Axel Åhman: Rääppöö

Jos tämän kirjan suomennosta siivittivät euroviisut, tuo suomennos kilpailulle plussaa - erityisesti Ruotsin karsinnoille, jotka nostivat KAj-yhtyeen parhaimmaksi viime vuonna. Viisi vuotta sitten Axel Åhmanin teos ilmestyi nimellä Klein ruotsiksi ja nyt Katriina Huttusen suomentamana osuvalla nimellä Rääppöö.

Rääppöö tarkoittaa pientä, vähäpätöistä, ressukkaa. Pohjalaismurteista löytyy sanalle muitakin kuvaavia synonyymeja, kuten pöyröö, köppääne, pöhölö, önkkööne, flataane, oikoone, pössöö, aneeton. En ole erityisesti kirjoitetun murteen ystävä, mutta näissä novelleissa sitä on käytetty taitavasti ja harkiten repliikeissä. Kääntäjän apuna on ollut kaksi Suupohjan murteentaitajaa: Katja Grannas ja Tuula Lahtinen. 

Novellien aiheet kuvaavat varsin usein mieheksi kasvamista ja niitä vaikeuksia, joita rääppööksi havaitun pojan kasvuvaiheisiin väistämättä tulee. Tosi miehen pitää ajaa viritetyllä mopolla, osallistua hirvijahtiin ja ryypätä viinaa, kunnes tulee humalaan. Tätä harjoitellaan heti rippikoulun jälkeen, vaikka kalja pahalta maistuukin Ripillepääsy-novellissa. Miehekkyyden mittaa otetaan myös Saunavaltaistuimella, jossa löylynheittäjä määrää löylynmäärän  ja rääppööt  ja alle 10-vuotiaat etsiytyvät alalauteille. Näkökulma on usein pienen pojan ja se tuo kerrontaan lisää väriä ja tunnetta. Kun maailma näytetään vahvojen ihmisten toimintakenttänä, on heikompien, pienempien ja osaamattomien pakko yrittää sopeutua ja pärjätä. Vai onko? Kysymystä ei esitetä, mutta lukija osaa sen aavistaa.

Mutta Peterillä ei ollut koskaan edes ollut sotakirvestä. Hän oli aina kääntänyt toisen poskensa niin nopeasti että ihme kun ei ollut venäyttänyt niskaansa.

Novellissa Voileipäkakku lapsuudessa koettu kiusaaminen pääsee purkautumaan vasta kiusaajan kuoltua. Tässä, kuten muissakin kirjan novelleissa kaiken hauskanpidon takaa pilkistää murhetta, joka kunnon pohjalaismiehen pitää kätkeä. Lukijalle juuri tämä antaa enemmän kuin iloittelu lupaa. Aikuisen miehen näkökulmasta on edellisen  lisäksi kerrottu Ruotsin-vieraat, Peruskunto ja Hyvä diili -novellit. Niiden pääanti on huumorissa ja etenkin viimeksi mainittu hautakiven ostoineen hehkuttaa kunnolla.

Innostuin nämä 11 novellia kuunneltuani niin, että palasin vielä paperikirjan ääreen ja sain yhden pohjalaismiehenkin innostumaan. Voin varauksetta yhtyä tekijän kiitoksiin alkulehdellä:

Äiteelle kiitos ku loppuuksi luovutit ja annoot mun lukia ruokapöyräs

Axel Åhman: Rääppöö. - S&S, 2025. -Ruotsinkielinen alkuteos Klein,2020. Suom. Katriina Huttunen, murrerepliikeissä konsultoitu Katja Grannasia ja Tuula Lahtista. -Äänikirjan lukija Antti L. J. Pääkkönen. 4 h 41 min.- 170 sivua

 näkökulmaa

Markus Nummi: Käräjät

 Vilja-täti toistelee tuota sanaa. Eikä vain siksi, että kirjojen appelsiinipuut ja hedelmillä täytetyt kulhot
saavat värin ja muodon. Vilja.täti pitää sanasta itsestään, pyörittelee sitä suussaan, päässään, siellä se pyörii.  Viesti toisesta maasta, maailman takaa.

Ikkunasta näkyy maailma, näkyy kaikenlaista eikä kaikelle ole sanoja. Silloin voi sanoa vaikka appelsiini.

Vilja-täti kurkottaa maailmaan yhdellä kädellä, toisella työntää maailmaa pois. Etsii vastauksia, sanoja ja sitten peittää sanoja sanoilla. Appelsiini, appelsiineja.

Vilja-täti tarkkailee kuvitteelisen Tarvajoen kylän elämää kansakoulun yläkerroksen ikkunasta. Hänen pikkuveljensä Frans on koulun opettaja ja koko perhe asuu alakerrassa. Sofia-vaimo pitää huolta kälystään. Ennen kuin Viljasta tuli huolenpitoa vaativa ja sanoja haeskeleva höppänä, hän oli nuori tyttö, joka odotti elämältä paljon. Ensimmäisiin tansseihinsa hän oli lähtenyt ystävänsä Karoliina Suomaan kanssa suurin odotuksin, mutta joku oli mennyt vikaan. 

Vilja-tädin puheet saatavat aikaan tapahtumavyöryn, joka mullistaa koko kylän elämän. Keskeisenä tekijänä on vaasalainen etsivä Juho Iivonen, joka hieman itserakkaasti selostaa tutkimustensa kulkua ja syytöksiä, jotka piankin koskevat melkein kaikkia kyläläisiä. Keskeinen syyllinen on Karoliina Suomaa, joka on kertonut koko tarinansa sikiönlähdettäjänä ja saattanut näin muutkin syytettyjen asemaan, vaikka monet yrittävät tekojaan kaunistella. 

"Totuutta on helpompi toistella kuin valhetta?"

Moni joutuu tutkimusten kestäessä  kuulusteluihin ja Armas Honkalan talossa olevaan putkaan. Moni perheetön nainen on saanut Liinalta apua raskauden keskeytykseen ja perheelisetkin ovat runsasta lapsilukua yrittäneet hänen toimillaan vähentää. Armas Honkalan, vanginvartijan on vaikea kuunnella intiimejä paljastuksia, joita Iivonen kaivelee syytetyiltä. 

On pitänyt istua todistajan paikalla kuulemassa, kun sana kerrallaan on tongittu ihmisen sisuksista. Pantu sanomaan ääneen se mitä ääneen ei sovi sanoa. Pakotettu toistamaankin välillä se  mikä jo ensimmäisellä kerralla on juuttunut kurkkuun.

Viljan elämän tragedia kietoutuu kylällä 1938 tapahtuviin paljastuksiin ja samalla hänen erityinen asemansa kylässä saa selityksen. Edessä oleviin sodan enteisiin kyläläiset eivät pysty kiinnittämään näiden tapahtumien keskellä huomiota, vaikka vaihto-oppilaaksi tulee Saksasta Hitleristä puhuva Fritz. Ajankohdan todellisuutta kirjaan tuo myös lukujen otsikkohinkin pääsevä appelsiini, joka on tuohon aikaan uusi ja eksoottinen hedelmä.

Kirjan henkilömäärä on mittava ja alkulehtien henkilöluettelo on todella tarpeen. Alussa lukija on päästään pyörällä, mutta vähitellen henkilöt tulevat tutummiksi ja kirjailija onnistuu todella taitavasti pyörittämään kyläyhteisön tapahtumia ja käsittelee asukkaiden keskinäistä  dynamiikkaa oivaltavasti ja lämmöllä. Samalla hän kuitenkin säilyttää objektiivisen  kertojan aseman - puhuipa hän Iivosen tai Vilja-tädin suulla.

En olisi uskonut innostuvani lähes kuusisataa sivuisesta historiallisesta romaanista, mutta niin vain kävi. Ehkä isoin asia, joka jäi mieleeni, oli pienen ja näennäisesti merkityksettömän ihmisen elämän arvokkaaksi nostaminen. Kirjasta välittyy lämpö kuvattavia kohtaan ja Juho Iivosen tärkeily saa humoristisia sävyjä.

Armas sanoo ymmärtävänsä, ettei näihin toimituksiin pitänyt tulla tunteitaan värisyttämään. Ei auttanut teurastajan lahtihommissa alkaa katsella elukkaa kyynelsilmin. Mutta kun sellainen yksinkertainen ihminen istui vastapäätä, tunnustus oli jo saatu, ehkä itkuakin tuherrettu. Ei olisi tarvinnut leikkiä niin kuin kissa saaliin kanssa.

Markus Nummen lähtökohta on todellisessa ihmiskohtalossa, joka hänelle on tullut äitinsä kautta tietoon. Valtava aineisto ja sen fiktiivinen todellisuus on vaatinut melkoisen työmäärän, mutta tulos on sen arvoinen. Hyvä lukuromaani, hieno kokonaistarina.

Markus Nummi: Käräjät. Otava, 2024. 571 sivua.

Vasantola Satu En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantola
En palaa takaisin koskaan, luulen
Tammi 2018
377 sivua
Kansikuva: Maisemakuva lakeudelta: Jaakko Vähämäki
Kannen suunnittelu:Emmi Kyytsönen

Takakannen tekstiä: Susannan matka työläisperheestä Pohjanmaalta Helsinkiin ja juristiksi on ollut pidempi kuin kilometrit antavat ymmärtää. Vielä pidempi on ollut irakilaisen Fatiman taival Pasilan poliisitalon pihalle ja lopulta Susannan olohuoneen lattialle.

Kirjan luetteuani mietin, olenko lukenut samaa kirjaa kuin tekstin laatinut kustannustoimittaja. Toki nämäkin lauseet kuvaavat kirjaa, mutta  Fatiman taivalta enemmän käsitellään Martan tarinaa. Martta on Susannan isoäiti, suoraselkäinen ja vahva pohjalaisnainen, joka jää Peräseinäjoelle ja pitää huolta niin lapsistaan kuin lapsenlapsistaankin. Susanna on lapsenlapsista rakkain ja lapsista rakkaimmaksi nousee poika Tapio, joka palaa kotiin Ruotsin retkensä ja siihen sisältyneen vankilareissun jälkeen ja perustaa menestyvän rakennusfirman. Susanna hoitelee firman henkilöstöasioita ja hänelle eno on tärkeämpi kuin oma isä, Olli, joka Martan miehen tavoin on selkärangaton juoppo.

Fatimasta tämä:
Bagdadissa ei pysynyt hengissä, jos ei osannut pelätä oikeita asioita, olla varuillaan oikeaan aikaan.
"Mitä sinä pelkäät?" puhuttelija kysyi.
Vastaus kesti tulkkauksineen ja lisäkysymyksineen yli tunnin. Fatima luetteli pelkonsa. Vieraaksi muuttunut mies ja miehen suku, aseistetut miehet, jotka tahtoivat Tariqin takaisin joukkoihinsa ja katsoivat aivan liian pitkään Fatiman vanhinta tytärtä; toinen asejoukko, se joka tappoi Fatiman ystävän ja naapurin.s.56

Fatiman lisäksi varjoiksi jää koko joukko muita henkilöitä, kuten Susannan poikaystävä Shakir, joka Fatiman tavoin on herättänyt kummastusta Pohjanmaalla. Susanna hankkii myös lapsen yksinhuollettavakseen, ostaa siemenen mieheltä, jonka tapaa kahvilassa. Osa Martan lapsistakin sivuutetaan keveästi kuvaten. He jäävät täydentämään kertomusta, jonka päähenkilöitä ovat Tapio, Susanna ja ennenkaikkea Martta. Yksi päähenkilö on pohjalaisuus, se komeus ja uho, josta rehdiksi kuvattu Tapiokaan ei eroon pääse ja joka oikeuttaa vahvoille henkilöille lain ulkopuolelle jäävät teot oikeudenmukaisuuden edistämiseksi.

He ajaisivat letkassa Peräseinjoelle, hitaasti, ikkunat auki, luut ulkona. Saisivat katsoa, Pimiälammen Ilmarit ja muut jotka olivat olleet niin olevinaan. Mikäs oli Ilmarin ollessa, kun isällä oli isot pellot ja avarat navetat.
Martti oli Mersunsa ansainnut. Se oli fiininäppinen mies, mutta niin vain hoiti hommansa rakennuksilla. s.248

Susannakin palaa takaisin, kuten kirjan houkutteleva otsikkokin lupaa. Hänkin tuntee Peräseinäjoen kotipaikakseen, kuten Tapio, joka väittää kodin tuntuvan jo Ikaalisten jälkeen, vaikka muutama mäki ja puska on vielä ajettavana .Susannan myötä pohjalaisuus kuitenkin laajenee ja ystävystyminen Fatiman kanssa enteilee avarampaa mielenmaisemaa, vaikka lähtökohtana oliskin suru.

Onneksi oli Fatima. Heillä oli yhteinen keittiö ja sama suru, vaikka omat ikävät. Fatimalla Tariq, Susannalla mumma ja Tapio.
Ollia Susanna ei ollut surrut, vaikka vihakin oli jo laantunut. Sen tilalla oli tyhjyys, varmuus siitä, että tuolle ihmiselle olin aina vaiva, en koskaan rakas. s. 349

Kirja on hyvin kirjoitettu ja kieli nautittavaa, kuten toimittajalta sopii odottaakin. Henkilöitä oli mielestäni turhan paljon. Väistämättä suuri osa jäi haamuiksi. Martan tarinassa salaisuuksineen olisi ollut melkein romaanin ainekset, vaikka vahvan pohjalaisen naisen tarinoita onkin jo riittämiin.Onkohan minussa oli lukijana jotain vikaa, kun en innostunut kuin Helsingin Sanomien arvioija. Pohjalaisuus romaanin keskiössä ei enää vedä; olen kai lukenut aiheesta liikaa. En olisi ikinä osannut kuvitella lukevani kirjaa, jossa tapahtumapaikkana on Peräseinäjoki! Nämä henkilökohtaiset vastaanottovaikeudet poistuivat kirjan puolivälin jälkeen ja lopun luin mielenkiinnolla. Kannenkin ymmärtämisen kanssa meni kauan. Etsin pohjalaismaisemaa palmunoksilta. Kauanko siihen menee tämän tekstin lukijalta?