Tässäpä erinomainen kuntahistoriikki. Olin jo aikeissa heittää kirjan pois, kun ensilehdillä asia paljastui, mutta onneksi jatkoin. Romaanimuotoinen, fiktiivinen tosiasioihin nojaava historiikki Rautavaaran kunnan 150-vuotisesta taipaleesta kertoo taatusti yhtä paljon kuin perinteinen elinkeino- ja vuosilukuvetoinen kerronta. Tai ainakin sitä luetaan enemmän ja jopa kunnan rajojen ulkopuolella. Olihan se Savonia-palkinnon ehdokkaanakin, vaikkei nyt voittanutkaan kisaa. Kirjan kirjoittaja on samaisella palkinnolla jo palkittu kirjastaan Pihkatappi 2014.
Heikkinen selvittää kuvitteellista sukuhistoriaa ja samalla Rautavaaran kunnan historiaa Mäen torpan asukkaiden kautta. Kerttu tapaa Aino-mummonsa kuolinvuoteen ääressä äitinsä ja siskonsa ja lukija viedään sisään tarinaan. Aluksi saa olla varuillaan, että pysyy oikean isovanhemman matkassa, mutta kirjan edetessä kärryillä pysyminen on turvattu.
Amerikan Tuomas ostaa köyhtyneen torpan meren takana hankkimillaan rahoilla ja vie sinne häntä odottaneen Hildan. Rahat riittävät hädin tuskin nälkätalvien yli ja riesaksi tulee vielä lavantautikin, joka vie kaksi lasta. Kolme selviää aikuiseksi. Yksi pääsee naimisiin kylän Olli-opettajan, kanttorin pojan, kanssa jälkikasvua odottelemaan.
Tuomas pysyy puolueettomana ja raittiina, mutta Eero-poika seikkailee Neuvostoliiton puolellekin - ja palaa runneltuna mutta taas valmiina puolustamaan Suomea sodissa. Olli-vävy nai vanhimman siskon kuoltua tämän nuoremman Elli-siskon, uskoo vakaasti Hitlerin oikeustajuun ja liittyy suojeluskuntaan.
Ehtinyt , olen sanonut. Muille ja itselleni. Viitsimisestä se todellisuudessa oli kiinni.
Mummon kotona haisi vanhukselta. Kahvileivät olivat vanhoja, kahvikupit likaisia. Jutut moneen kertaan kuultuja.(Kerttu 2024)
Välillä kerronta palaa aina nykyaikaan Kertun myötä. Kertojan myötätunto on ehkä enemmän köyhien mökkiläisten puolella, etenkin Tuomaan kaltaisten raivaajien. Kerronta ei ole yksitoikkoista eivätkä saman perheen jäsenetkään yhdestä puusta veistettyjä. Jokaisella on oma luonteensa ja kohtalonsa. Jo Tuomaan tausta, josta tämän äiti visusti vaikenee, tuo lisäjännitettä tarinaan. Sitä tulee väistämättä myös maailmantapahtumien vaikutuksista ja aatteiden heijastumina.
Rehevän savolaismurteen käyttö tuo joskus huumoripläjäyksen piristykseksi keskelle tarinaa. Etenkin velmuilijaksi kuvattu Eero kertoilee tarinoita. Tällainen on mm. juttu korkonimeensä Perserieska kyllästyneen kyläläisen valituksesta oikeuteen, jossa hänet nimettiin Pyllykakuksi oikeuden päätöksellä. Tuomaan hauska puhetapa amerikanenglannin lainasanoilla maustettuna tuo savolaismurteiden rinnalle lisäväriä.
Jonkin verran se tuntui funnylta. En ollut arvannut kulkevani pitäjässä kuulun miehen kirjoissa. Pian selvisi, että olin nimi tuttu myös muille savottalaisille (Tuomas 1917-1935)
Näkökulma vaihtuu, historia etenee ja kertomus täydentyy. Lukemista helpotetaan niin kirjan ensilehdille painetun sukupuun avulla kuin kertojan nimen jälkeen liitettyjen vuosilukujen avulla. Kokonaista elämäntarinaa ei kerrota kenenkään suulla täydellisesti, vaan kertoja väistyy toisen tieltä ja muuttuu nuorukaisesta appiukoksi, nuoresta vaimosta sokeaksi mummoksi. Hyvin saa Heikkinen pideltyä langat käsissään ja tarjoaa lukunautinnon, jollaiseen harva historiikki pystyy. Lisää taidetta historiankirjoitukseen ja lihoja vuosilukujen ympärille! Näin hyvin onnistuneen kirjan jälkeen soisin muidenkin kuntien ryhtyvän vastavaan projektiin.
Antti Heikkinen : Rautavaara - romaani. WSOY, 2024. 402 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti