Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

 

Pitäisikö perustella, miksi luin kirjan? Sehän palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla, mutta nimi ei houkuta, eikä kansi. Sisältö on vielä nimeäkin rajumpaa kamaa: sianruhojen keskellä kulkee kerronta läpi Esterin elämän. Nimihän jo paljastaa ammatin. Viihdyin kirjan parissa.

Ester on ainoa lapsi; kasvaa lihakaupassa, jota hänen vanhempansa pitävät. Hän on isänsä silmäterä, joka pelkää pimeyttä isän pallomaisen vatsan sisällä.

Pimeydestä kuuluu ääniä, pulputusta ja kurinaa, sydämen jyskettä. Mutta on myös täydellisen hiljaisuuden hetkiä. Ne ovat pelottavimpia. Hänen isänsä sisäinen maailma on hänelle tuntematon, piumeä ja hiljainen paikka. Ruumiin suljettu onkalo kuin luola täynnä salaisia tapahtumia. Pimeydessä piilee vaaroja. Sellainen kuin sydänkohtaus.

Sydänkohtauksen jälkeen isä on sairaalassa. ja palaa väsyneenä istumaan lihakaupan nurkkaan. Ester kasvaa aikuiseksi, opiskelee teurastajaksi. Hän haluaa isänsä neuvon mukaan lempeäkätisen miehen ja löytääkin viimein Keinosiementäjän.

He molemmat rakastavat työtään. Se on ihanaa. Sydän lyö Esterin rinnassa nopeammin kuin olisi sopivaa.

Hän kysyy: Onko tämä sitä?

Keinosiementäjä vastaa: On.

Koti on täydellinen, mutta lasta ei yrityksestä ja odotuksesta huolimatta kuulu.

Päivät Ester lappaa lihoja ja iltaisin kauhoo miestä syliinsä. Ne ovat pitkiä vuorokausia. Ester laskee jokaisen. Pitäisi yrittää kovemmin, he sanovat, ja aamiaispöydässä heidän on vaikea katsoa makkaravoileipiensä yli toisiaan silmiin.

Hedelmättömän vaelluksen ja sairastumisen jälkeen Ester hahmottaa kehonsa todellisen koon. Hänen sisäpuolensa on laajempi kuin ulkopuoli. Ulkopuoli on vain pintaa, sisäpuoli on hän kokonaisuudessaan.

Kirja hyvin lihallinen - kaikin mahdollisin tavoin. Esterin oma keho kypsyy lapsesta aikuiseksi hyvin lähellä sikojen ruhoja. Hän näkee siollakin sielut, jotka lentävät sian kuoltua taivaan liemikattilaan enkelten hämmennettäviksi. Kerronta on niin varmaa, että lukija haukkoo henkeään. Moni arvostelija käyttää kirjasta sanaa groteski. Varmaan sana on oikein, mutta Esterin tarina lihan ympäröimänä on myös hurja kasvutarina, joka alkaa riehakkaasti ja päättyy hieman apeampiin tunnelmiin. Kirja ei saarnaa eikä tuputa, vaan toteaa ja tarjoaa lukijalle omaperäisen tavan tarkastella maailmaa. 

Jos yritän luokitella kirjaa maagisen realismin tai satujen maastoon, tuntuu kirjassa aina olevan jotain enemmän tai vähemmän. Räväkkä kerronta tarjoaa lakonista huumoriakin ja lihakaupunki muistuttaa suomalaista tehdaspaikkakuntaa. Kirjailija mainitsi Luomiskertomuksessa YLE:llä lukevansa Olga Tokarczukin kirjoja mielellään. Niin teen minäkin, joten tässä yksi johtolanka. Analyysi tosin jää puolitiehen, mutta taatusti tulen lukemaan tekijän seuraavankin kirjan.

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja. Kosmos, 2025. 181 sivua

Kari Hotakainen: Helmi

Hänestä tuntui, että häneltä oltiin viemässä pois jotain sellaista, mitä hän ei ollut koskaan omistanut. 

Toni ja Mira löytävät sienimetsästä harhailemasta vanhan naisen, joka ei muista nimeään eikä osoitettaan. He vievät naisen kotiinsa, soittavat hätäkeskukseen ja tarjoavat yösijan lastenhuoneessa, jolle ei koskaan ole tullut käyttöä. Siitä alkaa hotakaismainen pyöritys, jossa mukaan tulevat huumeet ja mielikuvitukselliset käänteet. Päähuomio on kuitenkin ihmisissä, heidän ongelmissaan ja selviytymisyrityksissään.

Vaikka Tonin ammatti näyttelijänä, joka imitoi eläimien ääntelyä ei ole menestystarina, on lapsettomuus kuitenkin pariskunnan suurin ongelma. Helmi ei sure lapsettomuuttaan tai naimattomuuttaan, sillä hän on saanut elämänsä aikana riittävästi pitää huolta vallattomista nuorukaisista rockbändissä, jonka mukana kiersi Eurooppaa.

Muutaman kerran Helmi oli joutunut maksamaan edustamiensa rocknuorukaisten särkemiä televisioita sekä muuta irtaismistoa, ja selittämään yhden jos toisenkin hotellin johdolle, että rockbisneksen turbulenssi rasitti nuoria miehiä niin suunnattomasti, että joskus heidän oli purettava ahdistuksensa syyttömiin huonekaluihin.

Helmin murhe on muistin heikkeneminen ja siitä johtuvat pelot. Hänellä on riittävästi rahaa toimeentuloon, mutta ystäviä löytyy vain naapurin uskovaisesta Ailasta, joka pitää huolta miehestään Oskarista. Oskari on vielä heikommassa kunnossa kuin Helmi, sillä muistin lisäksi hänen liikuntakykynsä on hiipunut. Helmin ja hänet löytäneen pariskunnan välille syntyy kuitenkin side, joka antaa toivoa ja tuo vähitellen myös uusia ratkaisuja.

Pääasia on, että saan elämäni takaisin, kaikki muistot ja totuudet. Ihmisellä sanotaan olevan vain yksi elämä, se ei pidä paikkaansa, ihmisellä on monta elämää, jos yhden unohtaa, alkaa elää toista, jos toinen jää taakse, kolmas aukeaa edessä. Siinä kohtaa Helmin ajatuksia aukesi ovi, ja entinen elämä astui sisään.

Helmi on kirjan päähenkilö ja Hotakainen kohtelee häntä kauniisti. Pidän siitä, että muistisairaat ihmisen kuvataan kokonaisina ihmisinä eikä vain harhailevina ja huolenpitoa vaativina olentoina. Helmi menneisyyksineen, suunnitelmineen ja rahoineen on täysi toimija, vaikkei häneltä oikeinkirjoitus enää suju. Helmin varassa tämäkin kirja toimii.

En etsinyt kirjaa intohimoisesti käsiini, koska sen julkisuus Pirkka-kirjana kääntyi kirjaa vastaan. En ehkä innostunutkaan tästä lukiessani niin paljon kuin olen jostain muusta Hotakaisen kirjoittamasta kirjasta riehaantunut. Lukeminen oli kuitenkin helppoa, oivallukset ja rinnastukset virkistivät. Kyllä kirja kannatti kirjoittaa ja lukea.

Kari Hotakainen: Helmi. Siltala, 2024. -Kannen kuvat Mika Tuominen. - 294 sivua

Henriikka Tavi: Remu

Runokirja välillä. Siihen on hyvä syy ja se näkyy jo kannesta. Halusin lukea kirjan, koska sen aiheena on koira. Oikea koira, hankala koira ja sen takana suru lapsettomuudesta. Olen kuunnellut radiosta muutamia ohjelmia, joissa Henriikka Tavi on kertonut kirjastaan ja koirastaan. Kirja kannattaa silti lukea ja katsella.

Kutsumme alakerran koiraa haukkukoiraksi, koska sitä se tekee. Se kiskoo omistajaansa vaakasuoraan kohti tuulta, innoissaan, hädissään, hyökkäämäisillään ja puolustuksissaan se haukkuu. Nopeasti ja tasaisin välein se toistaa vauhkoa sanaansa, vetää omistajaansa poispäin maisemasta, joka kohisee ja vinkuu aivan samaa horisonttia, mutta kuitenkin yhtä valkoisena.

Ei Tavi lähde kuitenkaan meidän koira ja muut piskit -linjalle, sillä Remussakin on tekemistä ja kasvattamista. Koira on kuitenkin ystävä, joka on aina läsnä, keskipiste hyvässä ja pahassa:

sinun ympärillesi/ kaikki järjestyy,/järjestyisi, /olisi järjestynyt.

Ennenkaikkea kysymys on koiran ymmärtämisestä, sen pelkojen ymmärtämisestä ja elämisestä tämän kaiken kanssa, koiran rinnalla omien pelkojensa ja kokemustensa muovaamana.

Koiranomistajana löysin kirjasta paljon samaistuttavaa ja ihastelemista. On runoissa silti muutakin: muistiinpanoja keltaisesta, oranssista ja valkoisesta. Noihin proosarunoihin valittujen sanojen läpi minäkin näin lumen ja syksyn kirkkaammin. Kirjan loppupuolella on taidetta, jota voi kutsua muotorunoiksi. Tavoitan niiden viestiä huonosti samoin kuin runoiluista eri fonteilla. Vaan juuri niiden takia tämä kirja pitää nähdä. Ja muidenkin runojen, sillä runoon pitää aina palata. Minäkin olen tehnyt sen monta kertaa tämän kirjan äärellä.

Jää hienosti hyvä sukka/Jää hienosti hyvä auto/Jää hienosti hyvä tassu/Jää hienosti hyvä luu

Henriikka Tavi: Remu. - Teos, 2023. Ulkoasu: Jenny Lucander. - 110 sivua+liitteet

 

Pohjalainen Soili: Valuvika

Olenpa iloinen, että nappasin kirjastosta tämän kirjan matkalukemiseksi pääkaupungin reissulle. Juuri ja juuri säästeliäästi lukien sain sen riittämään seitsemän tunnin reissun ajan. Eikä tarvinnut kuin hillitä lukuhalua. Oli niin mukavan oloista tekstiä ja helppoa lukea. Toivun vielä klassikkoluennasta (Hawthorne), joka ei miellyttänyt eikä viihdyttänyt. Tämä tervehdytti ja palautti lukuhalut täysin

Kirjan minä on nuori aviovaimo, joka on yrittänyt tehdä lasta ja toimittajan työtä. Molemmissa on tullut takapakkia. Taakkaa lisää äidin pyyntö lähteä Pohjois-Karjalaan hoitamaan Arttua, äidin isää, jonka äiti väittää dementoituneen sekä riita aviopuolison kanssa.

 Vaan ei ole Arttu dementoitunut. Juoppo hän on ollut koko aikuisikänsä, itsepäinen ja väkivaltainenkin Anna-mummon eläessä. Siitä ja jatkuvasta keskinäisestä kiukunpidosta huolimatta vanha aviopari nukkui käsi kädessä. Alkoholi on edelleen mukana kuvioissa ja niin Artun asumus kuin pihapiiri ovat ränsistyneet ja kaipaavat  siivousta. Auto on lommoinen ja naarmuuntunut. Vain klapipinot ovat järjestyksessä. Puut myös pysyvät järjestyksessä, sillä parhaita koivuhalkoja saa polttaa vain pahimmilla pakkasilla; saunan pesään kelpaa märempi puutavara. Vanhastaan Arttu ja rinsessa tesiree (ukin lempinimi tyttärentyttärelleen) ovat tulleet toimeen keskenään ja yhteys syntyy nytkin vähitellen, vaikka lika, vanhuuden vaivat ja itsepäisyys sitä haittaavat. Eikä Arttu salaile mielipiteitään lapsenlapsensa aviomiehestä, vaan kutsuu tätä lapaseksi.

Kirja on täynnä lämmintä huumoria ja paljastaa henkilöiden mielenliikkeet ja keskinäisen rakkauden repliikkien, kohelluksen ja vajavaisten pyrkimysten kautta. Pohjoiskarjalainen murre höystää etenkin Anna-mummon puheita muistellessa mukavasti tapahtumia ja elävöittää jatkuvasti liikehtivän emännän kuvaa.

Kirjan lukeminen sai minut hyvälle mielelle, pikkuisen hymyilemään ja välillä hörähtelemään ääneenkin. Vakavat asiat käsitellään sen kummemmin taivastelematta ja murheen syövereihin uppoamatta, mutta niitä ei peitellä. Eikä niille vartavasten nauretakaan, vaan ilo ja suru ovat lähekkäin.

Olen aiemmin pyöritellyt käsissäni Kalevi Jäntin palkinnon saanutta Pohjalaisen esikoisromaania Käyttövehkeitä. Nyt tartun siihen ilolla.

Soili Pohjalainen
Valuvika
Atena 2019
175 sivua

Iwey, Eowyn: Lumilapsi

Miten viehättävän talvikirjan löysinkään Kirjallisuuden ystävät- facebookryhmästä! Nautin lukemastani enkä, kertaakaan miettinyt, jaksanko loppuun tai onko kirja lukemisen arvoinen. Tarina Alaskasta uutta alkua etsivästä lapsettomasta pariskunnasta, Jackista ja Mabelista on kaunis aikuisten satu. Aviopari aikoo elättää itsensä maata viljellen seudulla, josta ei tunne ketään. Mukanaan he ovat tuoneet työkykynsä ja surunsa kuolleesta lapsesta. Uusia lapsia ei enää tulisi, sillä ikä painaa jo työnteossakin.

Epäilys kyyhötti hänen olkapäällään valmiina tarraamaan häntä kurkusta ja kuiskutti hänen korvaansa: Sinä olet vanha mies. Vanha, vanha mies. s.74

Onneksi seudulla asuu neuvokas perhe, joka tarjoaa ystävyyttään ja apuaan: Ester ja George Benson sekä heidän kolme poikaansa, joista etenkin nuorin Garreth tulee tärkeäksi apuriksi. Maanviljely ei lyhyen kesän aikana ole helppoa, mutta Garrethilla on tietoa ja taitoja, jotka tulevat tarpeeseen. Maatilan ja kodin askareiden kuvaaminen kaunistaa arkiset toimet.

Kaavan seuraaminen soi jonkinlaista lohtua, rauhaisaa vastapainoa päivän peltotöille. Maanviljely oli rankkaa ja uuvuttavaa, paljolti uskon asia. - viljelijä panosti kaiken omistamaansa maahan, mutta viime kädessä ei ollut hänestä kiinni, satoitko vai ei. Ompelu oli erilaista. Mabel tiesi, että jos hän olisi kärsivällinen jä säntillinen, jos hän seuraisi tarkasti merkkiviivoja, suorittaisi jokaisen eteen tulevan vaiheen ja noudattaisi sääntöjä, kaikki olisi juuri niin kuin pitikin, kun takki käännettäisiin oikein päin. Pieni ihme sinänsä, niitä elämä harvoin tarjosi. s. 225

 Viihtymisen kannalta on kuitenkin vielä tärkeämpää, että Jackille ja Mabelille näyttäytyy lumityttö Faina. Sadunomainen olento tuntuu muuttuneen eläväksi pihaan muotoillusta lumilapsesta ja Mabelin on vaikea saada Estheriä uskomaan lapsen olemassaoloon. Itsekin hän muistelee venäläistä satua lumilapsesta ja pyytää sisartaan lähettämään kirjan lapsuuden kodistaan. Sisko toteuttaa toiveen, mutta kommentoi saatekirjeessä kirjaa:

Miten traaginen tarina! En käsitä, miksi näiden lasten tarinoiden on aina päätyttävä niin hirvittävästi. Jos minä josku kerron tämän lapsenlapsilleni, taidan muuttaa lopun ja annan kaikkien elää onnellisena elämänsä loppuun asti. Mehän saamme tehdä niin, emmekö saakin, Mabel? Keksiä omat loppumme ja valita surun sijasta ilon. 143

Minulla on tunne, että pilaan kirjan, jos siitä enemmän kerron, enkä sitä totisesti halua. Toivottavasti moni lukee tämän ihanan sadun.

Eowyn Iwey
Lumilapsi
Bazar 2013
The Snow Child 2012
Suom Marja Helanen
418 sivua

Kekkonen Helmi: Vieraat

Kekkonen Helmi
Vieraat
Siltala, 2016
191 sivua

Tämän kirjan luokse jouduin outoja teitä. Luin kirjailijan kirjoittaman artikkelin kirjan synnystä Image-lehdestä. (Image 2016/10), huomasin kirjan olevan pöydälläni muiden kirjastosta lainattujen joukossa, pyörittelin kaunista kirjaa hetken käsissäni ja aloin lukea.

Kekkosen kieli on kaunista ja herkkää kuin myös Elina Warstan tekemä kirjan kansi. Sääli, etten saa tähän kansipaperista kovin hyvää kuvaa, sillä kirjaston tarrat peittävät osan takakannesta.

Henkilöitä on paljon Senja haluaa järjestää miehensä Laurin kanssa illanistujaiset. Kaikki on valmista:salaatit ja viinit jääkaapissa. Lauri on lähetetty ostamaan kauniiseen kotiin kukkia. Senja pukeutuu ja ottaa vastaan ensimmäiset vieraansa. Naapurista tulee nuori äiti Ulla ja hänen pieni poikansa Toivo, Sitten tulevat Nelli ja Karen, jotka Lauri on sattumalta tavannut ja kutsunut mukaan. Senjan ystävä Alva tulee yksin, koska hänen kumppaninsa Daniel ei lupauksistaan huolimatta  ole lähtenyt mukaan. Senjan äiti Ulla tuo yllättäen mukanaan Sakarin, uuen miesystävänsä. Jopa Laurin Iiris-sisar on luvannut tulla, jos saa lentoliput Suomeen järjestettyä. Jokainen kutsuihin osallistuvista kantaa mukanaan omaa tarinaansa, jotkut suurta surua.

Hän halusi katsella Nellin huulten liikkeitä tämän puhuessa, kuunnella Nellin reunoilta käheää ääntä. Hän halusi sulkea silmänsä jaetussa hämärässä, sulkea maailman ulkopuolelle. Ja sitten palata omaan kotiinsa, yksin.
Ajatus on tänään, tässä hiljaisessa kahvilassa yhtä rauhoittava, yhtä surumielinen kuin aina. ss.72-73

 Hieman yllättävästi vielä kirjan loppuvaiheessa juoneen lisätään uusia, nimeltä mainittuja henkilöitä, mutta ymmärrän kyllä, ettei ilman heidän nimeämistään olisi loppuratkaisuun selvitty.

Kun olin lukenut tuon mainitsemani artikkelin, tarkkailin aluksi kerronnallisia ratkaisuja, jotka olivat vaatineet työstämistä ja keskusteluja kustannustoimittajan kanssa. Mielestäni lopputulos oli tällaisena onnistunut. Vähitellen kirjan toisiinsa löyhästi kietoutuvat tarinat ja etenkin Kekkosen runollinen kieli vaimensi analyyttistä lukemista ja annoin kirjan viedä minua. Ja se kuljetti: vuoroin hellästi, välillä hieman kylmäten ja vielä aiemmin pohjustetun, tylyn lopunkin jälkeen uuteen nousuun. Mitään aihetta ei käsitellä puhki, mutta henkilöt pääsevät kuitenkin tarpeeksi ääneen oman elämänsä solmukohtaa kertomaan.