Saaret koostuvat metsistä ja alueista joita ihmiset kutsuvat tonteiksi./ Tontilta poistetaan metsä/metsän tilalle istutetaan yksittäisiä puita/kuten tammi ja kaksi vaahteraa./Niiden alta voi suojassa katsella jäljelle jääneeseen metsään.
Tämä runopohdinta jatkuu vielä osuvalla vinoilulla kaupunkilaiselle, joka haluaa hallita metsää. Koska Välipakan kirjassa rivi- ja sanavälit merkitsevät lähes yhtä paljon kuin sanat, en raiskaa enempää, vaan oletan tämän tekstin lukijan hakeutuvan itse näiden runojen äärelle. Se nimittäin kannattaa.
Jo kirjan nimi houkuttaa ja koukuttaa arvoituksella. Saari on kesäpaikka, jossa isä on aina ollut läsnä. Nyt isää ei enää ole.
Isän saappaat jalassa kahvikuppi kädessä/lompsottelen ympäri tonttia niin monta kertaa/kuusenoksien ali jurien ja kivien yli/etten kompastu vaikka valo katoaa. //Tottumus tarkoittaa asiaa jonka voi unohtaa.//Mitä ei voi unohtaa siihen on totuttava.
Koko kirja on surutyötä. Merkitykselliset muistot palaavat mieleen, kuten autolla ajaminen pikku teitä pitkin. Silloin: ilo tuntuu uimiselta/ se kantaa kantaa kantaa. Isä on edelleen saaressa kirjoittajalle, vaikka tämän äiti suree aviopuolisoaan kaupungissa valokuvan ääressä. Tytär kävelee kuin isä, hänen ihonsa on kuin isän iho - sanovat muut. Tytär haluaa uskoa, että ei imperfekti sinua löydä vaikka krematorion liekit ympäröivät isän kallon.
Tämä on kaunis kirja, täynnä merkityksellisiä sanoja ja maisemia. Siinä on nokkelia sanakäänteitä ja synkänkauniita aukeamia. Kaltaiseni satunnainen runonlukija on viihtynyt kirjan ääressä pitkään - ja vaikuutunut, välillä tosin proosan ääreen luiskahtaen. Taas olen onnekseni löytänyt näiden runojen ääreen. Mielelläni palaan tähän järvimaisemaan.
Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa. Siltala 2024. 113 sivua