Otava 2019
240 sivua
Kaksi miestä rakastuu, albaani Arsim ja serbi Milos, kirjailija ja lääkäri. Tapahtuma-aikaan on sota ja miehet ovat toistensa vihollisia. Arsim noudattaa kansansa käytäntöä ja perinteitä, menee naimisiin ja saa lapsen. Hän ei pysty rakastamaan sen enempää vaimoaan kuin lastaan, vaan käyttäytyy näitä kohtaan suorastaan julmasti.
Vanhemmuudessa on minusta jotain säädytöntä, jos lapsi syntyy niin kuin se meille syntyi. Tavan vuoksi.
Tohdin tunnustaa Ajshelle, että olen toivonut sitä tekemätttömäksi syntymästään saakka, sillä poika ei voisi olla kauempana nimestään, ja Ajshe sanoo olevansa pahoillaan, että tunnen tällä tavalla, se menee ohi kyllä, hän jatkaa ja kuuliaisesti hoitaa poikaansa parhaansa mukaa yksin, valvoo sen kanssa yöt, vaihtaa vaipat, vaatteet ja lakanat, ja sitten lakkaa kokonaan pyytämästä apuani. s.68
En tiedä, miksi tarkalleen ottaen kajoan heihin (lapsiin), tekemisen puutteesta vai siksi että ajattelen heidän todella ansaitsevan rangaistuksen huonosta käytöksestä koulussa, kiukuttelusta ruokapöydässä, niskoittelusta.
Vaiko kenties siksi, että ihmisen on parempi elää peläten jotain kuin olla pelkäämättä mitään, siksi että minäkin samalla tavalla, niin kuin kaikki tuntemani albaanit: minua lyötiin lapsena ja minä ajattelen yhä, että useimmiten ihan syystä. Isää kuuluu pelätä ja äiin luo juostaan, ja kun ei ole enää isää jota pelätä eikä äidin syliäkään, silloin pelätään sairautta ja kipua, pelätään ihottumaa, mikrobeja, bakteereja, pelätään nukahtamista, pelätään esimiehiä, pelätään liikennettä, pelätään kattolampun romahtavan päälle yön aikana, pelätään aivan kaikkea ja aivan niin kuin isää lapsena pelätään. ss.98 -99
Pelko on läsnä koko kirjan ajan: sodan pelko, paljastumisen pelko, tulevaisuden pelko. Missään kohdassa kirja ei kerro onnellisten ihmisten tarinaa. Kirjan minäkertojana on pääosin Arsim, mutta myös Milos on välillä äänessä. Arsim paljastaa omissa osuuksissaan paitsi terävänäköisen elämäntarkkailijan, myös itsensä hyvin raadollisena, vaimon ja lapsien laiminlyöjänä ja jopa pahoinpitelijänä, pettäjänä ja pelkurina. Milos valaa rakastettuunsa uskoa, tekee töitä, opiskelee ja tarjoaa Arsimille niin asutonsa intohimon keskipisteeksi kuin loman pitkän säästämisen jälkeen.
Arsim pakenee lopulta Kosovon sotaa, hylkää rakastettunsa ja vie perheensä turvallisempaan ympäristöön. Turvallinen ympäristö ei kuitenkaan tuo onnea, vaan mennyt rakkaus näyttäytyy elömän parhaana aikana.
Enpä yhtään ihmettele, että kirja sai Finlandia-palkinnon, olisin melkein jakanut Statovcille Handken saaman Nobelin. Molemmilla on tolkuttoman pitkiä virkkeitä, mutta Statovcin kieli on kaunista ja ymmärrettävää. En edes huomannut kappaleen täyttäviä virkkeitä lukiessani, vaan vasta kopioidessani lainauksia. Kaunis kieli kantaa rakkaustarinaa, sen rumia ja raadollisiakin piirteitä. Kaikki muu jää kehykseksi, mutta sota ei kehyksenäkään näyttäydy yhtään lempeämpänä. Se heijastaa intohimoon ankaruutta, joka kirkastaa tunnetta.
Olen lukenut kaikki kolme Statovcin julkaistua kirjaa. Kahdesta viimeisestä olen varauksetta pitänyt ja nauttinut niiden lukemisesta. Suomenkielinen kirjallisuus saa tämän kirjailijan kautta uuden, kansainvälisesti merkittävän näkökulman.
Enkä malta olla liittämättä tähän vielä muutamaa lainausta, jotka olivat itselleni oivalluksia. Samalla ne näyttävät kirjan kielen loistoa.
Luin joskus jostain, että unelmien toteutumisella on varjopuolensa, sillä elettyään unelmansa todeksi uneksija on antanut toiveensa pois. . s. 151
Huono palkka ei kuitenkaan vaivaa minua, sillä bussin ratissa ruumiini ei ole enää joutenolon isäntä vaan elämän kiertokulun alamainen, ja niin minä hymyilen asiakkaille heidän noustessaan kyytiin...s. 180
Ikkunat ja parvekkeet ovat tielle päin, sillä naapureiden pihoille ei mielellään tulisi omasta kodista nähdä, ja parvekkeelle pyykkiä ripustavat tytöt ja naiset saavat oloni surulliseksi siksi, että he katsovat ohi ajavia autoja kuin toivoen, että yksi niistä pysähtyisi heidän pihalleen ja veisi heidät pois. Jokaisella heistä on samanlainen, kaukaa erottuva ilme, vähäeleinen tapa liikkua, jäykät kasvot ja ontto katse kuin ihmisellä joka on juuri menettämässä järkensä päiviensä sulaan. s.195
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti