Enpä olisi kuvitellut, että ensimmäinen Tokarczukin suomennos Nobel-palkinnon saamisen jälkeen olisi jännitysromaani. Sellaiseksi tämä kirja kuitenkin luokitellaan, ehkä syystä. Ensimmäinen murha on tapahtunut heti kirjan alussa. Ei tässä ihan perinteisen jännityskirjan ehdoilla edetä, vaikka syyllistä jäljitetään ja murhia tapahtuu koko ajan lisää. On tässä nobelisti asialla.
Päähenkilö on erakkona pienenssä vuoristokylässä elevä vanha nainen, joka elättää itsensä pitämällä huolta kesäasukkaiden taloista talviaikaan. Joidenkin talonomistajien elintapa kummastuttaa, koska se on vahvasti ristiriidassa ympäristön kanssa.
Joka perjantai myös Kaivoset tulivat paikalle. Yksissä tuumin he rupesivat repimään pois kasveja, jotka kasvoivat koulun ympärillä, istuttaakseen tilalle toisia, jotka olivat ostaneet kaupasta. s.138
Lisäansioita nainen saa opettamalla englantia kyläkoulussa. Tämä on naiselle välillä hiukan stressaavaa, koska hänen opetusmenetelmänsä poikkeavat muiden opettajien käyttämistä.
Seuraavalle luokalle opetin luontoon liittyvää sanastoa, ja sen takia luokkahuone meni hiukan epäsiistiin kuntoon, mistä koulun siivooja sittemmin antoi minun kuulla kunniani.
- Teidän jäljiltänne kaikki on aina yhtä sikolättiä. Tämä on koulu eikä mikään lastentarha. Mihin ihmeeseen noita sottaisia kiviä ja leviäkin tarvittiin?
Hän oli koulun ainoa ihminen, jota pelkäsin ja hänen rääkyvä, syyttävä äänensä sai minut aina hulluuden partaalle. s.117
Oikeastaan nainen ei halua muuta kuin elää rauhassa ja se on vuoristokylässä paljolti mahdollista. Naapuri sotkee hänet kuitenkin heti alussa ensimmäisen ruumiin ruman kuoleman kaunisteluun. Kun ruumiita tulee lisää, nainen yrittää kertoa poliislle mielipiteitään, mutta häntä ei kuunnella siellä. Toisissa asioissa ja muutamille ystäville hänen mielipiteillään on merkitystä, kuten runoja englannista kääntävälle Dyziolle, jota nainen auttaa käännöstyössä.
Saatuaan jonkin pätkän valmiiksi hän luki minulle vakavana jokaisen säkeen ja jäi odottamaan huomiotani. Välillä minusta tuntui, että ymmärsin vain yksittäisiä sanoja enkä saanut kiinni edes niiden merkityksestä. Minusta ei juuri ollut apua. En pitänyt runoudesta, ja kaikki maailman runot tuntuivat minusta tarpeettoman monimutkaisilta ja hämäriltä. En ymmärtänyt, miksi kaikkia oivalluksia ei kirjoitettu ihmisten tapaan eli proosalla. Silloin Dyzio hermostui ja tuskastui. Minusta oli hauska ärsyttää häntä sillä lailla. s.70
Huolimatta harvoista ystävistä ja satunnaisista tuttavuuksista yksin eläminen sopusoinnussa luonnon ja villieläinten kanssa tuntuu sopivan parhaiten päähenkilö-kertojalle. Kun hän majoittaa satunnaisen vuorilla tapaamansa miehen, alkaa tämän läsnäolo pian häiritä.
Borosin läsnäolo palutti mieleeni, millaista on asua jonkun kanssa. Miten vaivaannuttavaa se on. Miten se sekoittaa ajatukset ja herpaannuttaa tarkkaavaisuuden. Miten toinen ihminen alkaa ärsyttää, ei edes siksi, että tekisi jotain ärsyttävää, vaan ihan pelkästään siksi, että on. Kun Boros lähti aamulla ulos, siunasin ihanaa yksinäisyyttäni. s148
Vaikka romaani täyttää jännitysromaanin kriteerit niin rikosten, johtolankojen kuin yllättävän loppuratkaisunkin suhteen, on pääpaino mielestäni ihan muualla. Tässä kirjassa kuvataan vuoritokylää, sen asukkaita ja luonnosuojelijaa, joka tulee toimeen omilla keinoillaan. Samalla käsitellään kylän ristiriitoja ja asukkaiden omituisuuksia, joista jotkut ovat laajemminkin yleistettäviä ominaisuuksia.
Minulla on oma teoriani näistä tällaisista joka väliin livautetuista sanoista. Jokaisella Ihmisellä on näet oma sanansa tai sanontansa, jota hän viljelee liian usein. Tai väärin. Kyseinen sana on avain hänen mieleensä. Herra "Mukamas", herra "Yleisesti-ottaen, rouva "Todennäköisesti", herra "Vittu", rouva "Eikös-olekin", herra "Jos vain". Herra Johtaja oli herra "Eikö-totta". On olemassa muotisanoja, ihan samanlaisia kuin ne muodit, jotka jostain ihme syystä saavat kaikki kulkemaan samanlaisissa kengissä ja vaatteissa. Samalla tavalla ihmiset alkavat käyttää tiettyjä sanoja. Vähän aikaa sitten muodissa oli "yleisesti ottaen", nyt taas kukoistaa "juurikin niin". s.171
Kyllä tässä oli nobelistin tekstinkuljetus nähtävissä. Kelpo kirjan koen lukeneeni ja nautin joka rivistä. Minulle Tokarczuk on nobelisteista yksi mieluisimpia. Yhä vain lisää suomennoksia, kiitos!
Olga Tokarczuk : Aja aurasi vainajain luitten yli. - Otava 2020. - Puolankielinen alkuteos : Prowadz swoj plug przez kosci umarlych 2009. - Suom. Tapani Kärkkäinen. - 253 sivua
Kirja on vielä hieman kesken, mutta pitkään aikaan en ole lukenut yhtä hienoa tarinaa.
VastaaPoistaNiinpä! Olin kyllä hiukan yllättynyt, että ensimmäinen suomennos Nobelin jälkeen oli jännitystä, mutta kun sen laadulla toteuttaa, on siinä paljon muutakin.
VastaaPoista