Tämä mahtavan punaisen lipun alla elävä suuri kansa on tottunut viettämään elämäänsä kiskoilla. Rautaiset pyörät vievät ihmissieluja Leningradista Vladivostokiin, Jäämereltä Uzbekistaniin. Uralin yli, rajattomien arojen halki, tundran poikki, Baikalin rantaviivaa pitkin ja kukkivien puuvillapeltojen läpi.Yhdeltä maailman laidalta toiselle. Ihmissielut matkaavat monta vuorokautta yhteisvaunuissa, kyykkivät virtsaisissa vessoissa, nukkuvat sukkahien maustamassa ilmassa, syövät keitettyjä munia ja paistettua kanaa, juovat päivällä teetä ja yöllä vodkaa metallijalkaisista laseista, polttavat tupakkaa vaunusilloilla, joiden läpiveto puhdistaa syntisimmänkin sielun. Keinuvissa vaunuissa ihmiset tutustuvat toisiinsa, välillä kohtaamiset kestävät yhden pysähdysvälin, välillä koko elämän. ss.137-138
Anna Soudakovan esikoisirja kertoo tekijänsä isoisän tarinaa aina vuodesta 1936, jolloin Juri täyttää viisi vuotta. Tuohon asti Jurin elämä on ollut turvattua. Leningradissa asuvaan perheeseen kuuluivat pojan lisäksi opettajaäiti, insinööri-isä ja isosisko Maria. Turvallinen lapsuus katkeaa, kun vanhemmat vangitaan elokuisena yönä ja sisarukset jäävät isovanhempien hoivaan. Näiden kuoltua he joutuvat lastenkotiin Uzbekistaniin.
Stalinin vainojen ja perättömien ilmiantojen peruteella vangitut ja teloitetut ihmiset jättivät jälkeensä paljon murhetta jälkipolvien kannettaviksi. Rehabilitointi ei pelasta Jurin nuoruutta. Hän joutuu jatkuvasti selittämään olevansa vangittujen ihmisten lapsi. Se estää hänen pääsynsä sotilasuralle, mutta ilmiömäisen sitkeytensä ja määrätietoisuutensa ansiosta hänestä tulee viimein insinööri. Matkan varrella on paljon vastoinkäymisiä ja surua, epäinhimillistä köyhyyttä ja yrittämistä, mutta myös lämpöä ja rakkautta; avioliitto, lapsia ja lapsenlapsia.
Kotona on vastassa tattarin tuoksu. Karhea, imelä, ponteva ja kodikas. Hetkessä Juri huomaa nälkänsä. Hän jättää pakkasentuoksuiset ulkovaatteensa naulakkoon, pukee vielä tunnottomiin jalkoihinsa tohvelit ja käy pesemässä kätensä. s.157
Lopulta inkerinsuomalainen Juri muuttaa vaimoineen tyttärensä perässä Suomeen, Lausteen-lähiöön Turussa. Uuden elämän alku hyvinvointiyhteiskunnassa on yli 60-vuotiaalle ihmetyksen aihe, josta hän kirjoittaa opiskelutoverilleen Borikselle. Jurin kirje sivuilla 171-181 on sellaista tekstiä, joka avaa suomalaisen lukijan silmät huomaamaan suomalaisen elämän turvan ja helppouden Venäjän oloihin verrattuna. On hyvä asunto, vuokratukea, polkupyörät ja kirjastosta voi lainata ilmaiseksi kirjoja ja cd-levyjä. Vain kieli tuottaa hankaluuksia.
En ole lukenut tästä kirjasta yhtään kielteistä arviota. Se on sujuvasti kerrottu, kuvaus on ilmeikästä ja siinä käytetään kaikkia aisteja. Tekstissä käytetään onomatopoeettisia ilmaisuja, jotka minusta tuntuvat hiukan hassuilta. Kirja käsittelee pitkän ja vaiherikkaan elämäntarinan melkein alusta loppuun. Välillä minusta tuntui, että asiaa oli liikaa. Jotkut dramaattiset vaiheet kuvattiin tarkoin, mutta lapsen syntymästä siirryttiin melko pian lastenlasten tekemisiin. Draaman kannalta oikea ratkaisu tietenkin, mutta tämä lukija jo sekosi hetkeksi. Kerronta vetoaa voimakkaasti tunteisiin. Tarina on murhetta ja surumieltä tulvillaan. Vaikka tiedän fiktion pohjautuvan vahvasti todellisuuteen, tämä tunteilu häiritsi minua. Sen vuoksi nostan tuon em. Jurin kirjeen kirjan parhaimmaksi anniksi omalla kohdallani.
Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena 2020. 244 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti