Otava 2018
251 sivua
Tämä ensimmäinen kosketukseni Jarkko Tontin kirjoihin oli myönteinen kokemus. Ennakkoon pelkäsin, kun asetelma oli mielestäni niin perinteinen: äiti kuolee ja kuoleman jälkeen hänestä paljastuu asioita, joista lapset eivät olleet tietoisia. Asiat tulevat esiin sinikantisista ruutuvihoista, joihin äiti on kirjannut tuntemuksiaan ja elämänsä tapahtumia. Anna-Leena ei ole ehtinyt ruutuvihkoja hävittää ennen kuin Henrik ne löytää. Molemmat jälkeenjääneet lapset ovat keski-ikäisiä ja perheellisiä. Keskinäiset välit eivät ole olleet vuosikymmeniin hyvät eikä äidin jäämistön selvittäminen näytä parantavan tilannetta - päiväkirjoista puhumattakaan. Henrik on maailmanparantaja, joka on tottunut lykkäämään ikäviin asioihin tarttumista ja kadehtii sisarensa luottamuksellista suhdetta äitiin. Anna-Leena on plastiikkakirurgi, joka tönii pikkuveljeään, muistuttaa, mitä pitäisi tehdä ja kuinka pian. Hänen mielestään vanhemmat ja etenkin äiti ovat tukeneet Henrikiä taloudellisesti liikaa. Lasten alkoholisti-isä on kuollut vuosikymmeniä sitten.
Päiväkirjat ja niiden paljastukset luovat kirjaan jännitteen. Lääkärin ammatista aikoinaan eläköitynyt äiti paljastuu niissä morfiininkäyttäjäksi ja kirjoissa mainitaan jatkuvasti M, josta lapsilla ei ole aavistustakaan. Kerronta etenee vuorotellen Henrikin ja Anna-Leenan näkökulmasta.Heidän elämänkulkunsa, suhtautuminen toisiinsa ja omaan elämäänsä ja moraaliinsa on kerronnan toinen taso. Helsingiksi tunnistettava kaupunki vaihtuu välillä mökkiympäristöksi ja muistojen ja päiväkirjojen kautta nykyaika avautuu menneeseen. Sukupolvien ketju ja kapina hahmottuvat eri tavalla kuin tähän asti olen ajatellut.
Emilia kapinoi meitä vastaan syömällä lihaa. broileria, erittäin usein ja nimenomaan broileria. Kun yritin sivulausemaisesti huomauttaa hänelle tuotantoeläinten huonoista oloista, Emilia vain nauroi. Enää emme yrittäneet. Kotirauha, edes yksi riidaton viikko, oli aikaa sitten ohittanut tärkeydessä moraalisen herkistelyn. Olimme tajunneet, että meidän lapsemme eivät ole meidän lapsiamme. Että kaverit kasvattivat paljon enemmän kuin vanhemmat. s. 43
Lastenlapset ovat niin paljon helpompia rakkauden kohteita kuin omat lapset, eikö niin äiti? Lastenlapsilta saa viikonloput, lomamatkat, syntymäpäivät ja lukemattomat muut mahdollisuudet antaa ja ottaa helppoa rakkautta. Omien lasten kanssa on toisin. Neljäntoista ikävuoden jälkeen ne irtaantuvat vallastasi, raivoavat, kipuilevat, etääntyvät ja palaavat takisin, pyytävät, huutavat ja vaativat. Vihaavat sinua, mutta eivät silti pysty irtoamaan omilleen. s. 7
Nuo oivallukset on pantu Henrikin päähän, samoin kuin seuraava pitempää aviosuhdetta kuvaava mietelmä.
Rakastin häntä. Olin myös väsynyt: minä tunsin ne rinnat. Olin katsonut niitä kaksikymmentä vuotta. Hetkittäin minusta tuntui, että olimme enemmän sisarukset kuin aviopuolisot. Hoidimme kotitaloutta. Tuimme toisiamme, silitimme toistemme päätä ja poskisuutelimme aamuisin ulko-ovella, huolehdimme vanhemmistamme ja lapsistamme. s.45
Juonenkäänteisiin lakimies-kirjailija on nähdäkseni ujuttanut itsensä kiinteistöjuristi Tontiksi, jonka nimen osuvuudesta lasketaan leikkiä.
Minua ärsytti pitkään henkilöiden suhde omaisuuteen. Tuntui kuin kaikki mitattaisiin rahassa: ihmissuhteet ja elämänsuunnittelu. Hyvin toimeentulevat ihmiset tuntuivat elävän ainaisessa rahapulassa ja suunnittelevat samalla matkoja, lahjoja lapsille ym. Lopulta ymmärsin, että se olikin ehkä kirjailijan tarkoitus.
Kirjan jännite ja imu pysyvät vaivattomasti yllä. Kieli on selkeää ja koreilematonta.Kirja ei ole mikään käänteentekevä suurteos, mutta ehdottomasti lukemisenarvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti