Tammi 2019
Ruotsinkielinen alkuteos: Kärlekens Antarktis 2018
Suom. Outi Menna
304 sivua
Sillä vaikka olin niin nuori ja vasta aloittamassa jotakin, minulla oli lakkaamatta vahva tunne siitäettä seisoin jyrkänteen reunalla, että edessäni avautui kuilu johon saattaisin pudota hetkenä minä hyvänsä. Minä kelpaamaton, avuton, heikko ja hyödytön maanantaikappale kaikkien niiden viisikymmentäluvulle kuuluneiden tyttöjen suuressa joukossa jota maailma ei oikeastaan tarvinnut, joka katoaisi jonain päivänä jäjettömiin eikä kukaan jäisi ikävöimään. s. 18
En lakkaa ihmettelemästä Sara Stridsbergin kieltä. Kuinka voi joku kirjoittaa niin kauniisti kuin tässä kirjassa kirjoitetaan? Kuinka joku voi kirjoittaa kauniisti kerrassaan kammottavista asioista. Tässä kerrossa kerrotaan toisen polven syrjäytyjistä, huumeidenkäyttäjistä, jotka siirtävät ongelmaansa seuraaville sukupolville.
Perheemme yllä lepää kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisin kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki. s. 147
Tuskinpa he kaksi olivat milloinkaan olleet ystäviä. He olivat rakastaneet toisiaan kuin kaksi koiraa, mutta eivät olleet koskaan pitäneet toisistaan. Rakshalla ei ollut ylipäätään ollut ystäviä, hänellä oli ollut minut ja Eskil, kun me olimme pieniä, ja se oli riittänyt hänelle eikä hänellä ollut sen jälkeen ollut mitään. Se oli totta. Tabletit olivat hänen parhaita ystäviään, ihanampaa ystävää on vaikea kuvitella, ne olivat joustavia ja mukautuvia eivätkä kiukutelleet koskaan . s.79
Minä-kertojan näkökulmasta perustellaan ja tuomitaan, kerrotaan omaa tarinaa ja samalla vanhempien ja lapsien - ja huumeiden tuomaa vapautta ja vankilaa.
Yhtenä hetkenä sitä löytää vapauden, todellisen vapauden, samanlaisen kuin jos lapsi eksyisi metsään ja sudet ottaisivat hänet laumaansa eikä hän löytäisi enää takaisin entiseen elämäänsä, saati muistaisi sen olemassaoloa. s. 47
Niin vanhempien kuin omien lasten tarina kerrotaan sivujuonteina päähenkilön, murhatun naisen kuolemanjälkeisenä pohdiskeluna. Stridsberg kuvaa prostituoidun paloittellun ruumiin osien sijaintia ja samaan aikaan naisen muistoja ja läheisten reaktioita ja tämän kammottavan tarinan hän kääntää runolliseksi, surumieliseksi kertomukseksi, jota ei voi jättää lukematta sen kerran aloitettuaan. Nainen yrittää löytää syytä omaan kohtaloonsa ja havaitsee yhtäläisyydet vanhempiensa ja oman käytöksensä välissä.
Ajattelen toisinaan että Ivan ja Raksha olivat ihmisinä holtittomia, että he kohtelivat ylimalkaisesti asioita jotka olivat tärkeitä, loikoivat päiväkausia rannalla, ryyppäsivät auringossa ja unohtivat meidät. Mutta heille kävi varmaan samalla tavalla kuin minulle ja Shanellekin. Sitä toivoo pelastuvansa lastensa avulla ja unohtaa miten pieniä ja viattomia lapset ovat, miten helposti he menevät rikki, kun heidät houkuttelee esiin heidän syntymättömyytensä pimeyksistä tietämättä mitä on tekemässä. s. 300
Jo lapsen saadessaan heroiiniriippuvainen pariskunta menettää ensimmäisen lapsensa Vallen huoltajuuden. Solveig annetaan heti synnytyksen jälkeen pois, koska äiti ymmärtää, ettei parempaa tulevaisuutta voi tulla hänen kanssaan. Vallen kohtaloa varjostaa vielä lapsuuden kokemukset.
Olin monta kertaa jättämässä kirjan kesken kaikkia ruumiin palasia kuvattaessa, mutta upean kielen ote piti ja luin sen ahmien loppuun. Suosittelenpa sitä edelleen muidenkin luettavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti