Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Jossakin tulevassa ajassa joku löytää minulle maalattujen väärien kasvojen alta sen, mitä muuta olen ollut. Joku löytää laulusta toiset, kätketyt, kuiskimasta rivien välistä ja niistä minun ääneni. Sillä minulla on lopultakin hallussani noituudesta väkevin: sanat joilla kertoa tästä kaikesta.

Emmi Itäranta on antanut Louhelle sanat, joilla kertoa Sammon tarina uudestaan. Elias Lönnrot on päässyt mukaan hänkin, historiallisena henkilönä ja Kalevalan tekijänä. Sen, minkä Lönnrot kuvasi Kalevan väen ja Väinämöisen sankaritarinana, kertoo Itäranta Louhen näkökulmasta, Pohjolan hallitsijan tarinana. Ja kuinka upeasti hän sen tekeekään!  Emmi Itäranta vangitsee kielellään. Miten muuten voi selittää tutun tarinan vetovoimaa Lumenlaulaja -kirjassa? 

Laulu lepäsi minussa, liikahteli verkkaan, tiukensi otettaan. Tunsin loitsun langan purkautuvan jälleen uudelta solmulta, huojuvan vapaana.

Kerronta alkaa Louhen lapsuudesta, ajasta, jolloin Pohjolan hallitsija kulki vielä Lauha-nimisenä sisarustensa keskellä, Hän näki äitinsä kuoleman ja kirveenkantajien tuhot, joita joutui pakenemaan muiden Pohjolan asukkaiden kanssa Metsänpeittoon vuosiksi. Kunnes tulee aika kostaa - ja kunnes taas toiset kostavat heille. Kierrettä on vaikea saada katkeamaan. Ymmärrys tulee aina myöhässä, tässä  siskon, Leimun sanoin: 

"En vain näe kostossa mieltä. Se tuo pelkkää surua. Kostonhalu on vienyt minulta kaikki, joita olen rakastanut." 

Tarinassa on tutut käänteet ja elementit, tuttuja henkilöitäkin, kuten Sammon takojana Ilmarinen, Lemminkäinen ja hänen äitinsä sekä tietysti Väinämöinen. Itäranta on kuvitellut lisääkin: Pohjolan hallitsijan liiton kutoja Niilon kanssa ja tyttärien rakkaustarinat. Hurjia ovat kuvaukset muuttumisista loitsuhahmoiksi: kuinka karva puskee ranteista tai kynnet kasvavat haukan kynsiksi. Tarinassa elävät kuolleetkin.

Olen kuullut heidän hiljaisuutensa, kun he odottavat pimeää, eivät itsensä vuoksi vaan siksi,  että se kasvattaa heidät elävien mielissä suuremmiksi kuin he todella ovat., 

Aluksi olin vähän pyörällä päästäni suuren henkilömäärän vuoksi. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, sillä niin vahvaan, traagiseen ja upeaan maailmaan Itäranta johdattaa lukijat. Tämä on upea teos, joka vaikuttaa kielellään ja antaa kokonaan uuden kuvituksen Sammon tarinaan. Oli todella jo aika kuvitella tämä naisnäkökulmasta! 

. Emmi Itäranta: Lumenlaulaja. Teos, 2025. - Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen. - 406 sivua

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

 

Yö laskeutui räystäitä pitkin, Laina esitteli pirtanauhojaan., langat kiertyivät toistensa ympäri, lomittuivat, kaikki toistui samanlaisena. Liisa sormeili nauhaa pitkään, ehkä itselleenkin voisi kutoa uuden. Sellaisen, jossa päivät seuraisivat toisiaan samankaltaisina. Kietoisi vain uuden vyön arkihameen päälle, ehkä mikään ei muuttuisikaan.

Tässä kirjassa eletään arkea, joka jatkuu samanlaisena päivästä toiseen, kunnes ei enää jatkukaan. Isänsä kuoleman jälkeen Liisa kokee velvollisuudekseen pitää huolta talosta, koska veli on kuollut. Kumppanikseen hän halajaa Kallea, vaikkei äiti miehestä pidäkään. Avioliitto ja lasten saaminen ovat kuitenkin onnellista aikaa. Sitten tulee puute ja Kalle lähtee lisäansiota hankkimaan Amerikkaan, kuten moni muukin 1920-luvulla. Liisa odottaa miestään ja tämän lasta. Samalla hän kuuntelee äidin moitteita ja yrittää pitää perintötaloa isän toiveiden mukaan kunnossa  häpeää vältellen.

Vuosi oli ollut päiviään pidempi.

Liisan tarinan lisäksi sivutaan hänen itsellisen elämän valinneen sisarensa tarinaa ompelimon johtajana sekä naapureiden edesottamuksia, joista etenkin hylätyn vauvan kasvatettavakseen ottaneen Lainan tuntemuksia kuvataan lyhyesti mutta osuvasti.

Hän kantoi vilttiin kapaloitua lasta, hänellä oli tehtävänsä maailmassa, hän oli elossa eikä vain olemassa. 

Paula Nivukoski on jo tässä esikoisessaan löytänyt oman kielensä ja siitä lukija nauttii. Repliikeissä putkahtelee eteläpohjalaista murretta, mutta kerronnan lauseet ovat tavattoman kauniita ja ilmaisuvoimaisia. Lukublogissa sanotaan Nivukosken toisesta kirjasta Mainingin varjo, että se on täynnä kauniita lauseita. Samaa voi sanoa jo tästä kirjasta. Juonen kuljetus ja tunteisiin paneutuminen tuntuu kirjailijalta käyvän yhtä helposti, mutta kielen avulla teos nousee tarinaansa suuremmaksi. Eikä näiden ihmisten tarinakaan mitättömäksi jää! Hieno tarina , hyvin kerrottuna!

Päivänkorennot elää yhyren päivän, eikä niiltä mikään jää kesken. (Antero)

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet. Otava, 2019. Kansi: Päivi Puustinen.334 sivua

Lina Wolff: Lihan aika

 

...mestariteos ihmisen tarpeista ja hengellisyydestä. Sielusta ja ruumiista. Näin kertoi kustantaja kirjan takakannessa. Minä en löytänyt kirjasta kovin paljoa hengellisyyttä, vaikka yksi kirjan keskeisistä henkilöistä onkin nunna, Lucia. Muita henkilöitä ovat Madridiin taiteilijaresidenssiin matkustanut ruotasalaiskirjailija Bennedithja hänen siellä tapaamansa mies Mercuro, joka osallistuu tv-ohjelmaan saadakseen sovitetuksi uskottomuutensa sydänsairaalle vaimolleen. Ikäänkuin sivujuonteena kirjailija tarjoutuu muistisairaasta miehestään huolta pitävän naisen avuksi motiivinaan tehdä jotain hyvää ja tärkeää.

Ihmisillä on siis pyrkimys tehdä hyvää ja sovittaa syntejään, mutta kovin pitkälle eivät heidän tekonsa kanna tai he itse eivät ole valmiita etenemään vaatimusten mukaan. Ihmisen päämääränä on lopulta vain selvitä omasta elämästään ehjin nahoin ja mahdollisesti nauttia kokemastaan. Selviämisstrategioita on monenlaisia:

Olin rakentanut elämäni uppoamattomaksi Titaniciksi, selitän. - Olin luonut lukuisia huoneita ja eristänyt ne toisistaan, niin että vaikka muutama täyttyisi vedellä, kokonaisuus ei uppoaisi. Kuten varmasti tiedätte, Titanic oli teoriassa uppoamaton, sillä haverin sattuessa vain rajallinen määrä tiloja täyttyisi vedellä. Samalla tavoin katastrofi yhdellä elämäni osa-alueella ei voisi levitä toiselle - ellei sitten tapahtuisi jotakin niin epätodennäköistä kuin että liian suuren nopeuden vuoksi jäävuori repisikin auki aluksen koko kyljen ja... (Mercuro)

Mercuro ja Bennedith lähtevät Madridin kuumuutta pakoon yhteiselle matkalle, jonka aikana heidän seuraansa liittyy ruotsalainen Johnny. Tilanne kärjistyy ja muuttaa radikaalisti tapahtumien kulkua. Samalla aiemmat teoriat elämästä muuttuvat.

Katastrofit ovat kuin piileviä sairauksia, jotka jokin ärsyke laukaisee.. Ihminen voi olla sairauden kantaja, ja äkkiä sairaus aktivoituu. Tulee finni naamaan, kasvain vatsaan. Tapahtuu jotakin, mikä yhtäkkiä romuttaa terveyden. Kuin sieluun syntyisi äkkiä musta aukko. (Johnny)

Koska yksi kirjan päähenkilöistä on kirjailija, tarjoaa kirja muutaman keskenään vastakkaisenkin näkemyksen kirjoittamiseen. Kumpaakaan on vaikaea kiistää.

Kirjoittaminen on niin mukavaa. Kivi vierähtää sydämeltä ja samalla näkee itsensä ulkopuolelta. (Lucia)

Kirjoittaessa on luotava itse tilanteita ja niiden välisiä yhteyksiä, mutta elämähän tarjoilee niitä ilmaiseksi. Hän sanoo niin Mercurolle, ja Mercuro sanoo, että kirjoittaminen on juuri sellaista työtä, josta tulee burnout. Hinta maksetaan sielulla, ja yhtenä kauniina päivänä sielu on käytetty loppuun.

Kulttiteos, mainostaa kustantaja. Kirja oli hyvin kirjoitettu ja luin sen mielenkiinnolla, mutta en oikein ymmärrä, mitä uutta tai ihmeellistä se olisi lukijalle tarjonnut. Olen tyytyväinen löytämiini kiteytyksiin ja kirjan hurjiin käänteisiin, jotka eivät heivanneet lukijaa kyydistä vaan sitoivat tiukemmin jatkamaan loppuun. Silti jäi jotenkin tyhjä olo. Kun kerran sielukkuutta ja henkisyyttä luvattiin, mutta tarjottiinkin vain outoja tapahtumia ja vetävä juoni...

Lina Wolff: Lihan aika. Otava, 2925. Ruotsinkielinen alkuteos: Köttets tid 2019. - Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kannen suunnittelu : Jenni Saari. -- (Otavan kirjasto 323). - 233 sivua

Richard Powers: Alkumeri

Isä oli heittänyt hänet veteen, koska oli vain toivonut voivansa vahvistaa hänen itseluottamustaan. 

Evelyne Beaulieu sukeltaa valtamerien syvyyksiin vielä hauraana vanhuksena. Hän on raivannut tiensä tutkimaan merten syvyyksiä vastuksista huolimatta ja jatkaa yhä tutkimista päämääränään saada kirjansa valmiiksi. 

Samalle korallisaarelle Ranskan Polynesiassa  Evelynin kanssa tulevat tekoälyyn perehtynyt Todd ja hänen ystävänsä Rafi Young taiteilijavaimonsa Inan kanssa. Toddin tarkoituksena on hyödyntää tekoälyn mahdollisuuksia ja rakentaa veden päälle kelluvia hotellihuoneita. Rakennelma tuhoaisi koskematonta luontoa. Juonikuldelmaan Powers on punonut Toddin sairastaman Lewyn kappale taudin, joka heikentää hänen elintoimintojaan ja ylipäänsä kykyään liikkua ja selvitä maailmassa.

Powersilla on tietoa valtameren elämästä, mutta ennenkaikkea pelien maailmasta ja hän lataa kirjaansa kirjainyhdistelmiä, paikannimiä ympäri maailmaa ja sanoja, jotka jäävät minulle tuntemattomina vaille merkitystä. Hän on sirotellut tekstiin ranskankielisiä lauseita, jotka eivät ranskaa ymmärtämättömille vie tarinaa eteenpäin tai anna lisäsisältöä. Välillä en ollut varma kertojasta, koska tapahtumat sijoittuivat eri aikoihin ja vuorottelevat.

Omaksikin pettymyksekseni jätin kehutun kirjan viimein kesken sivulle 203 päästyäni. Ensimmäiset sata sivua olivat melkein mahdottomia ja toivoin innostuvani jatkossa. Välillä tunsinkin kipinää, mutta kun muutakin luettavaa oli tarjolla, myönnän häpeäni ja jätän Booker-palkitun ja kehutun kirjan toistaiseksi tähän.  Jos olisin katsonut teoksen englanninkielisen nimen heti alkuun, en ehkä olisi siihen tarttunut. Tai ehkä en ole leikkinyt tai pelannut tarpeeksi, kun näin kävi:

Leikki on evoluution tapa rakentaa aivoja, ja mikä tahansa eläin, jolla oli yhtä kehittyneet aivot kuin paholaisrauskulla, hyödynsi sitä varmasti. Jos haluat tehdä jostain fiksumman, opeta se leikkimään.

Richard Powers: Alkumeri. - Gummerus, 2025. - Alkuteos Playground, 2024. - Suom. Antero Tiittula. - Kannen suunnittelu:Evan Gaffney ja Jenni Noponen. - 432 sivua

Hannu Mäkelä: Runouden ylistys

 

En kuvitellut tästä kirjasta ollenkaan pitäväni, mutta kilttinä lukupiiriläisenä otin kirjan käteeni ja aloin lukea. Vietin sen kanssa monta yöhetkeä ja nautin melkeinpä joka sanasta. Luulin tarttuneeni historiikkiin, kun sivujakin oli yli viisisataa. Tartuinkin kirjaan, joka antaa, mitä nimi lupaa: tarttuvan runouden ylistyksen. Hannu Mäkelä käy läpi runoutta Agricolasta Saaritsaan, kommentoi, analysoi ja toistaa säkeitä, jotka ovat tuttuja tai jo muistista kadonneita. Ehken ole niitä lukenutkaan aiemmin, mutta nyt ne tulivat lähelle.

Kun tuntemattomat sanat 

alkavat virrata tuttuina mielessä,

on aika kuunnella

mitä ne ajattelevat.

Sen ne osaavat paremmin

kuin sinä itse.

(Pentti Saaritsa)

Hannu Mäkelällä on tuntumaa ja tietoa runoudesta ja runoilijoista, josta monet hän tunnistaa ystävikseenkin. Hän on oppinut tuntemaan kirjailijoita  työssään Otavalla, tutustunut oman kirjallisen työnsä kautta esim. Eino Leinoon, josta kirjoitti Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin Mestari 1995. Lukuisia muitakin palkintoja hän on saanut ja tuotantokin on mittava, sadan teoksen luokkaa. Huolimatta asiantuntemuksesta ja taidosta, on Runouden ylistys, jossa käsitellään yli 80 runoilijaa mittava suoritus. Onneksi Mäkelä ei lähtenyt runomatkalleen lähdeluetteloihin upoten, vaan pani itsensä ja omat mieltymyksensä peliin. 

Olen tähän teokseen ottanut mukaan vain tästä maailmasta jo kadonneita, koska heidän tuotantonsa on jo tehty ja siksi täydellinen ja (lievän ironisesti sanoen) he myöskään tuskin enää vastustavat valikointia saati tulkintojani.

Tulkinnat tuovat lukijalle oivalluksia, kuten Leinon Tumma -runosta poimittu yleispätevä elämänohje:

niin eli ikänsä kaiken,

ei iloiten eikä surren,

pannen päivät päälletyksin

niin tulevat kuin menevät

niin paremmat kuin pahemmat 

päällimmäiseksi paremmat

Otto Mannisen kokoelmasta Virrantyven Mäkelä lainaa lohturunoa koettelemusten muromaa maailmaa ajatellessa:

Hiljaisuus minun himoni

haikeus minun haluni,

 ilta tumma tuttavani,

ystäväni yö sanaton;

jäivät mulle, muut kun jätti,

pelastivat, muut kun petti,

Jo viimeiset rivit runon alusta lupaavat lohtua, jota täydennetään runon jatkuessa.

Mäkelä katselee kirjallista kenttää tässä runouden näkökulmasta, mutta nostaa myös ensisijaisesti prosaistena tunnettujen kirjailijoiden runotuotantoa esiin, esim. Joel Lehtosen, Eeva Kilven ja Marja-Liisa Vartion.. Hän käy joidenkin runoilijoiden tuotantoa läpi tarkasti elämänvaiheista kertoen ja paneutuu toisiin pelkän tuotannon kautta. Joitakin varjoon tai melkein unohduksiin jääneitä kirjailijoita Mäkelä nostaa arvoonsa ja antaa maininnallaan kunniaa heille, jotka ovat tuoneet runoutta esiin sävelin, kuten Kaj Chydenius ja Vesa-Matti Loiri.

Lukijana minun  on vaikea hahmottaa mittavan teoksen kokonaisantia yhteen blogipostaukseen enkä lähde luettelemaan kaikkia käsiteltyjä kirjailijoita. Tekee mieli mukailla Lauri Maijalan kommenttia Täällä Pohjantähden alla -ohjauksesta Kansallisteatterin näyttämölle: Lukekaa kirja itse paremmin. Se on kyllä tutustumisen arvoinen runouden ja lukemisen ylistys, kuten Meriluoto todistaa:

Ilta, ahne toukka, söi sanat reikiä täyteen,
kompastelet rosoisilla lauseilla ja putoat äkkiä:
siinä on portaat,
siinä on käytävät syvälle vievät,
                 haarautuvat, yhtyvät, risteilevät,
käytävät kuopille tallatut, ikivanhat,
ja matka aina uusi.

(Aila Meriluoto)

Ja vielä Mäkelän sanoin: 

Missä lukemisen ilo haalistuu, siinä uskokin voi kadota kuin aamun huuru lammelta elämän auringon alkaessa paistaa.

Hannu Mäkelä: Runouden ylistys : suomenkielisen runouden tie Mikael Agricolasta 2000-luvulle. WSOY, 2025.Päällys Ville Laihonen. - 503 sivua

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki - Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen

 

Olivia Laing, brittiläinen kirjailija ja taidekriitikko, laajentaa oman kokemuksensa yksinäisyydestä tutkimusmatkaksi muiden yksinäisten, erityisesti taiteilijoiden, kokemuksiin. Samalla hän tutkii sitä, miten yksinäisyyden kokemuksen kautta syntyy mittaviakin taiteellisia saavutuksia ja käsittelee asioita,

joita muut ihmiset ovat luoneet, sisäistämällä niiden kautta hitaasti sen tosiasian, että yksionäisyys ja kaipuu eivät tarkoita epäonnistumista vaan ainoastaan sitä, että on elossa.

Laing aloittaa kirjansa kuvaamalla omaa yksinäisyyttään miljoonien ihmisten keskellä New Yorkissa, jonne hän oli muuttanut rakastuttuaan. Mies olikin sitten muuttanut mielensä ja kaupunkiin sopeutuminen muuttuu ensimmäiseksi yksinäisyyttä ja hyljätyksi tulemisen tunnetta korvaavaksi projektiksi. Laing kokee yksinäisyyden tunteen puutteeksi itsessään ja arveli sen ilmiselvästi näkyvän muille. Oman henkilöhistoriansa, jo lapsuudessa koetusta yksinolon tunteensa kautta hän näkee itsensä Edward Hopperin maalauksien naisena tai tyttönä, jotka tuojottavat kahvikuppiin tai aamuauringon alla heräävää kaupunkia. Tästä kokemuksesta lähtee matka taiteeseen, jota yksinolo on tavalla tai toisella tuottanut ja johon yksinäisen on helppo samaistua. Laing käsittelee taiteilijoita sekä heidän työnsä tulosten että elämänkokemustensa kautta.

Minulle kirja toimi tutustumismatkana aiemmin tuntemattomien taiteilijoiden elämään ja taiteeseen. Vain Andy Warhol oli käsitellyistä taiteilijoista aiemmin tuttu. Warholin ja Hopperin lisäksi Laing käsittelee Henry Dargerin ja David Wojnarowiczin elämää ja työtä. Jälkimmäisen taiteilijan elämä kietoutuu vahvasti ensimmäisten aids-sairastumisten aiheuttaman stigmaan ja  häpeään, jonka kuormitti jo yksinäisyydestä ja erilaisuudesta kärsiviä.

Yksinäisyys ei tässä ole ainoastaan hyväksynnän vaan myös intergraation kaipuuta. Se taas kumpuaa siitä kenties syvälle haudatusta ja vastustellustakin ymmärryksestä, että minuus on rikottu palsiksi, joista osa on kadoksissa, irrallaan jossain ulkomaailmassa.

Mielenkiintoisesti Laing analysoi tietotekniikan merkitystä itselleen ja muille yksinäisille. Hän on löytänyt asuntonsa ilmoituksesta Facebookissa, käyttää Twitteriä tiedon sopukoihin päästäkseen ja etsii virikkeitä ja tietoa siitä, mitä on meneillään. Hän haluaa olla siellä läsnä ja ilmaista kiinnostuksen kohteensa.Saavutettujen kontaktien katkeaminen tai pieneksi jäänyt tykkäysmäärä saavat kuitenkin yksinäisyyden taas nostamaan päätään. 

Myönnyin auliisti hyväuskoisen hölmön osaan, levittelemään tietojani, jättämään sähköisen jäljen kiinnostuksen kohteistani ja lojaalisuuksistani tulevaisuuden korporaatioille, hyödynnettäväksi sinä valuuttana mitä ne sitten sattuvatkin käyttämään. Joskus itse asiassa tuntui, että se toimi minun edukseni..

Kuuntelin kirjasta suurimman osan ja luin vain lopun. Ehkä olisi pitänyt lukea koko kirja uudestaan, sillä uutta asiaa en ole tottunut omaksumaan kuunnellen. Selasin toki ja kun perehdyin hieman käsiteltyihin taiteilijoiden teoksiin, vaikutuin yhä enemmän. Enpä ihmettele enää kirjan saamaa ylistystä. Tälläkin tavalla omaksuttuna se avasi minulle uusia näkymiä maailmaan, taiteeseen ja yksinäisyyteen. 

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki - Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen. Teos 2024. - Alkuteos The Lonely City, 2016. -Suom. Sirje Niitepõld. Äänikirjan lukija Emilia Howells. Kansisuunnittelu Satu Kontinen. --335 sivua, 9 h 32 min

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona

Tämä oli varsin erilainen kuin mikään aiemmin lukemani Murakamin teos. Ensimmäinen persoona koostuu kahdeksasta novellista, joiden kokijana lukija pitää kirjailijaa itseään. Kirjan sivumääräkin jää huomattavasti pienemmäksi kuin aiemmin lukemani kirjailijan romaanit. Murakami ei kuitenkaan hylkää yliluonnollista mielikuvituselementtiä omaelämäkerrallisessakaan teoksessa, vaan novelleissa nautitaan olutta naistennimiä keräilevän apinan kanssa (Shinagawan apinan tunnustuksia), kuviteltu levyarvio tuottaa vuosia myöhemmin äänitteen, jota ei pitänyt olla olemassakaan (Charlie Parker Plays Bossa Nova) ja yhden yön kohtaaminen saa suuremman merkityksen jälkeenpäin lähetetyn Kivityynylle -runokokoelman myötä. 

Murakami tuntuu kaivavan muistoistaan tosielämän kokemuksia aina nuoruudestaan alkaen ja laajentaa tapahtumat outoihin tunnelmiin, jotka kirkastavat kerrontaa ja vangitsevat lukijan. Juuri tämä piirre on tehnyt  minusta Murakamin ihailijan. Ehkä kirjailija on parhaimmillaan pitkän proosan kirjoittajana, mutta myös näissä novelleissa maailmaa kallistellaan tarkan kuvauksen ja osin myös muistamisen tai sen pettämisen keinoin, kuten kertojan ensimmäisen tyttöystävän isoveli kertoo  With the Beatles novellissa .

Mikään tai kukaan ei kuulemma ota minua hallintaansa katkosten aikana. Siis siihen tapaan, että minussa olisi useampia persoonallisuuksia, kuten tohtori Jekyll ja herra Hyde.  Minä pysyn koko ajan minuna. Myös sinä aikana, josta en muista mitään, toimin normaalisti omana itsenäni. 

Musiikki on läsnä useammassakin novellissa. Robert Schumannin Karnevaali on rumaksi mainittua naista ja kertojaa yhdistävä tekijä Karnevaali -novellissa ja Charlie Parker Plays Bossa Nova - novelli taipuu välillä huumorin puolelle, kun olemattoman levyn arvostelija hakee levykaupasta  levyään.

Lyhyt kerronta saattaa liittyä myös ikääntymiseen, kuten With the Beatles -novellin alussa todetaan.Tämä koskee kertojan mukaan erityisesti tyttöystäviä, joiden vanhenemisen myötä on haudattava nuoruuden unelmat.

Kun vanhenee, oudolta ei tunnu se, että on itse vanhentunut. Että minä, joka aikoinani olin pelkkä poikanen, olen nyt siirtynyt ikäihmisten joukkoon. Yllättävää sen sijaan on se, kuinka muut minun ikäiseni ovat jossain välissä ehtineet muuttua vanhuksiksi...

Vaikka vierastan ja välttelen autofiktioita, tästä (mahdollisesti) omakohtaisesta kirjasta pidin. Pari novellia ei juurikaan koskettanut, mutta muut enemmänkin. Tässä esitetyt muistot eivät sisältäneet puolustuspuheen kaltaista selittelyä, vaan kuvailua ja mielikuvia, jotka lukija koki hyvinkin objektiivisiksi. Kaikilla on tietenkin seliteltävää, mutta sen voi tehdä myös katkelmallisiin muistoihin ja mielikuviin rakentaen. Oiva ratkaisu!

Vaikka tietää, että siitä seuraa vain ongelmia, ei kuitenkaan pysty lopettamaan. - tarkoitan sen lajin toimintana epämiellyttävää oloa.(Ensimmäinen persoona)

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona. - Tammi, 2022.- Alkuteos Ichininsbo tansu, 2020. - Suom. Antti Valkama. Päällys: Jussi Kaakinen ( Keltainen kirjasto,530). 189 sivua