Karila Juhani: Pienen hauen pyydystys

Juhani Karila
Pienen hauen pyydystys
Siltala 2019
280 sivua

Tässä on kirja, jota voin varauksettoman innostuneesti suositella monelle. Pidin kirjasta vallan mahdottomasti ja hämmästelen, miten tällainen helmi esikoiskirjaksi on jäänyt monen muun kirjan varjoon. Olen kiitollinen Suvi Aholalle, joka Helsingin Sanomien lyhyissä kirjavihjeissä tätä suositteli. En kai olisi muuten kirjaan tarttunutkaan.

Sillä eipähän nimi juuri lukemaan houkuta. En ole kalanaisia, kuten kirjan päähenkilö Elina tuntuu olevan. Nimi kertoo kuitenkin kaiken: juuri siitä on kysymys, suolammessa piilevän hauen pyytämisestä. Siihen Elina Ylijaako keskittyy heti kotitaloonsa Lappiin etelästä palattuaan. Hommalla on kiire, sillä hauki on saatava pyydettyä ennen kesäkuun 18. päivää - joka vuosi.

-Hauki on lammessa joka kevät. Se näyttää joka kerta samalta. Kauko kertoo saaneensa sen kymmenenä kesänä peräjlkeen. Hänen isänsä kahtenakymmenenä. Välissä oli yksi vuosi, kun ei muistettu pyytää. Silloin tuli huono sato. Paikka on otollinen. Me tehdään taika siellä. s.88

Elina tekee taian Jousian kanssa. Tämä on ainoa ihminen, joka ymmärtää Elinaa jo kouluaikana. Huolimatta kiintymyksestä ja jatkuvasta yhdessäolosta, haluaa Jousia päästä seikkailemaan, kokeilemaan muutakin elämää. Jousia keskittyy taideopintoihin ja huumeisiin, Elina opiskelee metsäoppilaitoksessa.

- Minua pelottaa, Elina sanoi.
Muistakko mitä sinä sanoit mulle silloin ekalla kerralla, Jousia kysyi.
-En.
Sinä sanoit että maailma ei saa voittaa.
-MItä sitte.
Niin ei anneta sen voittaa.
Jousia sanoi, että he voisivat etsiä rannasta kiven ja siirtää siihen rakkautensa ikään kuin säilöön. Elinan mielestä idea oli lapsellinen. Jousia sanoi, että rituaaleissa oli voimaa, jos he niin päättäisivät. s.131

Lisää paineita tapahtumakesän hauen pyytämiseen tuo Janatuinen, etelän poliisi, joka jahtaa Elinaa rikoksesta epäiltynä.

Tähän kuvioon tuovat lisäväriä kyläläiset, elävät ja kuolleet, joista joillakin on noidan kykyjä ja toiset vaan hyväksyvät yliluonnollisten voimien läsnäolon ja vaikutuksen elämään. Elinan äiti on ollut noita ja naapuri Asko on ilmiselvästi kadehtinut tämän kykyjä. Vielä enemmän väriä tuovat peijoonit, parat, näkit ja metelit, kukkuluuraajat, sinipiiat, hyyhäröiset, hattarat ja hittolaiset, jotka elävät kylässä yhtä voimissaan kuin haudastaan kaivetut kyläläiset, kuten Moukku-Olli, joka risut harteillaan kävelee kaksimetrisenä hauen pyytämisessä auttamaan. Näihin olentoihin on etelästä tulleen tyttöpoliisinkin totuttava, sillä heti kärjeen peijooni istahtaa hänen autonsa takapenkille, eikä häivy, vaikka lahjotaan jääraapalla.

Tämä kirja tarjoaa mielestäni suomalaisen vastineen Tolkienin Sormusten herralle. En ole varsinainen fantasian lukija, mutta tällainen todellisuudesta lähtevä fantasia kiehtoo kyllä, varsinkin kun taikamaailmaa kansoittavat Suomen kansanperinteen olennot. Ehkäpä tämä on maagista realismia suomalaisittain.
Kirjan kieli on sujuvaa yleiskieltä - paitsi joskus repliikeissä, jotka istuvat nasevina kuvauksen väliin. Kerrontaa piristää lukuisten haltijaolentojen läsnäolo ja mukavat nimitykset ja määreet, joita kyläläiset ovat kannettavakseen saaneet, kuten köpi, Paska-Simo, Pöllö.

 Rivien välistä pilkistää huumoria yllättävissäkin kohdissa, kuten näkin kohdatessa kuolleista herätetyn Moukku-Ollin, joka kantaa risuja harteillaan.

-- Yliniemen Olli, se sanoi. - Nyt täytyy sanoa, että aika ei ole kohdellut sinua lempeästi. s.240

Lukekaa tämä kirja! Ihastukaa tai ihmetelkää! Palkitseva lukukokemus - ainakin minulle.