Petri Tamminen: Sinua sinua

Kumma juttu: jos toinen sanoo rakastavansa, hänen sanojaan epäilee. Mutta jos toinen sanoo, että hän ei rakasta, sen tietää todeksi heti.

 Rakkautta, paljon rakkautta tässä kirjassa - vai oliko? Sitä kirjailija tutkii itseään muistuttavan päähenkilön kautta  vuosikymmenten välimatkan päästä. Tapahtumapaikkana on sosialistinen ja tarkoin valvottu Praha, jossa rakastuminen on tapahtunut kihlajaismatkalla. Siitä on seurannut kihlauksen purkautuminen ja lukuisia matkoja Tampereen Pispalasta Prahaan rakastetun luo, kunnes tämä ei sitä enää halua. Ja sitten kertoja tekee vielä yhden matkan kaupunkiin, joka on muuttunut turistikeskukseksi. Rakastavaisetkin ovat muuttuneet, avioituneet ja eläneet elämää erillään.

Kirja kertoo myös pelosta. Niistä peloista, joita koulutoverit aiheuttivat aikoinaan. Ne kasvattivat päähenkilöä jatkuvasti tarkkailemaan itseään, koska epäilee, ettei oikein osaa olla kuten kuuluu. Sekä lapsuuden kokemukset, että todelliset vaaratilanteet kasvattavat pelkääjän, joka alati valmistautuu johonkin pahaan.

H. oli kertonut monet kerrat, kuinka hän varoi sanojaan kavarienkin seurassa, kuka tahansa saattoi olla ilmiantaja. Se oli kuulostanut minusta kiehtovalta, minä olin varonut sanojani aina, tuntui virkistävältä ajatella, että varomiseen saattoi olla myös järjellinen, yhteinen syy.

En tiedä, pelkäsinkö suotta silloin junassa Tsekkoslovakian ja DDR:n rajalla. Mutta kun muistan jalkojeni tärinää, huomaan että olen ollut samassa mielentilassa myöhemminkin monet kerrat. Silloinkin kun mitään todellista vaaraa ei ole ollut. Vain jotta saisin kokea saman selviytymisen armon. Jonka sitten menetän, haaliessani kiireesti uutta pelättävää, siltä varalta että jotakin pahaa tosiaan tapahtuu.

Niin kuin pelkääjälle kaiken aikaa tapahtuukin.

Kirja oli mielestäni helmi. Siinä ei ollut mitään liikaa ja pienestä sivumäärästään huolimatta se antoi paljon. Tamminen kirjoittaa paikoin vaivaannuttavan paljastavasti, panee itseään päähenkilönsä nahkoihin eikä anna armoa. Juuri se tekee kirjasta hyvän, antaa lukijalle mahdollisuuden miettiä omia reaktioitaan, peilata itseään tekstiin. Lisäksi Tamminen kirjoittaa niin mahdottoman hyvin, sanat järjestyvät kuin itsestään iskevään muotoon, liikoja ei laverrella, vaan asiat puhutaan suoraan. Saarnaamiseksi teksti ei mene, vaan kuvailu paljastaa enemmän kuin selittely, kuten jälkiuuniviipalepussiin  pakatut kondomit.

Olihan kirjassa nostalgiaakin. Nuoruuden kokemus on kaiketi saanut kirjailijan tarttumaan aiheeseen, mutta itseni ikäinen lukijakin palaa kirjan myötä matkoihin rautaesiripun taakse ja niiden tunnelmiin. Ehkä elämässä selviytyminen ja nykytilanteen arvostaminen johtuukin juuri siitä, mitä joskus on tapahtunut. 

Se prinsessa , joka tunsi sen herneen seitsemän patjan alta, ei ollut yhtään sen prinsessaisempi kuin kukaan muukaan; kyllä me kaikki sen tunnemme, mikä on jäänyt jonnekin tuonne vuosikymmenten alle ja tuntuu sieltä aina vain.

Petri Tamminen: Sinua sinua. - Otava, 2025. Kuvat: Petri Tamminen. - Kansi: Pia Aho. -144 sivua

Elizabeth Strout : Burgessin pojat

 

Elizabeth Strout on niitä kirjailijoita, joiden teosta en voi jättää väliin, jos käännöksen saan käsiini. Burgessin pojat on ilmestynyt englanniksi jo 2013, mutta Kristiina Rikmanin käännös ilmestyi suomeksi vasta nyt. Tässä kirjassa ei kerrota Lucy Bartonista  eikä myöskään itsetietoisesta opettajasta Olive Kitteridgestä, johon ensimmäiseksi Stroutin kirjoissa ihastuin. Burgessin pojat , Jim ja Bob, ovat pääosassa.

Bob oli sanoinkuvaamattoman onnellinen. Tunne oli vallannut hänet odottamatta ja oli siksi niin väkevä. Hän katseli ikkunasta ikivihreiden puiden mustia runkoja, graniittilohkareita siellä täällä. Hän oli unohtanut maiseman - ja nyt se palasi. Maailma oli vanha ystävä, pimeys kuin käsivarret hänen ympärillään. Kun veli puhui, hän kyllä kuuli sanat. Silti hän kysyi: "mitä sanoit?"

" Sanoin, että tämä on uskomattoman masentavaa."

Lapsuusmaisema vaikuttaa veljeksiin eri tavoin heidän ajaessaan sinne yhdessä vuosien jälkeen. Matkan tarkoituksena on olla tukena heidän sisarelleen Susanille, joka asuu edelleen Mainessa pienessa Shirley Fallsin kaupungissa. Susan toivoo veljiltä apua myös Zachille, aikuistuvalle pojalleen, joka on heittänyt sianpään moskeijaan. Teko on tehty ajattelemattomuuksissa, vailla sen kummempaa tarkoitusta tai sanomaa, mutta täyttää tietysti viharikoksen tunnusmerkit. Asiaa käsitellään myös kaupunkiin muutaneiden somalien näkökulmasta. Vaikka loistavan uran asianajajana tehnyt Jim ei puolusta poikaa oikeudessa, hänen tietämyksellään, suhteillaan ja kyvyillään odotetaan silti olevan myönteistä vaikutusta asian käsittelyyn. Bob yrittää ymmärtää ja kuunnella niin poikaa kuin tämän äitiäkin.

"Ja kolmekymmentäkaksi prosenttia (amerikkalaisista) uskoo, että elämässä menestyminen ei ole meidän päätettävissämme. Saksassa siihen uskoo kuusikymmentäkahdeksan prosenttia." Jim työnsi paperin sivummalle. 

Hetken kuluttua Zach sanoi hiljaa: "Minä en ymmärtänyt. Onko se hyvä vai paha asia?

"Se on amerikkalainen juttu", Jim sanoi. "Syö murosi."

Bob on jäänyt urallaan veljensä varjoon, hän on eronnut ja lapseton. Susankin on eronnut, koska hänen miehensä ei voinut kestää Zachia, joka lapsesta asti vaikutti erilaiselta, laihalta ja rumalta. Jimillä on häntä palvova vaimo ja kolme jo aikuista lasta. Amerikkalaisen unelman kääntöpuoli näyttäytyy alkoholin suurkulutuksena (Bob) ja Susanin tapauksessa sitkeänä yrityksenä selvitä mm. säästämällä talon lämmityskustannuksissa. Muualta tullet somalit kokevat tämän vielä vaikeammin, koska he jäävät yhteisön ulkopuolelle.

Bob mittaili katseellaan väkeä. Hän ei ollut koskaan tajunnut miten samannäköisiltä valkoihoiset ihmiset näyttivät. He näyttivät kaikki samanlaisilta. Valkoihoisia, avoimen näköisiä ja järkyttävän mitäänsanomattomia verrattuna somaleihin, jotka alkoivat nyt sekoittua muun väen kanssa, naisten pitkät vaatteet liehuivat väkijoukossa.

Tällä tavalla Elizbeth Strout tekee sen. Hän paljastaa vaivihkaa jotain ihmisestä, kuten edellä. Valkoihoiset ovat ajatelleet somaleja massana, josta yksilö ei erotu, mutta Bobin näkemys kääntää asian päälaelleen. Minulla on Stroutia lukiessani aina sellainen olo, että hän kertoo tai paljastaa jotain minusta. Nytkin tunnistan itseni Bobin halusta auttaa, mutta kyvyttömyydestä tietää miten sekä Susanin huolesta ja murheesta poikansa takia. Jopa Jimin itsetietoinen pyrkimys tuntea itsensä tärkeäksi heijastaa jotain minusta. Kaikki kirjan henkilöt paljastavat jotain olennaista lukijasta - ja sitten kirjailija kääntääkin kaiken nurinpäin. Mielestäni se on hyvän kirjan ja kirjailijan merkki. Kirjassa on juonta paljon enemmän kuin Lucy Bartonista kertovissa teoksissa, vaikka kaikki ne ovat minuun hyvin uponneet. Tämänkin lukeminen oli ilo.

Elizabeth Strout : Burgessin pojat. Tammi, 2025. Englanninkielinen alkuteos: The Burgess Boys, 2013. Suom. Kristiina Rikman. (Keltainen kirjasto, 554) 397 sivua

Pirkko Saisio: Vastavalo

 

Vastavalo on Pirkko Saision omaa elämää seuraileva kirja, mutta päähenkilö on hän, joka kasvaa kohti aikuisuutta ja omaa itseään tässä kirjassa. Pienin yhteinen jaettava oli tätä edeltävä, lapsuutta käsittelevä kirja omaelämäkerrallisesta trilogiasta. Kuuntelin kirjan ja Saision oma ääni lukijana teki kirjan todemmaksi, rehellisemmäksi, vaikka fiktiota kuuntelinkin. Hän seisoo yhä muistamansa takana.

Kommunisti-isän ja kauppa-apulaisäidin ainoa lapsi haparoi kohti tuntematonta ja ottaa vaikutteita sieltä täältä. Hän pääsee oppikouluun, vaikka isä pitää moista valistusta turhanpäiväisenä. Hän ei pärjää aritmetiikassa eikä oikein piirräkään hyvin, mutta ainekirjoitus tuottaa mielihyvää, vaikkei siitäkään saa kuin plussan kahdeksikon perään, mikä on kuin koiraa tapututtaisi selkään kohtalaisesta suorituksesta. Hän hämmästelee yhä Jumalaa, joka jo edellisen kirjan tapahtumissa lastentarhan tätien kautta on tullut päähenkilön maailmaan. Kotona tästä ei ole puhuttu. Tässä kirjassa lähes aikuisena hän melkein tulee uskoon, mutta kokemus jää lyhytaikaiseksi.

Oppikouluaikaisen tarinan kanssa vuorottelee kertomus ylioppilaskevään jälkeisestä, Sound of musicin inspiroimasta matkasta Sveitsiin pestalozzi-kylään töihin. Tuo kokemus kasvattaa häntä koulua enemmän ymmärtämään, kuka hän on ja miten maailmassa voi toimia, mutta oppi tulee vaikeimman kautta. Eletään 1960-lukua , eivätkä kylän johtajat, Kapteeni ja Kapteenitar edes tiedä, missä Suomi on. Lasten kanssa tehdään eväsretkiä, joilla Tante Dolores ja Tante Irma häipyvät tarkastamaan vadelmien kypsyyttä ja nuoremmat tytöt valvovat lapsia. Suomalaisen tytön perehdyttämisen ottaa vastuulleen Renate, joka opettaa myös olemaan poikien kanssa ja pitämään tupakoinnin salassa

En muista, miksi jätin Saision trilogian lukemisen aikoinaan ensimmäiseen kirjaan, mutta onneksi palasin nyt tarinaan. Ei tämä ihan perinteinen autofiktio ole ja se on hyvä. Tapahtumat Sveitsissä ja lapsuuskodissa Helsingissä etenevät palasina vuorotellen omassa ajassaan. Ihailen kirjailijan tervänäköisyyttä ja sitä hymyilevää kritiikkiä, jonka hän kohdistaa kertomuksen päähenkilöön, nuoreen itseensä, joka yrittää olla aikuinen ennen kuin on siksi kasvanut. Kirja antaa ikäiselleni paljon samaistumispintaa ja oivallusta omaan elämään. Kun kirjasta löytää myös itseään, se tulee lähelle ja kiinnostavaksi.

Pirkko Saisio: Vastavalo. WSOY, 2000. 252 sivua  Äänikirja, Siltala 2022. - Lukija : Pirkko Saisio, 5 h 49 min.

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni

 Kannattaa näköjään sukeltaa itselleen uusiin genreihin. Fantasia ei ole ollut minun lukemistoani, maaginen realismi  sen sijaan on viehättänyt Sadan vuoden yksinäisyydestä lähtien. Mielestäni Keuhkopuiden uni oli puhdasta fantasiaa, ja sen lukeminen oli silkkaa nautintoa.

Kirjan maailmassa 1000-luvun alkuvuosina vietetään paljon juhlia, joihin aateliset pukeutuvat koristeellisesti, naamioituvat puuterilla, peruukkeihin ja rimpsuihin, käyttävät hajuvesiä peittääkseen pahan ominaishajunsa ja juovat siirappia pystyäkseen juhlimaan pidempään. Heidän siipensä ovat valjaissa, sillä he ovat menettäneet lentokykynsä. Ennen pitkää heidän on kuitenkin palattava omien keuhkopuidensa luo, riisuttava ja asetuttava puuhun. Sama mahla kiertää niin puussa kuin näissä Homo arboriksissakin.

Päähenkilö Katica, kreivitär Aikaterine on rohkea nuori nainen, joka ottaa itselleen oikeuksia ja tehtäviä, joista ei selviydy siipiään menettämättä. Katica Siivettömänä hän jää yksinäiseksi ja läheistenkin inhoamaksi ja vihaamaksi. Vain taidemesenaatti Sera, rakastaa Katicaa edelleen. Serakin uskaltaa muita enemmän eikä ole kokonaan menettänyt kykyään lentää.

Ja sitten hän löysi sen, ylöspäin leijailevan, lämpimän pyörteen, hän matkusti sillä ja karjui kaiken mahdottomuutta ja mahdollisuutta.

Yksinäisenä ja muiden halveksimana Katica lähtee uskaliaalle matkalle ja tapaa Anin, joka elää osana emopuuta tietäen sen tuntemukset maailman ja luonnon nykytilasta. Emopuu ei ole onnellinen, mutta ehkei ole Ankaan..

Miten tympäisevää vuodesta toiseen olla jotakin, mitä joku muu vaati tai edellytti.

Kirjassa on paljon henkilöitä eikä Katicaa lukuunottamatta kukaan kasva toista merkityksellisemmäksi. Katican veli Aingeru rakentaa siipiä, joilla pysyisi lentämään. Tohtorimarkiisi Bernice Lucretius di Caelinus y Pecunion tekee toisenlaisia kokeita ja käyttää Homo arboristen rohkeimpia yksilöitä, kuten Katicaa, koekaniineinaan. Osittain henkilöitä voi luokitella hyviksi ja pahoiksi, mutta päähenkilökään ei ole yksiselitteiseti kumpaakaan. Hän valehtelee ja puhuu totta, haparoi kohti uutta maailmanjärjestystä epätietoisena siitä, mitkä teot ovat oikeita. Kirjailija antaa vihjeitä vähitellen, pieninä palasina ja kirjan maailmanjärjestys on murroskohdassa, jossa on tarkoin kuunneltava viestejä ja rakennettava merkityksiä. 

Mielestäni Keuhkopuiden unen voi lukea monella tapaa. Voi ja tuleekin heittäytyä taitavasti rakennetun maailman tapahtumiin ja seikkailla juhlissa ja retkillä tanssisaleihin, kellareihin ja tuntemattomiin maisemiin. Voi haistaa kuvottavan mädän hajun ja sitä peittävän kukkaistuoksun aavistellen kirjan henkilöiden tavoin koppakuoriaisten pian ilmestyvän. Minulle kirjasta nousi päällimmäiseksi luonnon ja ihmiskunnan suhde, joka on murroskohdassa. Siihenhän viittaa jo lajinimityskin Homo arboris. 

 Nuorille kirjoittamistaan teoksista Enoranta on saanut niin palkintoja kuin palkintoehdokkuuksiakin. Hän on kuitenkin minulle lukijana uusi kirjailija, vaikka tuotantoa on  jo mittava määrä. Tämäkin kirja on palkittu Tähtivaeltaja- palkinnolla. Keuhkopuiden uni on kerrassaan mahtava kokonaisuus - kansikuvaansa myöten.

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni. - Gummerus, 2024. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. - 287 sivua

Lars Sund: Vaasan prinsessa

 Kuin kotiin olisin tullut, kun pitkästä aikaa pääsin Lars Sundin kirjan ääreen. Viimeksi olen lukenut häneltä Missä musiikki alkoi -kirjan. Vaasan prinsessa päättää Pietarsaari-trilogian. Sundilta ei ilmesty kirjoja maailmalle vuosittain ja veikkaan kiireettömyyden näkyvän huolella ja harkiten etenevässä kerronnssa. Se pitää lukijan mukanaan niin, että kirjan päätyttyä ei haluaisi poistua Sundin luomasta maailmasta. Niin nytkin, vaikka poikkeuksellisesti kuuntelin kirjan.

Vaasan prinsessa on Alexandra Schalin-Holm, jonka elämää seurataan kirjassa syntymästä aikuisuuteen ja tanssijanuran alkupuolelle. Tapahtumat leikkautuvat kuolemaan, joka käynnistää kirjan:kummitäti Iris on saanut vakavan sairaskohtauksen ja Alexandra lentää Tukholman saaristosta Kokkolaan Keski-Pohjanmaan keskussairaalaan  sairasvuoteen äärelle. Iris on ollut Alexandralle vähintään yhtä tärkeä kuin isä, Alf Holm, säveltäjä ja muusikko, sillä hän on toiminut ainoalle lapselle äidin korvikkeena, rakastanut ehdoitta ja auttanut pulassa. Isäkin on rakastanut, mutta Iristä on silti tarvittu, sillä vauvasta asti Alexandra on ollut äiditön.

Kirjan kerronta tapahtuu nykyajassa, mutta vähintään yhtä paljon kerrotaan menneestä niin Alexandran kuin hänen isänsä muistoina.Alfin vaimon ja Alexandran äidin kuolema ja muut taphtuneet kuolemat tulevat hakematta mieleen sairasvuoteen äärellä. Samalla kertautuu elämä niin Alexandran kasvuvuosien,ystävyyden,  rakastumisten ja autististen erityispiirteiden tuomien vaikeuksien muistoilla. Alexandra on tuntenut itsensä aina oudoksi ja se, mikä on muille helppoa ja luontaista, vaatii häneltä ponnisteluja. Myös sairasvuoteen äärelle Itä-Suomesta matkaava Alf käy läpi elämänsä käänteitä ja haasteita. Jonkinverran valotetaan myös Alfin nykyisen kumppanin, Marian elämää sekä Schalinin perhettä, sisaruksia, joilla on ollut omat elämänpolkunsa kullakin.

En löydä tästä kuuntelukokemuksesta moitteen sanaa. Minulle tutun kaupungin Vaasan tunnistettavat paikannimet toivat tapahtumat lähelle ja mainitut musiikkikappaleet tekivät saman tuntemukset, vaikken kaikkia pystynytkään palauttamaan mieleeni. Ensin tuntui oudolta kuunnella lukijan korostetun selkeää ja tasaista ääntämystä niin suomeksi kuin englanniksikin, mutta luennan kestäessä siihen tottui ja kirjan sisältö nousi etualalle. Laura Jänisniemen suomennos kulki vaivattomasti. Hieno lukuromaani!

Lars Sund: Vaasan prinsessa. Teos, 2024. Alkuteos: Prinsessan av Vasa. - Suom. Laura Jänisniemi. Äänikirja MP3. - 18 h 12 min.

Soili Pohjalainen: Perätilassa

Vähän karsastin aiemmista lukukokemuksista tutun kirjailijan uusinta kirjaa sen nimen takia. Tässä iässä en tunne vetoa synnytystarinoihin. Vaan kun kirjan aloitin etsiäkseni huumorinpilkahdusta parin vakavan kirjan jälkeen, sain pohdintaa vanhemmuudesta paljon laajemmin kuin odotetun lapsenlapsen tarinan. Tämä kirja pohtii vanhemmuutta lapsen näkökulmasta, vanhemman näkökulmasta ja vielä isovanhemmuutakin. 

Elämä ei näytä olevan hiukkaakaan kiinnostunut siitä, että minä olisin halunnut vähän huilata ennen isoäitiyttä. Vain hetken. Elämä ei ole ennenkään välittänyt paskan vertaa suunnitelmistani.

Soili Pohjalainen kirjoittaa tästä kaikesta pitämättä itseään turhan tärkeänä tai edes hyvänä esimerkkinä, vaikka isä sellaiseksi on häntä yrittänyt kasvattaa.  Koska omaa minää ei nähdä voittajana, kurkistaa kirjan rivien välistä itseironinen kirjoittaja. Kirjan perussävy on kuitenkin vakavan pohdiskeleva.

Isä valehtelee paljon siihen nähden, miten ehdoton hän on vaatiessaan muilta rehellisyyttä. Hän käyttää paljon aikaa ja vaivaa kasvattaessaan pääni sisään ankaran yliminän.

Äiti ei ole niin tosissaan kuin isä. Äiti on kasvanut kommunistikodissa, jossa ei odotettu, että lapsista tulisi ihmisyytensä taakse jättäneitä, virheettömiä.Kova työihminen oli korkein ihanne.

Kirja on kaiketi autofiktio sanan täsmällisimmissä merkityksessä. Pohjalainen pohtii myös omaa suhdettaan kirjoittamiseen ja elämäänsä ja niiden välistä totuudellisuutta.

Saisiolla on hänensä, minulla vain nämä onnettomat minät. Tämä yksi, joka haluaa tehdä tyhjäksi yritykseni kirjoittaa kirja. Tämä, joka saa minut epäilemään jokaista lausettani.

Sitten on tämä 'kertojaminä', jolle jokainen lause on kertomus ja siksi totta. Tämä, joka lakkaamatta muuttaa elämääni fiktioksi.Tuokaan lause ei ollut totta, sanoo se toinen minä, se ankara.

Kirja, jota kukaan ei ollut suositellut minulle toimi kuitenkin ja antoi paljon laajemman näkökulman kuin nimi lupasi. Huumoria ei ollut niin kuin muistin tekijän aiemmista kirjoista. Valuvika -kirjassa Pohjalainen kertoo lämpimän huumorin kautta vakavaa tarinaa. Tämäkin teksti kiteytti oivalluksia, joista lukija voi peilata omaa elämäänsä. Kelpo kirja luettavaksi - valitettavasti sen tekee melko nopeasti. Luvut ovat lyhyitä eikä sivumääräkään ole turhan iso. Hyvä niin. Sanoja on turha tuhlailla, jos vähemmälläkin asia menee perille.

Vasta aikuisena minä yhtenä päivänä tietäisin kirkkaasti, että ihminen voi todella luottaa ainoastaan koiraan, koiran olomuotoon ja läsnäoloon, joka leviää huoneeseen sen ruumiinrajojen yli. Koiraan voi luottaa, sanoihin ei.

Soili Pohjalainen: Perätilassa. Areena, 2025. Kansi Elina Warsta

Tuire Krogerus: Majakan varjo

 

Meitä halutaan määritellä sitä kautta, olemmeko iso- vai pikkusisaruksia; keskimmäisiä, yksös- kaksos- tai kolmoslapsia; poika- vai tyttökatraasta; ovatko vanhempamme eronneet ja perustaneet uusia perheitä tuottaen puolikkaita tai puolittomia sisaria meille. Se mikä olen, ei liity millään tavalla sisarusteni määrään, enkä ole edes varma ketkä laskisin mukaan.

Kira kasvaa sisarustensa kanssa Majakkasaarella. Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta, Klara ja Klaus, kaksoisveli Knut ja pikkuveli Kalle. Lapset pitävät huolta toisistaan, käyvät veneellä mantereella kaupassa ruokaa ostamassa ja välillä isä tuo heille ruokatarvikkeita. Hän kutsuu lasten kasvatusmenetelmää 'havainnoimalla kasvattamiseksi'. Vanhemmat viipyvät poissa pitkiäkin aikoja, palaavat saarelle eri suunnista ja eri aikoina.

"Oletko koskaan miettinyt, että heillä onkin toinen koti jossain ihan lähellä? Etteivät he mene mantereelle töitten takia tai hoitaakseen asioita. He haluavat meistä lomaa..."

 Kalle on vielä vaippaikäinen, kun hänet jätetään sisarusten hoiviin. Knutilla on eri äiti, joka ei kirjan henkilönä näyttäydy lainkaan. Knut on kuitenkin kasvanut perheenjäseneksi ja etenkin samanikäiseen Kiraan tiukasti kiinni. Kun hän menehtyy lasten leikkikokeiluissa, jää Kiran mieleen iso aukko.

Jos isämme ei olisi ottanut Knutia tämän äidiltä, emmekä koskaan olisi tavanneet, olisinko silti tuntenut samaa tyhjyyttä ja pelkoa hänen kuolemansa jälkeen vai olisiko sosekeitto täyttänyt mahani?

Lapset häipyvät saaresta yksi kerrallaan. Kiralle järjestyy mahdollisuus päästä New Yorkiin, mutta sen hintana on alisteinen asema uraa rakentavan miehen vaimona. Vanhempien synnit ja laiminlyönnit tuntuvat kostautuvan jälkipolville. Kiran on vaikea luoda tyttäreensä luontevaa suhdetta. Kun ei ole saanut rakkautta, on vaikeaa oppia myöhemminkään rakastamaan.

Kirjan tapahtumat liikkuvat vuorotellen eri aikoina Majakkasaarella, New Yorkissa ja Etelä-Irlannin rannikolla, Crookhavenissa. Irlantiin Kira päätyy miehensä kuoleman jälkeen. Sinne on mennyt aiemmin niin tytär kuin New Yorkissa tavattu kuuro mies ja siellä on meri läsnä kuin lapsuudessakin.

Kirjaa on vaikea laskea käsistään, kun sen on aloittanut. Kerronta on vetävää ja etenee synkästä tapahtumasta toiseen eikä lukijallekaan anneta paljon toivoa myönteisitä käänteistä. Esikoiskirjaksi tämä on tavattoman kunnianhimoinen ja lunastaa reippaasti antamansa lupaukset.  Kieli on sujuvaa ja omintakeistakin. Jokaiselle aistille riittää koettavaa ja luontokuvaukset tuovat merimaiseman lähelle. Vertauskuvat tuovat tummaan kerrontaan toisenlaisa sävähdyksiä.

Lapsen näkökulma kosketti eniten ja lapsen silmin tehdyt havainnot toivat kerrontaan tuoreutta ja uskottavuutta. Minä-kertojaa lukuunottamatta kirjan muut hahmot jäävät etäisiksi eikä heidän toimintansa motiiveja ei selitellä, Kiran sisaruksia lukuunottamatta. Muutamat oikoluvun puutteet harmittavat lukijaa ja varmaan kirjoittajaakin. Tässä olisi ollut aineksia useampaankin kirjaan, mutta tämäkin ratkaisu toimii.

Minuun ei tarvitse hakata vitjalla järkeä, käsitän muutenkin, että totuuteni on liian vaikea. Se vaatii liikaa ymmärrystä. Luovun kaiveluistani, hyväksyn, etteivät asiat olleet niin kovin huonosti. Ehkä muistan lapsuuteni väärin.

Tuire Krogerus: Majakan varjo. - Aviador, 2025. - Kansi: Saara Hankama. - 335 sivua