Tämä on kirja, jonka parissa olen viihtynyt, kuten myös Stroutin aiempien teosten. Vaikka kirja on itsenäinen teos, on kirjailija ottanut mukaan melkein kaikki aiemmista teoksista muistamani henkilöt. He asuvat Mainessa Crosbyn kupungissa ja ovat jo vanhoja, Olive Kitteridge jopa yli 90 vuotta. He ovat rakastaneet ja eronneet, puolisoita on kuollut, lapsuus ja työtehtävät ovat vaatineet paljon. Vaan yhä he elävät siellä koronanjälkeistä aikaa ja minusta tuntuu kuin keskustelisin heidän kanssaan, kun luen kirjaa. Tapahtumat etenevät hitaasti, mutta pinnan alta purskahtelevat tunteet vaikuttavat minuunkin.
Mukana on rankan lapsuuden elänyt kirjailija Lucy Barton, joka elää entisen miehensä Williamin kanssa. Hän käy säännöllisesti tapaamassa Olivea, ja eri-ikäiset naiset kertovat toisilleen tarinoita, joista parhaat Olive kertoo edelleen vanhalle ystävälleen. Lucy tapaa ihmisiä, keskustelee ja tarkkailee, mutta pysyttelee kuitenkin omassa yksinäisyydessään, koska:
Lucy kääntyi katsomaan häntä ja sanoi levollisemmin: "Minä pärjään hyvin yksinäisenä. Se on minun osani."
Lucy käy kävelyllä Bob Burgessin kanssa, joka on naimisissa Margaretin, papin kanssa. Bob ja hänen veljensä Jim esiintyivät kirjassa Burgessin pojat. Molemmat ovat lakimiehiä, Bob heistä inhimillisempi, Jim menestyneempi. Tässä kirjassa Jimiä koetellaan, mutta Bob on tukena. Hän ottaa myös huolekseen yksinäisen miehen puolustamisen. Mies on elänyt pitkään äitinsä kanssa, joka on nyt kuollut. Poikaa epäillään murhasta, mutta Bob huolehtii puolustuskyvyttömästä. Lucy kutsuu häntä synninsyöjäksi.
Mutta sitä sinä teet. Alkaen Jimistä, sinä olet syönyt hänen syntinsä - tietämättäsi luonnollisesti - ja - juuri sitä sinä teet. Otat kantaaksesi kaikkien synnit."
Välillä Bob tuntee kuitenkin olonsa hyljätyksi vaimonsa rinnalla. Hän polttaa salaa Lucyn seurassa ollessaan ja hätkähtää kuullessaan tämän kertovan narsistin luonteenpiirteistä.Sopivatko ne Margaretiin?
He voivat olla hurmaavia.He välittävät vain itsestään.He auttavat muita vain näyttääkseen itse hyvältä.Jos heitä arvostelee, he kääntävät sen sinua vastaan...
Vaikka Bobin tunteet ja elämä ovatkin tässä kirjassa keskeisiä, on tarinassa monta kertojaa, monta elämän ja maailman tarkkailijaa. He ovat kaikki erilaisia ja valmiita auttamaan toisiaan kuuntelemalla ja tulemalla avuksi, jos toinen sitä tarvitsi. Kaikki ovat myös jollain tavalla yksinäisiä myös aviopuolison kanssa eläessään. Kaikki ovat myös vanhoja.
Silti oli ihmeteltävä, millaisen veron joutui maksamaan kosketuksen puutteesta, halauksen puutteesta. Niin monet jäivät ilman sitä.
En mielestäni ole järin ihastunut amerikkalaisuuteen ilmiönä ja hiukan karsastan U.S.A:ssa asuvia kirjailijoitakin. Silti muutamista on tullut suosikkejani. Stroutin ohella Paul Auster ja John Irwing mm. Politiikkaa en kirjoista hae enkä usein löydäkään, mutta Strout on kommentoinut aiemminkin nykymenoa jonkin sivuhenkilön kautta. Nyt näin:
Kun Bob ajatteli maansa nykytilaa, hän kuvitteli jättimäisen traktorin, joka jyristi pitkin valtatietä ja jonka renkaat irtosivat yksi toisensa jälkeen.
Tapahtumat tuntuvat tulevan kirjan sivuille kuin salaa. Lukija ei pelästy, vaan seuraa jatkoa ja niitä kokevien henkilöiden toimia pystymättä keskeyttämään. Arvasin, että oloni tuntuu tyhjältä, kun saan kirjan luettua. Tyhjältä se tuntuu siksi, että joudun eroamaan tutuiksi käyneistä henkilöistä, heidän ajatuksistaan ja keskusteluistaan. Kirjailija on syntynyt 1956 ja hänen henkilönsä ovat ikääntyneet samaa tahtia kirjailijan itsensä kanssa. Toivoisin kuitenkin vielä saavani viettää muutaman hetken edes muutaman kanssa.
Olive oli hiljaa pitkään. Sitten hän sanoi mietteissään: "Kyllä maailma on mennyt kummalliseksi. Vuosikaudet minä ajattelin: kaipaan tätä kun olen kuollut. Mutta kun maailma nyt on mikä on, ajattelen että helkkarin hyvä, kun kuolen." Hän istui hetken hiljaa ja katsoi eteensä tuulilasin läpi. "Mutta jään kyllä kaipaamaan sitä.", hän sanoi.
Elizabeth Strout : Haluan kuulla kaiken. - Tammi, 2026. - Englanninkielinen alkuteos: Tell Me Everything, 2024. -Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto 563) 332 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti