Tänään en ole maalannut, vaan piirtänyt skitsejä kerittävistä lampaista, kyllä niistä lähti villoja - ja villoja sain minäkin, ei niin, että piirustukset olisivat paljon arvoisia, mutta opin niitä tehdessä näkemään.
Kirjan nimi ja tieto siitä, että se kertoo naistaiteilijasta, jota en juurikaan tuntenut, houkuttivat. Ympärille noussut kohu epäilytti. Päätin antaa mahdollisuuden, vaikka ensimmäiset viisikymmentä sivua eivät juuri houkuttaneet. Jatkoin silti.
Oranen osaa kirjoittaa ja on jo monta biofiktiotakin tehnyt. Olen lukenut niistä vain yhden Gösta Serlachiuksesta kertovan Iso -romaanin. Samanlaisen epäröinnin saattelemana silloinkin aloitin. Kirjailija paahtaa uusien ihmisten maailmoihin kritiikeistä huolimatta. Onneksi. Lukijalle jää mahdollisuus lukea tai jättää lukematta, mutta totta kai julkisuus vaikuttaa.
Alkuunlähtö oli kankeaa. Nuoren tytön replikointi tuntui tarpeettoman rehvakkaalta, vaikka Anita Snellmannista hyvin itseriittoinen nainen kasvoikin. Snellman lähti kesken lukion kotoaan ja pääsi Helsingin taideakatemiaan. Opinnot jatkuivat Tukholmassa ja sieltä maailmanvalloitus vei Pariisiin aistimaan Euroopan taide-elämää. Pienenä jarruna tässä kirjassa mainitaan aviottoman tyttären Terellan syntyminen, mutta Anitan äitiäkin tyydyttävä avioliitto solmitaan - ei kuitenkaan lapsen isän kanssa. Snellman kulkee Orasen kirjan mukaan taide edellä. Miehiä parveilee tyylikkään ja tyylistään tietoisen taiteilijan ympärillä ja moni heistä päätyy taiteilijan korkilla ja meriheinällä täytetylle patjalle. Hän ei voinutun sairastuminen aiheuttaa gynekologisen leikkauksen ja hedelmättömyyden ja poistaa raskaudenpelon. Kolmea pidempää suhdetta kuvataan tarkemmin, mutta niidenkin aikana Snellman asettaa oman taiteensa etusijalle. Tytär kulkee äitinsä mukana, mutta joutuu olemaan pitkiä aikoja, viikkojakin, hoidossa mm. nunnaluostarissa.
Espanjaan myöhemmin Ibizalle päädyttyään Snellman löytää valon ja oman taiteilijanidentiteettinsä.
Hän katsoi lintukauppiasta tarkasti, ja äkkiä liikahtaa. Hän vain näki ja ymmärsi. Miehen kauppaamat linnut oli suljettu kaltereiden taa. Ne olivat vankeja. Samalla tavalla mies itse oli suljettu tuoliinsa. Hän ei pääsisi siitä ilman apua mihinkään.
Parasta kirjassa olnkin mielestäni taiteilijan tarvitseman itsekkyyden tai itsenäisyyden kuvaus. Espanjan maisemat, alkukantainen asuminen, retket Pamplonan härkäjuoksun yleisöksi tai Barcelonaan saavat lukijankin hengästymään. Aurinko ja meri ovat kirjassa vahvasti läsnä, mutta ennen kaikkea uimisen kuvaukset saivat minutkin tuntemaan meriveden kosketuksen.
Kun hän antautui alastomana turkoosia ja sineä säkenöivän veden varaan, hänen olonsa huojentui, se elementti kantoi, ja mikä parasta, vesi yhdisti hänet maailmaan, katkaisi erillisyyden ja irrallisuuden aistimuksen. Meri antoi mielen olemassaololle, se yhdisti maan ja taivaan, avasi tien, teki tilan. Hän ui kauas kohti kohti ulappaa kiihkeään tahtiin, pyörähteli välillä kuperkeikkoja heittäen ja jatkoi taas, kääntyi kellumaan ja hengittämään ja suuntasi sitten laajaa kaarta tehden takaisin kohti rantaa.
Oranen osaa kuvata ja kirjoittaa kaikille aisteille:
Kun Anitan kauniin kultaisiksi friteeratut boqueronit ja tuoksuvat vihannekset ja leipä tuotiin, Anita tilasi toisen lasillisen viiniä ja huomasi, että Paulin silmät viivähtivät hänen ruuassaan. - Maistuuko? Ole hyvä, syödään yhdessä, se sujuu oikein hyvin pelkillä sormilla, paitsi perunat, mutta me voimme käyttää haarukkaa vuorotellen. /Onko mitään kauniimpaa kuin sanoa toiselle: Syödään yhdessä?
Olen tyytyväinen lukemaani. Tiesin toki lukevani fiktiota, kirjailijan kirjoittamaa tekstiä, joka pohjautuu taiteilija Anita Snellmanin elämänvaiheisiin. En halua paneutua lähdeviitteisiin tai niiden puutteisiin. Kirjaan on liitetty kuvia Snellmanin teoksista, joiden syntyä kirjan tekstissäkin kuvataan. Kahden taiteenlajin. kuvataiteen ja kirjallisuuden, yhteenliittymä toimii!
Käsi tunnisti pensselin, pensseli maalin paletilta, ja sitten keltainen alkoi vyöryä jäseniä pitkin, se nousi sielusta ja pulpahteli suoniin, se täytti hänen lihaksensa ja alkoi vuotaa kädestä pensselin varteen ja sen karvoihin, se tarttui nopein liikkein kankaan pinnalle, hän maalasi umpimähkään, käden varassa, ilman ohjeviivoja, siinähän kannu kukkineen oli suoraan hänen edessään.....
Raija Oranen :Keltainen.- Otava, 2026. - 397 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti