Tässä on biofiktio, joka on löytänyt oikeat kehykset ja oikean tekijän. Pirkko Soininen kertoo valokuvaaja Signe Branderin elämäntarinaa kuolinvuoteelta taaksepäin. Signe Brander makaa sodan alkaessa 1942 Nikkilän sairaalassa. Hänellä on vatsakipuja ja hän tietää kuolevansa. Siellä hän muistelee mennyttä, työtään Helsingin valokuvaajana, ateljeekuvaajan aikojaan Savonlinnassa, oppi-isiään ja sukupuolittunutta ammattikuntaansa, jonne hän raivaa naisenmentävän aukon.
Soininen on tavoittanut työstään ylpeän naisen sielunelämää tavalla, joka ei nosta kuvattavaa jalustalle, mutta ei myöskään kiistä hänen merkitystään. Signe itse epäilee ajoittain työnsä merkitystä etenkin tuossa tilanteessa, jossa mielipuolinen sota pyyhkäisee maan yli, vaikka kansa on vielä haavoilla edellisen sodan jäljiltä. Sairaanhoitaja ja muistot antavat kuitenkin vahvistuksen sille, että kuvilla, joita hän on ottanut, on merkitystä ihmisille, joita hän on kuvannut tai heidän läheisilleen. Helläkätisen sairaanhoitajan äiti oli pesijätär, jonka Signe oli kuvannut lapsineen kesäpäivänä rannassa.
Kerronta etenee välillä nykyajassa, kivuissa, voimattomuudessa ja sodassa, mutta muistoissa palataan menneeseen, ihastumisiin, elämään äidin kanssa kahden, äidin paheksuntaan itsenäisen uran valinnasta. Pääpaino on kuitenkin työssä. Signe tuntee olevansa mukana jokaisessa ottamassaan kuvassa - hän on niissä näkijänä. Mielestäni tätä voi soveltaa laajemminkin. On merkitystä sillä, mitä näkee ja miten sen näkee. Kirjailija kertoo täydentäneensä mielikuvituksellaan faktojen aukkoja. Tästä tuli oiva kokonaisuus.
Kuuntelin kirjan, mutta en usko sen siitä juurikaan kärsineen, koska lukija oli hyvä. Vaikka olen tiennyt Pirkko Soinisen osaavaksi kirjailijaksi ja elämänkerturiksi. en ole aiemmin perhetynyt hänen tuotantoonsa. Nyt löysin aarteen, joka vihjaa tulevista iloista.
Pirkko Soininen: Signe. Bazar, 2024. -Äänikirja. Lukija Karoliina Kudjoi. Kesto 5 h 15 min
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti