Musta vyö
Otava 2019
175 sivua
En kirjoittanut enkä lukenut. Näin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa.
Aiemmin, silloin kun en vielä pelännyt kuolemaa, kuolemanpelko oli kuulostanut minusta jonkinlaiselta filosofien syvälliseltä harrastukselta.Nyt kun olin kuolemanpelon vallassa, minulle selvisi, että kuolemanpelko ei ollut sen paremmin syvällistä kuin pinnallista. Se oli yksinäisyyden muoto. s.21
Eihän tämä kirja ollut ollenkaan sellainen kuin olin ennakkomainonnan tai arvostelujen perusteella olettanut. Aiheena on isän kuolema ja kuolemanpelko, joka iskee minäkertojakirjailijaan niin, ettei tämä pysty juuri muuhun kuin makaamaan olohuoneen matolla.
Miten tämä voi olla näin vaikeaa?
Pelkää että kuolee.
Pelkää ettei saa elää.
Mutta ei sitten elä. Vaan valittaa, että minä en viihdy.
Hädin tuskin suostuu elämään. s.156
Kertojan vaimo on sitä mieltä, että kyseessä ei ole kuolemanpelko, vaan aikuistumisen pelko. Kertoja tuntee usein olevansa väärässä paikassa, potee sosiaalista epävarmuutta ja tuomitsee itseään ankarasti.
En tiedä kumpi taipumuksistani oli vahvempi, kyky lausua typeryyksiä vai kyky tuomita toisen lausumia typeryyksiä, mutta vahvoja ne olivat molemmat. s.140
Mukana surussa on myös syyllisyyttä siitä, että hän ei ole arvostanut isäänsä tämän eläessä, vaan pikemminkin arvostellut. Kertoja käy läpi kirjojensa isä-hamoja ja toteaa kuvanneensa ne omaa isäänsä mallina käyttäen.
Kävin kirjat läpi ilmestymisjärjestyksessä.
Löysin paljon mainintoja isästä.
Ne olivat kaikki ilkeitä.
En ollut tietenkään ajatellut ainan omaa isääni, kun olin kirjoittanut jotakin halventavaa ja pilkallista jostakusta isästä. Mutta melkein aina kyllä olin.
Isä oli kirjoissani näköjään vakiohahmo, kun tarvittiin tuomitsevaa tai tunnekylmää tai muuten vain ajattelematonta tyyppiä, jonka metsäkonemaisen jyräävä olemus aiheutti kirjan minäkertojalle ongelmia ja joka oli perimmäinen syy minäkertojan murheisiin.
Jouduin nyt myöntämään, että nämä kirjojeni metsäkonemaiset isät muistuttivat kovasti omaa isääni.
Sitä isää jollaisena olin isääni pitänyt. s.135
Kirja oli helppo lukea, sillä Tamminen osaa asiansa. Vaikka aihe on vakava ja minä-kertoja on surun ja ahdistuksen syövereissä, pystyy kirjailija kuvaamaan tilanteita vaihtaen näkökulman sisäisestä tuntemuksesta toisaalle. Kerrontaan tulee tahattoman tuntuista huumoria. Esim. saatuaan tiedon isän kuolemasta, kertoja menee sairaalaan. Käynti on hyödytön ja hissillä kulku ahdistava. Samaan hissiin sattuu pari poliisia välissään mies, jonka käsi on veressä. Hissi pysähtyy kerrosten väliin ja kaikki tuntevat olevansa ansassa. Vapauden tunne sieltä päästyä on täydellinen vastakohta. Siinä näkyy mielestäni Tammisen ironian sävyttämä kerrontatapa.
Viimeiset raput alas aulaan loikin niin huumaantuneena vapaudestani, että teen pyhän lupauksen: tämän vapauden kannan kaikkialle mukanani, tämän onnen silkasta olemassaolosta, tämän ihmeellisen keveyden, autuaan kuin migreenin hellittämisen hetkellä.
Ulko-ovien kauneus, ovista kulkemisen ilo - kuinka minä en ole sitäkään aiemmin havainnut? Kuinka minä en ole ymmärtänyt, mikä autuus ulko-ovissa piilee?
Ilman raikkaus ja kaiken olevaisen kauneus. Että nuokin taivaanrannassa kokoontuvat pilvet ovat olemassa, että on olemassa tuo pilvien valo. Kuinka minä en ole sitäkään huomannut, kuinka minä olen ajatellut, että pilvet ovat valon tiellä?
Ja asfaltin täsmällisyys, sairaalan pysäköintikentän nöyrä pyyteettömyys. Kaikki ne ihanat asfalttikentät, joilla olen saanut elämässäni kulkea. s.87
Haluan pitää tämän kirjan itsenäisenä teoksena enkä halua liittää sitä mielessäni samana syksynä ilmestyneeseen Tammisen pojan Antti Röngän kirjoittamaan Jalat ilmassa -kirjaan enkä edes kirjailija-isän ja -pojan yhdessä kirjoittamaan kirjeenvaihtokirjaan Silloin tällöin onnellinen, vaikka kaikki kirjat ovatkin ilmestyneet lähekkäin viime syksyn ja alkuvuoden aikana. Tämän kirjan lähtökohta on erilainen, vaikka kaikissa kolmessa kirjassa törmätäänkin samaan asiaan. Siihen Tamminen antaa mielestäni osuvan määritelmän:
Ei itseluottamus ole sitä, että luottaa itseensä. Se on sitä että luottaa toisiin. s.160
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti