Schulman Alex: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman
Polta nämä kirjeet
Nemo 2020
Alkuteos: Bränn alla mina brev 2018
Suom. Jaana Nikula
277 sivua

Pitikin mennä vannomaan, että siirryn kaikkien autofiktioiden jälkeen lukemisissani täysin mielikuvitusmaailmaan. En sitten siirtynytkään, kun sain kirjastosta kauan sitten varaamani kirjan. Olin jo ehtinyt unohtaa kirjan aiheen ja sen, että se on todellisuuspohjainen. Kirjailija kertoo kirjassa isovanhempiensa Sven ja Karin Stolpen sekä Olof Lagercrantzin kolmiodraaman. Lagercrantzin ja Karin Stolpen rakkauden kerrotaan kirjassa kestäneen läpi elämän, vaikka molemmat olivat tahoillaan naimisissa ja saivat lapsia.

Kirja kuvaa myös Schulmanin isoisän Sven Stolpen säälimätöntä vihanpitoa Olof Lagercrantzia kohtaan. Kaikenkaikkiaan isoisä kuvataan hirviöksi, joka ei ikinä anna vaimolleen anteeksi tämän uskottomuutta, muttei toisaalta päästä tätä lähtemäänkään luotaan. Hän vetoaa sairauteensa, jolla oikeuttaa vaatimuksiaan.

"Minua ei saa järkyttää, muuten minä kuolen!" s.213

Isoisän viha ja kielteinen elämänasenne periytyy kirjailijan mukaan jopa lapsenlapsille, vaikka nämä ovat toistuvasti isovanhempiensa luona vieraillessaan ihmetellet mummin mukautuvaisuutta ja kiltteyttä isoisän raivonpuuskien aikana. Monet käsittämättömät kohtaukset saavat selityksensä, kun Schulman perehtyy äitinsä suvun vaiettuihin tapahtumiin.

Hän (mummi)katsoo minua mustilla silmillään ja hymyilee.
"Minä olen sveitsiläisen tyttökoulun onneton oppilas, joka kirjoittaa kirjeitä äidille ja pyytää päästä kotiin. Olen vasta tullut äidiksi, minulla on lapsi rinnoilla, mutta vajoan syvään masennukseen. Olen kuusivuotias tyttö, jonka isä unohti Berliinissä junalaiturille. Muistot muuntuvat pieniksi saariksi, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa. Ja kun vanhenen, ajattelen yhä vähemmän monia asioita, joita minulle tapahtui. Sen sijaan ajattelen yhä enemmän kaikkea mitä ei tapahtunut. Kaiken tuon tapahtumatta jääneen paino on valtava." s.238

Toki kirjailija antaa todellisille tapahtumille vauhtia omasta mielikuvituksestaan. Hän on havainnut isoisänsä ja mumminsa luonteen täydellisen erilaisuuden ja kuvittelee mahdollisia , todellista tarinaa tukevia kohtauksia.

Tämä on seikkailu! Sven kieltäytyi, mutta Karin juoksi veneeseen houkutellakseen hänet mukaan. Kun vene lähti kanavarannasta, Sven jäi seisomaan laiturille. Karinin kiihtymys laantui vasta kymmenen minuutin kuluttua, se vaihtui tyhjyyteen ja oivallukseen: ei hän hakenut seikkailuja, hänellä vain ei ollut mitään rajoja. Silloin hän joutui tavattoman itseinhon valtaan. Hän ei enää tuntenut itseään. ss.139-140


Hieman minua häiritsi isoisän, kirjailja Sven Stolpen, kuvaaminen täydelliseksi hirviöksi, vaikken tietenkään voi sitä muuksi todistaa. Myös kirjan lähtökohtana toiminut äkkipikaisen raivostumisen periytyminen vähän epäilyttää. Psykologian perusopinnot eivät anna minulle mahdollisuuksia arvioida uskottavuutta ja loppujen lopuksi fiktiossa kaikki on kuitenkin mahdollista.

Ryhdyin lukemaan kirjaa muistamatta sen yhteyksiä todellisuuteen ja teksti vei mukanaan alusta lähtien. Kun vähitellen tajusin lukevani oikeasti eläneiden ihmisten tarinaa, en voinut enää jättää kesken. Schulman osaa kertoa tarinan, punoa juoneen niin omat lapsuudenkokemuksensa kuin löydettyihin kirjeisiin perustu

van rakkaustarinan. Haikea ja surumielinen tunnelma mummin elämättömän elämän kuvauksessa välittyy kerronnasta erinomaisesti.

"Jotkut sanovat että maa jota ei ole tarkoittaa kuolemaa. Mutta minulle runo (Landet som icke är/Edith Södergran) on aina merkinnyt päinvastaista. Maa jota ei ole on todellisuuden toinen puoli, unelmien paikka - kaiken sen summa mitä olisi voinut tapahtua, mutta mitä ei koskaan  tapahtunut. Ja minulle maa jota ei ole on useammin ollut kauniimpi paikka kuin todellisuus. Ja toisinaan minä ikävöin maahan jota ei ole. Ikävöin kaikkea sitä mitä ei koskaan tapahtunut." s.239