Mihail Siskin: Kaunokirjoituksia

Mihail Siskin
Kaunokirjoituksia
WSOY 2016
Venäjän kielestä suomentanut Vappu Orlov
295 sivua

Yhdeksän kristallinkirkasta novellia, mainostaa kustantaja kirjan takakannessa. "Siskin on fantastisen, taianomaisen lahjakas" kuuluu etukanteen lainattu Julie Hershin ylistys Music&Literature -julkaisusta.

Minä uskoin ylistykset, vaikka eniten minua taisi houkuttaa kirjan nimi: rakastan kaunokirjoitusta, jota kohta ei kukaan enää Suomessa osaa.

Siskin (jonka nimessä olevia ässän hattuja en näppikseltä oikeinpäin löydä) on syntynyt 1961 Moskovassa, mutta asuu nyt Zürichissä, Sveitsissä, jonne hänet on vienyt avioituminen sveitsiläisen kääntäjänsä kanssa. Kirjallinen läpimurto oli teos Neidonhius, suomeksi ilmestynyt 2015, Siskin kirjoittaa venäjäksi ja häntä luetaan sekä Venäjällä että Euroopassa. Häntä pidetään Venäjän merkittävimpänä elävänä kirjailijana.Tämä kirja määrittelee monessa kirjoituksessa suhdetta kieleen, mikä on epäilemättä noussut merkittäväksi asiaksi vieraalla kielialueella.

Kaikkein absurdeimmasta ja harmsilaisimmasta tekstistä tulee tahtomattakin megafoni, josta voi kuulla eukkojen höpinän ennen kuin he läsähtävät katuun.
Se on vaaraton tauti, ja sen kanssa voi elää aina kuolemaan saakka. Sen syyt ovat toisaalta geneettisessä taipumuksessa, toisaalta syntymätraumassa.
Ei tarvitse kuin silmäillä kotimaani kynäilyn maineikkaan taipaleen vaiheita. Ensin oli epoletteja ja kaluunoja ja oodeja valtaistuimelle nousun johdosta. Rehkittyään yleisesti ottaen varsin lyhyen aikaa venäläinen sanataide vetäytyi eläkkeelle. Ja luettuaan vapaa-aikanaan tarpeekseen, niin että silmät aukenivat, se paisui oman tärkeytensä tunnosta ja kietoutui Gogolin päällystakkiin niin kuin toogaan. s.40

tai:
Venäläisellä sanataiteella on umpioitu arominsa, omat vain venäläisen kirjallisuuden substanssille ominaiset ainesosat. On mahdollista kääntää kertomus Leopold Bloomin ensimmäisestä ja viimeisestä  päivästä venäjän kielelle, mutta kotimaisen sanataiteen koostumus hylkii Joycen tekstiä. Sanojen veri juoksettuu."Venäläinen Odysseus" on mahdollinen vain jos sillä on "pikku ihmisen sielu", kuten Leskovin Vasurilla.
Zürichin yliopiston slaavilaisen seminaarin opiskelijat lukevat Daniil Harmsia (sanakirjan kanssa ja ihastuksen vallassa), mutta se ei ole oikea Harms. Sveitsiläinen Harms kertoo jostain aivan muusta. Meidän Harmsimme on identtinen kaksonen Andrei Platonovin kanssa. Alppien tuulet hajottavat heidän sanansa, mutta venäläisessä substanssissa ne soivat puhtaina ja kirkkaina. s. 39

tai:
Kirjallinen perintö on elävä olento. Kasvi.
Mahla kulkee runkoa pitkin oksiin. 1800-luku on venäläisen kirjallisuuden runko. Sittemmin se haarautui. Jokainen uusi kirjailijapolvi on puun lehdet, jotka syksyn tullen putoavat. Mutta jotkut versot jatkavat oksaa. Ja toisin kuin ikkunasta näkyvät lehdet, kirjailijat voivat itse valita oksansa. On tärkeää löytää se keskusoksa, joka kurkottaa ylöspäin ja jonka myötä puu kasvaa kohti taivasta.
Tsehov. Bunin. Nabokov. Sasa Sokolov.
Haluan omissa teksteissäni yhdistää länsimaisen kirjallisuuden, sen tekniset saavutukset sanataiteen alalla, venäläisen kynänkäytön inhimillisyyteen. Joyce ei rakasta päähenkilöitään, mutta venäläiset kirjailijat rakastavat. Gogolin Päällystakin Akaki Akakijevits on venäläinen päähenkilö. Häntä ei kylläkään ole mitään syytä rakastaa. s.275

Minulle ainoa keino herättää sanat eloon on kirjoittaa väärin. Minä nuuhkin tarkoin jokaista lausetta, ja jos se haiskahtaa oikeakielisyysoppaalta, pyyhin sen yli. Jos sanoo jotain oikein, silloin ei sano mitään. Koska Baabelin tornista lähtien kieli on ollut ymmärtämisen este.. Ne "oikeat", henkensä heittäneet sanat voivat merkitä mitä vain mutta eivät sitä, mitä sinä haluat sanoa, ja ne herättävät inhoa, niin kuin toisen pinttynyt hammasharja tai yleinen nainen.s.277

Nämä kieltä ja kirjallisuutta pohtivat novellit ovat mielestäni ennemminkin esseitä, vaikkakin osuvine vertauksineen hyvin helposti luettavia ja mielenkiintoisia. Ne olivat minulle kirjan parasta antia.

Toinen vahva teema on synnyinmaan ja erityisesti neuvostojärjestelmän kritiikki. Käy ilmi, että kirjoittajan äiti on ollut koulun rehtori, järjestelmälle uskollinen, mutta järjestelmältä sittemmin potkut saanut. Äitinsä nuoruuden päiväkirjaa kirjoittaja arvioi näin:

Sivuilta läikähtelee harkitsematon nuori varmuus, että elämä antaa enemmän kuin pyydätkään.
Ei mitään jälkiä siitä pelosta, joka kahlitsi maata. Ikäänkuin ilmiantoja, leirejä ja pidätyksiä, jonoja, kurjuutta ei olisi ollutkaan. s. 26

Kirjoittaja joutuu pois äitinsä johtamasta koulusta, koska äiti ei halua pojalleen erityisasemaa. Toinen koulu on pettymys pasifistiksi tunnustautuneelle.

Täällä sotilaskouluttajan tunnilla vallitsi järjestys, niin kuin Punaisella torilla paraatin aikana, kaikki jopa istuivat selkä suorana ja menivät taululle juhlavin askelin, nilkkaa ojentaen. Kalasnikoveja purettiin ja koottiin side silmillä, sekunttikellon rivakkaan tahtiin. Nuoret miehet, tytöistä nyt puhumattakaan, silmäilivät majuriaan rakastunein katsein. Ja ylipäänsä tuota luokkaa, joka biologian tunnilla oli riehunut ja tärvellyt raskaana olevan biologian opettajan tunnin, oli sotilasvalmennuksen tunnilla vaikea tuntea entisekseen. s.93

Novellissa Nabokovin musteläikkä tekijä/kokija kertoo uusrikkaan venäläisen, entisen opiskelutoverinsa oppaana toimimisesta Sveitsissä. Toinen on rikas, mutta arvostelee sveitsiläisten toimia ja tekoja. Oppaana toimiva "minä" tarvitsee kipeästi rahat, jotka rikas Kovaljov on valmis tuhlaamaan.

Halusin vielä puhua Kovaljovista, siitä, mistä hän oli sen kaiken saanut. Tulee tä'ne säkillinen rahaa mukanaan. Ja siitä varisee minullekin jotain. Minä saan rehellisellä lakeijan työllä hänen löyhkäävää rahaansa. Ja se minun pitää tehdä arvokkaasti! s. 170

Vaan sitten tuli novelli, joka on mielestäni kaukana kristallinkirkkaudesta: Sokea soittoniekka. Novellissa on kyse rakkaudesta, kertoja vaihtuu tämän tästä ja mukana on minulle käsittämättömiä sivujuonteita. En pysynyt mukana ollenkaan.

Lopussa on suomentajan selventävä puheenvuoro Siskinin tarinat. Minusta on loistava ratkaisu, että tämä on vasta lopussa eli lukija saa ensin muodostaa oman käsityksensä novelleista ja tekstiin paneutunut suomentaja sanoo sanansa vasta sitten. Vappu Orlovin sanat ovat kyllä paikallaan ja selvensivät ainakin minulle kirjailijan päämääriä ja etenkin tuon kirkastumattoman novellin sisältöä.

Lopuksi novellista Häly tyyntyy filosofinen pohdinta:

Minähän näet tiesin kaiken paitsi aikaa. Ja sitä en voinutkaan tietää. Sitä ei kerta kaikkiaan vielä ollut. Oli vain tulevaisuus sekä ei niin kovin todellinen nykyisyys, joka muistutti pitkäksi venähtänyttä esipuhetta.
Aika on sitä kun katsoo peiliin ja ihmettelee: Mistä tulivat nuo vieraat harmaat hiukset? Mistä tuo vieras ryppyinen nahka?
Ja aina vain jatkuvat ne kolme päivää ennen ylösnousemusta. Eikä Emmauksesta ole tietoakaan. s.91

Pitäisikö minun tutustua paremmin venäläiseen nykykirjallisuuteen tai Siskiniin? Vai saanko palata Gogoliin?