Jumalatar Anna In menee kaksoissisartaan tapaamaan hautaan - vahingossa tai seikkailunhalusta. Viimeistään kolmen päivän kuluttua hänen pitäisi palata maan päälle voidakseen ylipäänsa palata elämään, mutta kun niin ei käy hänen seuralaisensa Nina Subur lähtee etsimään apua hänen kolmelta isältään, jotka eivät ole halukkaita auttamaan seikkailunhaluiseksi katsomaansa tytärtä. Nina ei anna periksi, vaan etsii apua vielä Anna Inin äidiltä ja puutarhurilta, jonka kanssa Anna In on viettänyt häitä. Loppujen lopuksi apua saattaa löytyä, jos löytyy sopiva vaihdokas menemään hautakammioihin.
Ihmisten luominen on jotakin enemmän kuin eläinten luominen. Ihmiset ovat älykkäitä, mutta eivät viisaita. Voimakkaita, mutta vailla todellista mahtia. Itsevarmoja, mutta säikkyjä. Herkkiä, mutta eivät siinä määrin, että olisivat kyenneet raottamaan salaisuuksien verhoa.
Maanpäällisessä maailmassa jumalatkin käyttäytyvät ihmisten tavoin ja Nina kohtaa mahdollisuuksia, jotka raukeavat pelkoihin tai itsekkyyteen, joka naamioidaan vaatimattomuudeksi.
On olemassa eräs väkivahva lause, vahva kuin maailma, vahva kuin pommi. Se on loitsu. Se on löytö. Sen voi sanoa painavasti vain kerran elämässään, myöhemmin siihen ei enää usko. Sitä pidetään valheena, hurskaana toiveena, hassuna provokaationa tai unena.
Mielestäni Olga Tokarczukin lause on hänen arkisia asioita kuvatessaankin loitsumaista. Vahvaa se on tässäkin teoksessa. Aluksi minun oli vaikea päästä mukaan, koska hautausmaan tapahtumia ei mitenkään valmisteltu ja kirjailijan jälksanat ovat vasta kirjan lopussa. Niissä hän selittää teoksen lähtökohdan sumerilaisesta myytistä. Tuo tarina on säilynyt löydetyissä savitauluissa nuolenpääkirjoituksena ja on myös googlettamalla löydettävissä. Olga Tokarczuk on tuonut kertomuksen lähemmäs nykyaikaa ja samalla tehnyt siitä uuden, omanlaisensa kertomuksen kaikkine vivahteineen. Jo ennen Nobel-palkinnon saamista Tokarczuk taisi myyttisen kerronnan. Muistan sienirihmastojen kuvauksen Alku ja muut ajat -kirjassa, joten kirjailijan katse kääntyy muille outoihin suuntiin ja on aiemminkin viipynyt maanalaisissa kerroksissa. Tämä kertomus on mielestäni myös feminiinisen älyn ja voiman ylistys.
Vaikka alku oli hankalaa itselleni, avasi kirja kuitenkin uusia maailmoja ja olen tyytyväinen sen luettuani. Olga Tockarczukin suomentaja Tapani Kärkkäinen on tehnyt tässäkin hienoa työtä. Kustantaja on Särötär ja sama suomentaja on kääntänyt myös toisen, tänä vuonna WSOY:n kustantamana ilmestyneen kirjan. On kuitenkin aihetta kiittää Särötärtä, joka tuo myös kirjailijan vähemmän tunnettua (/myyvää?) tuotantoa lukijoiden saataville.
Minä, joka selitän unia, minä, Anna Gesti, Gestianna, minä tiedän, miten ihmiset ovat sisältä rakentuneet, he muistuttavat kaupunkia: he näyttävät mahtavilta, laajoilta ja isoilta, mutta tosiasiassa ovat hauraita ja heikkoja, koostuvat pelkistä aukoista, puutteista, tyhjästä tilasta; he ovat tulitikkulinnoja. Huteria rakennelmia, hökkeleitä, jotka eivät tiedä mitä tuleman pitää. Heidän perustuksensa ovat pelkkää pelkoa, he kammoavat kipua, vanhuutta ja kuolemaa, he pelkäävät aikaa, omaa pimeyttään. Mutta jokaisella heistä on ruumiinsa sisällä, aivojensa labyrintissa kysymys, jota ei voi esittää.
Olga Tokarczuk: Anna In maailman hautakammioissa. Särötär, 2024. - Puolankielinen alkuteos: Anna In w grobowcach swiata, 2006. - Suom. Tapani Kärkkäinen. - 169 sivua (sisältää kirjailijan jälkisanat)