisiko yhtenä motiivina olla katkeruus sukulaisia kohtaan?

Toimittaja Päivi Ketolainen on tehnyt naiskulkurista varsin onnistuneen muotokuvan faktatietojen ja säilyneiden päiväkirjamerkintöjen pohjalta. Kulkijan arkeen pääsee  lukijakin mukaan paneutumaan kahvin ja tupakantarpeeseen, matkatavaroista huolehtimiseen ja haaveisiin asumuksesta ja kissan elämäkerran kirjoittamisesta. Maininnat maahan kiinni jäätyneistä kasseista tai makuupussista poistavat kulkemisesta romanttiset sävyt, samoin kuin kivut, jotka yhä yltyivät. Matkakassien sisällön kuvaukset, sääilmiöt  ja varkauksista tehdyt rikosilmoitukset värittivät kertomusta. Tämä oli vetävää luettavaa - ja samalla surullinen tarina vaikeammasta elämästä, joka on nyt jo päättynyt.

Päivi Ketolainen: Laukku-Leena - naiskulkurin tarina. ProBono, 2024.- Kannen valokuva: Pirkko Hirsikangas. -238 sivua

Petri Tamminen: Sinua sinua

Kumma juttu: jos toinen sanoo rakastavansa, hänen sanojaan epäilee. Mutta jos toinen sanoo, että hän ei rakasta, sen tietää todeksi heti.

 Rakkautta, paljon rakkautta tässä kirjassa - vai oliko? Sitä kirjailija tutkii itseään muistuttavan päähenkilön kautta  vuosikymmenten välimatkan päästä. Tapahtumapaikkana on sosialistinen ja tarkoin valvottu Praha, jossa rakastuminen on tapahtunut kihlajaismatkalla. Siitä on seurannut kihlauksen purkautuminen ja lukuisia matkoja Tampereen Pispalasta Prahaan rakastetun luo, kunnes tämä ei sitä enää halua. Ja sitten kertoja tekee vielä yhden matkan kaupunkiin, joka on muuttunut turistikeskukseksi. Rakastavaisetkin ovat muuttuneet, avioituneet ja eläneet elämää erillään.

Kirja kertoo myös pelosta. Niistä peloista, joita koulutoverit aiheuttivat aikoinaan. Ne kasvattivat päähenkilöä jatkuvasti tarkkailemaan itseään, koska epäilee, ettei oikein osaa olla kuten kuuluu. Sekä lapsuuden kokemukset, että todelliset vaaratilanteet kasvattavat pelkääjän, joka alati valmistautuu johonkin pahaan.

H. oli kertonut monet kerrat, kuinka hän varoi sanojaan kavarienkin seurassa, kuka tahansa saattoi olla ilmiantaja. Se oli kuulostanut minusta kiehtovalta, minä olin varonut sanojani aina, tuntui virkistävältä ajatella, että varomiseen saattoi olla myös järjellinen, yhteinen syy.

En tiedä, pelkäsinkö suotta silloin junassa Tsekkoslovakian ja DDR:n rajalla. Mutta kun muistan jalkojeni tärinää, huomaan että olen ollut samassa mielentilassa myöhemminkin monet kerrat. Silloinkin kun mitään todellista vaaraa ei ole ollut. Vain jotta saisin kokea saman selviytymisen armon. Jonka sitten menetän, haaliessani kiireesti uutta pelättävää, siltä varalta että jotakin pahaa tosiaan tapahtuu.

Niin kuin pelkääjälle kaiken aikaa tapahtuukin.

Kirja oli mielestäni helmi. Siinä ei ollut mitään liikaa ja pienestä sivumäärästään huolimatta se antoi paljon. Tamminen kirjoittaa paikoin vaivaannuttavan paljastavasti, panee itseään päähenkilönsä nahkoihin eikä anna armoa. Juuri se tekee kirjasta hyvän, antaa lukijalle mahdollisuuden miettiä omia reaktioitaan, peilata itseään tekstiin. Lisäksi Tamminen kirjoittaa niin mahdottoman hyvin, sanat järjestyvät kuin itsestään iskevään muotoon, liikoja ei laverrella, vaan asiat puhutaan suoraan. Saarnaamiseksi teksti ei mene, vaan kuvailu paljastaa enemmän kuin selittely, kuten jälkiuuniviipalepussiin  pakatut kondomit.

Olihan kirjassa nostalgiaakin. Nuoruuden kokemus on kaiketi saanut kirjailijan tarttumaan aiheeseen, mutta itseni ikäinen lukijakin palaa kirjan myötä matkoihin rautaesiripun taakse ja niiden tunnelmiin. Ehkä elämässä selviytyminen ja nykytilanteen arvostaminen johtuukin juuri siitä, mitä joskus on tapahtunut. 

Se prinsessa , joka tunsi sen herneen seitsemän patjan alta, ei ollut yhtään sen prinsessaisempi kuin kukaan muukaan; kyllä me kaikki sen tunnemme, mikä on jäänyt jonnekin tuonne vuosikymmenten alle ja tuntuu sieltä aina vain.

Petri Tamminen: Sinua sinua. - Otava, 2025. Kuvat: Petri Tamminen. - Kansi: Pia Aho. -144 sivua

Elizabeth Strout : Burgessin pojat

 

Elizabeth Strout on niitä kirjailijoita, joiden teosta en voi jättää väliin, jos käännöksen saan käsiini. Burgessin pojat on ilmestynyt englanniksi jo 2013, mutta Kristiina Rikmanin käännös ilmestyi suomeksi vasta nyt. Tässä kirjassa ei kerrota Lucy Bartonista  eikä myöskään itsetietoisesta opettajasta Olive Kitteridgestä, johon ensimmäiseksi Stroutin kirjoissa ihastuin. Burgessin pojat , Jim ja Bob, ovat pääosassa.

Bob oli sanoinkuvaamattoman onnellinen. Tunne oli vallannut hänet odottamatta ja oli siksi niin väkevä. Hän katseli ikkunasta ikivihreiden puiden mustia runkoja, graniittilohkareita siellä täällä. Hän oli unohtanut maiseman - ja nyt se palasi. Maailma oli vanha ystävä, pimeys kuin käsivarret hänen ympärillään. Kun veli puhui, hän kyllä kuuli sanat. Silti hän kysyi: "mitä sanoit?"

" Sanoin, että tämä on uskomattoman masentavaa."

Lapsuusmaisema vaikuttaa veljeksiin eri tavoin heidän ajaessaan sinne yhdessä vuosien jälkeen. Matkan tarkoituksena on olla tukena heidän sisarelleen Susanille, joka asuu edelleen Mainessa pienessa Shirley Fallsin kaupungissa. Susan toivoo veljiltä apua myös Zachille, aikuistuvalle pojalleen, joka on heittänyt sianpään moskeijaan. Teko on tehty ajattelemattomuuksissa, vailla sen kummempaa tarkoitusta tai sanomaa, mutta täyttää tietysti viharikoksen tunnusmerkit. Asiaa käsitellään myös kaupunkiin muutaneiden somalien näkökulmasta. Vaikka loistavan uran asianajajana tehnyt Jim ei puolusta poikaa oikeudessa, hänen tietämyksellään, suhteillaan ja kyvyillään odotetaan silti olevan myönteistä vaikutusta asian käsittelyyn. Bob yrittää ymmärtää ja kuunnella niin poikaa kuin tämän äitiäkin.

"Ja kolmekymmentäkaksi prosenttia (amerikkalaisista) uskoo, että elämässä menestyminen ei ole meidän päätettävissämme. Saksassa siihen uskoo kuusikymmentäkahdeksan prosenttia." Jim työnsi paperin sivummalle. 

Hetken kuluttua Zach sanoi hiljaa: "Minä en ymmärtänyt. Onko se hyvä vai paha asia?

"Se on amerikkalainen juttu", Jim sanoi. "Syö murosi."

Bob on jäänyt urallaan veljensä varjoon, hän on eronnut ja lapseton. Susankin on eronnut, koska hänen miehensä ei voinut kestää Zachia, joka lapsesta asti vaikutti erilaiselta, laihalta ja rumalta. Jimillä on häntä palvova vaimo ja kolme jo aikuista lasta. Amerikkalaisen unelman kääntöpuoli näyttäytyy alkoholin suurkulutuksena (Bob) ja Susanin tapauksessa sitkeänä yrityksenä selvitä mm. säästämällä talon lämmityskustannuksissa. Muualta tullet somalit kokevat tämän vielä vaikeammin, koska he jäävät yhteisön ulkopuolelle.

Bob mittaili katseellaan väkeä. Hän ei ollut koskaan tajunnut miten samannäköisiltä valkoihoiset ihmiset näyttivät. He näyttivät kaikki samanlaisilta. Valkoihoisia, avoimen näköisiä ja järkyttävän mitäänsanomattomia verrattuna somaleihin, jotka alkoivat nyt sekoittua muun väen kanssa, naisten pitkät vaatteet liehuivat väkijoukossa.

Tällä tavalla Elizbeth Strout tekee sen. Hän paljastaa vaivihkaa jotain ihmisestä, kuten edellä. Valkoihoiset ovat ajatelleet somaleja massana, josta yksilö ei erotu, mutta Bobin näkemys kääntää asian päälaelleen. Minulla on Stroutia lukiessani aina sellainen olo, että hän kertoo tai paljastaa jotain minusta. Nytkin tunnistan itseni Bobin halusta auttaa, mutta kyvyttömyydestä tietää miten sekä Susanin huolesta ja murheesta poikansa takia. Jopa Jimin itsetietoinen pyrkimys tuntea itsensä tärkeäksi heijastaa jotain minusta. Kaikki kirjan henkilöt paljastavat jotain olennaista lukijasta - ja sitten kirjailija kääntääkin kaiken nurinpäin. Mielestäni se on hyvän kirjan ja kirjailijan merkki. Kirjassa on juonta paljon enemmän kuin Lucy Bartonista kertovissa teoksissa, vaikka kaikki ne ovat minuun hyvin uponneet. Tämänkin lukeminen oli ilo.

Elizabeth Strout : Burgessin pojat. Tammi, 2025. Englanninkielinen alkuteos: The Burgess Boys, 2013. Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto, 554) 397 sivua