En kuvitellut tästä kirjasta ollenkaan pitäväni, mutta kilttinä lukupiiriläisenä otin kirjan käteeni ja aloin lukea. Vietin sen kanssa monta yöhetkeä ja nautin melkeinpä joka sanasta. Luulin tarttuneeni historiikkiin, kun sivujakin oli yli viisisataa. Tartuinkin kirjaan, joka antaa, mitä nimi lupaa: tarttuvan runouden ylistyksen. Hannu Mäkelä käy läpi runoutta Agricolasta Saaritsaan, kommentoi, analysoi ja toistaa säkeitä, jotka ovat tuttuja tai jo muistista kadonneita. Ehken ole niitä lukenutkaan aiemmin, mutta nyt ne tulivat lähelle.
Kun tuntemattomat sanat
alkavat virrata tuttuina mielessä,
on aika kuunnella
mitä ne ajattelevat.
Sen ne osaavat paremmin
kuin sinä itse.
(Pentti Saaritsa)
Hannu Mäkelällä on tuntumaa ja tietoa runoudesta ja runoilijoista, josta monet hän tunnistaa ystävikseenkin. Hän on oppinut tuntemaan kirjailijoita työssään Otavalla, tutustunut oman kirjallisen työnsä kautta esim. Eino Leinoon, josta kirjoitti Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin Mestari 1995. Lukuisia muitakin palkintoja hän on saanut ja tuotantokin on mittava, sadan teoksen luokkaa. Huolimatta asiantuntemuksesta ja taidosta, on Runouden ylistys, jossa käsitellään yli 80 runoilijaa mittava suoritus. Onneksi Mäkelä ei lähtenyt runomatkalleen lähdeluetteloihin upoten, vaan pani itsensä ja omat mieltymyksensä peliin.
Olen tähän teokseen ottanut mukaan vain tästä maailmasta jo kadonneita, koska heidän tuotantonsa on jo tehty ja siksi täydellinen ja (lievän ironisesti sanoen) he myöskään tuskin enää vastustavat valikointia saati tulkintojani.
Tulkinnat tuovat lukijalle oivalluksia, kuten Leinon Tumma -runosta poimittu yleispätevä elämänohje:
niin eli ikänsä kaiken,
ei iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät
niin paremmat kuin pahemmat
päällimmäiseksi paremmat
Otto Mannisen kokoelmasta Virrantyven Mäkelä lainaa lohturunoa koettelemusten muromaa maailmaa ajatellessa:
Hiljaisuus minun himoni
haikeus minun haluni,
ilta tumma tuttavani,
ystäväni yö sanaton;
jäivät mulle, muut kun jätti,
pelastivat, muut kun petti,
Jo viimeiset rivit runon alusta lupaavat lohtua, jota täydennetään runon jatkuessa.
Mäkelä katselee kirjallista kenttää tässä runouden näkökulmasta, mutta nostaa myös ensisijaisesti prosaistena tunnettujen kirjailijoiden runotuotantoa esiin, esim. Joel Lehtosen, Eeva Kilven ja Marja-Liisa Vartion.. Hän käy joidenkin runoilijoiden tuotantoa läpi tarkasti elämänvaiheista kertoen ja paneutuu toisiin pelkän tuotannon kautta. Joitakin varjoon tai melkein unohduksiin jääneitä kirjailijoita Mäkelä nostaa arvoonsa ja antaa maininnallaan kunniaa heille, jotka ovat tuoneet runoutta esiin sävelin, kuten Kaj Chydenius ja Vesa-Matti Loiri.
Lukijana minun on vaikea hahmottaa mittavan teoksen kokonaisantia yhteen blogipostaukseen enkä lähde luettelemaan kaikkia käsiteltyjä kirjailijoita. Tekee mieli mukailla Lauri Maijalan kommenttia Täällä Pohjantähden alla -ohjauksesta Kansallisteatterin näyttämölle: Lukekaa kirja itse paremmin. Se on kyllä tutustumisen arvoinen runouden ja lukemisen ylistys, kuten Meriluoto todistaa:
Ilta, ahne toukka, söi sanat reikiä täyteen,
kompastelet rosoisilla lauseilla ja putoat äkkiä:
siinä on portaat,
siinä on käytävät syvälle vievät,
haarautuvat, yhtyvät, risteilevät,
käytävät kuopille tallatut, ikivanhat,
ja matka aina uusi.
kompastelet rosoisilla lauseilla ja putoat äkkiä:
siinä on portaat,
siinä on käytävät syvälle vievät,
haarautuvat, yhtyvät, risteilevät,
käytävät kuopille tallatut, ikivanhat,
ja matka aina uusi.
(Aila Meriluoto)
Ja vielä Mäkelän sanoin:
Missä lukemisen ilo haalistuu, siinä uskokin voi kadota kuin aamun huuru lammelta elämän auringon alkaessa paistaa.