Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

 

Yö laskeutui räystäitä pitkin, Laina esitteli pirtanauhojaan., langat kiertyivät toistensa ympäri, lomittuivat, kaikki toistui samanlaisena. Liisa sormeili nauhaa pitkään, ehkä itselleenkin voisi kutoa uuden. Sellaisen, jossa päivät seuraisivat toisiaan samankaltaisina. Kietoisi vain uuden vyön arkihameen päälle, ehkä mikään ei muuttuisikaan.

Tässä kirjassa eletään arkea, joka jatkuu samanlaisena päivästä toiseen, kunnes ei enää jatkukaan. Isänsä kuoleman jälkeen Liisa kokee velvollisuudekseen pitää huolta talosta, koska veli on kuollut. Kumppanikseen hän halajaa Kallea, vaikkei äiti miehestä pidäkään. Avioliitto ja lasten saaminen ovat kuitenkin onnellista aikaa. Sitten tulee puute ja Kalle lähtee lisäansiota hankkimaan Amerikkaan, kuten moni muukin 1920-luvulla. Liisa odottaa miestään ja tämän lasta. Samalla hän kuuntelee äidin moitteita ja yrittää pitää perintötaloa isän toiveiden mukaan kunnossa  häpeää vältellen.

Vuosi oli ollut päiviään pidempi.

Liisan tarinan lisäksi sivutaan hänen itsellisen elämän valinneen sisarensa tarinaa ompelimon johtajana sekä naapureiden edesottamuksia, joista etenkin hylätyn vauvan kasvatettavakseen ottaneen Lainan tuntemuksia kuvataan lyhyesti mutta osuvasti.

Hän kantoi vilttiin kapaloitua lasta, hänellä oli tehtävänsä maailmassa, hän oli elossa eikä vain olemassa. 

Paula Nivukoski on jo tässä esikoisessaan löytänyt oman kielensä ja siitä lukija nauttii. Repliikeissä putkahtelee eteläpohjalaista murretta, mutta kerronnan lauseet ovat tavattoman kauniita ja ilmaisuvoimaisia. Lukublogissa sanotaan Nivukosken toisesta kirjasta Mainingin varjo, että se on täynnä kauniita lauseita. Samaa voi sanoa jo tästä kirjasta. Juonen kuljetus ja tunteisiin paneutuminen tuntuu kirjailijalta käyvän yhtä helposti, mutta kielen avulla teos nousee tarinaansa suuremmaksi. Eikä näiden ihmisten tarinakaan mitättömäksi jää! Hieno tarina , hyvin kerrottuna!

Päivänkorennot elää yhyren päivän, eikä niiltä mikään jää kesken. (Antero)

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet. Otava, 2019. Kansi: Päivi Puustinen.334 sivua

Merja Mäki: Itki toisenkin

 Tuskin olisin ilman lukupiirin apua tarttunut näin hempeäkantiseen kirjaan. Tai ehkä olisinkin, sillä Merja Mäen edellisen kirjan pohjalta tehty näytelmä Ennen lintuja Seinäjoen kaupunginteatterissa vaikutti. Vielä enemmän puhutteli tämä kirja. Ja kansihan onkin kaunis!

Kirja ei ole jatkoa edelliseen kirjaan, vaikka tässäkin eletään sota-aikoja. Teoksen tapahtumat edeltävät sitä, mitä näyttämöllä näin. Aunuksen Karjala 1942 on Suomen valloittama maa-alue, jonka asukkaat yrittävät sopeutua miehittäjän vaatimuksiin ja samalla pitää yhteyttä neuvostoarmeijassa taisteleviin sukulaisiinsa.

Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.

Päähenkilö on nuori nainen, Larja, joka on palannut opettajakoulutuksesta Kanta-Suomen alueelta Suurmäkeen. Täällä hän on jo aiemmin toiminut opettajana Petroskoin teknikumin oppien mukaan, mutta nyt hänen tilalleen on otettu suomalainen Ruusa ja johtajaopettajana toimii asepuvussaan Veikko Ailio. Ailio kelpuuttaa Larjan vain apulaiseksi.

Tärkeämmän tehtävän Larjalle antaa kuoleva buabo, joka on ollut kylän voimallisin itkijä. Larjan sotaan menneen sulhasen Misan isä ja äiti toivovat Larjan asuvan luonaan, mutta Larja muuttaa kotiinsa buaboa hoitamaan siskonsa avuksi. Isä ja äiti on viety vankileirille Neuvostoliiton puolelle. Larja tuntee itsensä pieneksi tämän tehtävän edessä.

Enkä koskaan kykenisi sellaiseen kuin buabon kaltaiset suuret itkijät. En osaisi yhtä rauhallisella liikkeellä painaa vaaleaa itkuliinaa poskeani vasten. En yhtä riipaisevasti kumartaa ylävartaloani ja apeutua, itkeä tikahtumiseen asti. Virsittelyn laskevan sävelen osasin, mutta en riittävästi itkusanoja.

Olen vähän vierastanut karjalaista itkijäperinnettä, mutta tämä kirja toi kaiken minulle oudon esiin tyrkyttämättä, liikaa kerralla tunkematta. Siellä täällä vilahtelvat oudot sanatkin tuntuivat ymmärrettäviltä. Nuoren tytön kasvaminen tehtävästään tietoiseksi naiseksi oli selviytymistarinana kiehtova. 

Silloin sain tietää, mitä apeutuminen todella merkitsi. Se oli vajoamista tuttuun maailmaan, tuonilmaisiin, joka ei sijainnut korkealla vaan päinvastoin alhaalla. Tuntui kuin olisin ollut yksin tuuheassa metsässä ja pudonnut korkean petäjän oksien läpi.Notkeat oksat siirtyivät sivuun allani, mutta välillä ne raapivat selkääni, ja se sattui vähän.

Lopulta tunsin tipahtaneeni juurien kannateltavaksi., ja juurita virtasi elinvoima kaikkeen ympäröivään. Ikävä virtasi lävitseni eikä minun tarvinnut teeskennellä itkua. Yksi ohut juuri johti vainajien valtakuntaan, ja sille aloin itkuni.

Vähitellen elämä sujuu eteenpäin, vaikka Larja joutuukin luopumaan jatko-opinnoistaan Suomessa kylään jäädessään. Larja ei menetä itsetuntoaan eikä käsitystään siitä, mikä on oikein ja väärin. Hän luovii kahden erilaisen tehtävän välillä, itkijänä ja opettajana. Mukaan kuvioihin tulee myös rakkaus, vaikka asioita mutkistaakin kohteen kantasuomalaisuus.

Yhteistä meillä oli vain se, että työskentelimme ihmisten edessä.. Mutta opettajana minä peittelin, itkijät avasivat.

Kaikenkaikkiaan juoni on koukeroinen ja tapahtumia on paljon. Luulin, etten pitäsi rakkauskertomuksena mainostetusta kirjasta, mutta siirappimaisuus pysyy loitolla ja pääasiaksi nousee sodasta selviytyminen.

Tuntui helpottavalta kohdata suru arkisessa luokkahuoneessa eikä ainoastaan yövalvojaisissa, joihin se kuului. Tuomas oli näyttänyt, että vaikka itkettäisiin yhdessä eikä kumpikaan kykenisi sanomaan mitään, toisesta oli silti lohtua. Opettajan hillitty rooli sai toisinaan murtua itkijän herkkyydeksi, sotilaan miehen suruksi, eikä tärkein tehtäväni ollutkaan ehkä opettaa oppilaita käyttäytymään järkevästi ja puhumaan maltillisesti.

Kirjan pääteemaksi nousi epätietoisuus siitä, mille puolelle kuuluu, kun vanhemmat olivat Neuvostoliitossa, sulhanen taisteli puna-armeijassa, mutta miehittäjät vaativat uskollisuutta Suomen hallitukselle. Tätä epävarmuutta Mäki kuvaa niin, että lukija pystyy elämään päähenkilön tuntemuksissa mukana.

Ehkä pahin vihollinen oli aina sisäpuolella, omassa mielessä.

Ehkä ruusutarha oli äidin ja isän kapinaa sitä vastaan, ettei rajan yli enää päässyt, kolhooseja vastaan, työleirituomioita vastaan. Kumpikin oli saanut käydä koulua pari vuotta oppiakseen lukemaan, ja ehkä he lukemalla olivat oppineet ajattelemaan itse.

Kirjassa oli sopivasti kaikkea: oli (minulle) uutta kiehtovaa perinnetietoa, vetävä juoni, sopivasti pohdiskelua, tarkkaa ympäristön kuvausta, selviytymistä vaikeissa olosuhteissa - ja rakkautta. Suositus!

Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus, 2024. Kansi: Jenni Noponen. - 415 sivua

Sahlberg Asko: Marraskuun mies

 "Hän (Haatama) on paradoksi. Vähän niin kuin menestyvä maalari, joka ei ole nähnyt koskaan pensseliä." (Kivirinta)

Kun kaupunkiin tulee mies, jonka menneisyys on hämärän peitossa, suhtautuu kaupungin menestyvin liikemies Nylander tähän lievän epäluuloisesti. Hän palkkaa miehen kuitenkin autonkuljettajakseen. Mies osoittautuu luottamuksen arvoiseksi, pitää auton ja itsensä hyvässä kunnossa. Vähitellen Aulis Haatama nousee liikemiehenä entisen isäntänsä rinnalle ja kieltolain mukanaan tuomia houkutuksia ja mahdollisuuksia sekä ihmisten rahanhimoa hyväksikäyttäen rikastuu niin, että Nylander jää lopulta palkollisensa varjoon.

 Häntä (Silliä) oli siunattu auvoisilla viikoilla, kaudella  jollaista jotkut kai kutsuivat elämän kevääksi. Hän oli hyvissä varoissa, asui kunnon kortteerissa, päivät soljuivat lauhkeina kohti lempeitä iltoja, jotka tyyntyivät levollisiksi öiksi, paitsi kun oli aika lähteä merelle kohtaa maan virolainen troolari. Jos Silliä jokin ajoittain kalvoi, se oli arjen taipeissa kahahteleva yksinäisyys, mutta siihenkin tuli yllättäen muutos.

Jos oli pakko valita sepelvaltimotaudin ja nöyryytyksen välillä, Nylander valitsi nöyryytyksen.

Välillä Haatama esiintyy hyväntekijänä, nostaa Nylanderin taloudenhoitajan tavaratalonsa johtajaksi, pelastaa tämän hyväuskoisena tekemästä sopimuksesta. Omia liiketoimiaan järjestäessään, hän nostaa ja painaa kanssaeläjiä oman harkintansa ja tarpeidensa mukaan.

Hän (Sylvi) ei ollut matkalla jonnekin eikä jostakin pois. Hän astui väliaikaisesti sivuun olosuhteistaan voidakseen palata niihin.

Haatama osaa käyttää hyväkseen ihmisten huonoja ja hyviä ominaisuuksia ja kirjailija paljastaa kirjan runsaasta henkilögalleriasta vuorotellen kunkin henkilön syvimmät toiveet ja heikkoudet. Haataman toiminta ja pyrkimykset sitovat taphtumia yhteen, mutta päähenkilöksi nousee useampikin kaupunkilainen, jonka Haatama nostaa ainakin hetkelliseen kunniaan tai painaa alas, tahdottomaksi palvelijakseen kuten rakennuslautakunnan puheenjohtajan ja alkoholista lohtua hekevan paikallislehden päätoimittajan.

Hän (Gabriel, rakennuslautakunnan puheenjohtaja) ei ollut juhlinut menestystään. Hän oli pelästynyt sitä.

Kukaan ei pystynyt väittämään, että hän (Kajander, paikallislehden päätoimittaja) olisi pilannut mahdollisuutensa juopottelemalla.Prosessi oli ollut päinvastainen: mahdollisuudet menivät ensin, sitten tuli ylenmääräinen viehtymys päihdyttäviin juomiin.

 Lahjomalla ja kiristämällä, järjestämällä tietoonsa tulleita ihmisten haaveita ja pyrkimyksiä omia tarpeitansa ja pyrkimyksiään palvelemaan Haataman valta ulottuu lopulta kirkolliseen toimintaankin. Samalla kun valta kasvaa, tulee hänestä myös kadehdittu ja vihattu.

Sahlberg tuo marraskuiseen kaupunkiin valtavan määrän henkilöitä, joista kukin vuorollaan nousee pääosaan hetkeksi. Kirjailija kuvaa pikkukaupungin yhteisön kehitystä usein syrjästä asioita tarkkailevan eläköityneen tuomarin, Kivirinnan, silmin.  Henkilöt kulkevat kerronnassa mukana ensin pelkällä persoonapronominilla mainittuna, sitten Sahlberg mainitsee nimen. Myöhemmin tuo nimetty henkilö saa sitten väistyä tapahtumista. Hän voi palata vielä uudelleen keskiöön tai haihtua taustalle. Taitavasti kirjailija kuljettaa koko laajaa henkilöjoukkoa ja paljastaa viimeiseksi vasta päähenkilön, Haataman menneisyyden.

Vaikka juonta ei ollut vaikeaa seurata ja henkilöt olivat niin hyvin luonnehdittuja, että lukija pysyi mukana, kaipasin kuitenkin jotain enemmän, syvemmälle menevää kuvausta ehkäpä harvemmista henkilöistä kuin näitä hiukan salaperäisesti ja nopeasti luonnosteltuja kuvauksia kaupunkilaisista - niin osuvia kuin ne usein olivatkin. Minua häiritsi ehkä sekin, että uusia henkilöitä tuli koko ajan lisää, vielä kirjan loppupuolella paljastui traagisia kohtaloita ja asioita ihmisistä, joista ei ollut mainintaakaan aiemmin. Siitä huolimatta pidän kirjaa hyvänä kuvauksena yhteiskunnasta aikana, jolloin mahdollisuudet tarjoutuvat niille, jotka ovat häikäilemättä niihin valmiita tarttumaan.

"Sitä kai kutsutaan kapitalismiksi."

"Hullun houreeksi sitä pitäisi kutsua. Mutta asiaa ei tule ajatelleeksi, kun on joutunut mukaan hullunmyllyyn. Ja kun se juolahtaa mieleen, on jo liian myöhäistä...."

Tämä kirja antaa lukijalleen paljon, mutta minusta tuntuu, että se lupaa vielä enemmän. Sahlberg sanoi muistaakseni Helsingin kirjamessuilla kuvaavansa mielellään vahvoja naisia. Sellaisia on tässäkin, Omintakeiset, ajalle epätavalliset ratkaisut tekevät Martta Nylander, taloudenhoitaja Selma ja romukauppias Koposen tytär Amanda. Viime vuosisadan alkupuoliskon yhteiskunnan ihmiset paljastavat Sahlbergin kuvaamana jotain yleisinhimillisiä heikkouksia, jotka ohjaavat ihmisten käyttäytymistä yhä.

Ehkä ongelma oli siinä, että ihminen jumalia luodessaan pyrki luomaan myös itseään. Savesta ei voinut vuolla kultaa ja oli samantekevää mihin suuntaan kylkiluita heiteltiin, kun orastava olento paukutti rintaansa itsekkäänä ja ahneena jo kohdussa. Vaikka ihminen oli taikinaa, jota olosuhteet vaivasivat, hän oli samalla paistoksiinsa myrkkyä ujuttava mielipuoli paakari, ja uskomatonta kyllä hän ahmi omia leivonnaisiaan.

Sahlberg Asko: Marraskuun mies - romaani. - Like, 2022. - 408 sivua

Kanto Anneli: Rottien pyhimys

Mestari Rutger sanoi, että oikein viisas ihminen pysyy sisältään lapsena se on arvokas ominaisuus ja kaikki keksiminen lähtee siitä että kehtaa olla lapsellinen. s. 276

En ole ollenkaan historiallisten romaanien lukija, joten hyvin epäröiden tartuin tähän paljon kehuttuun kirjaan. Turhaan epäröin, sillä jo alkusivuilla tarina vei mukanaan. Kirja on helppo lukea ja helppo jättää hetkeksi kesken, jos malttaa. Luvut ovat lyhyitä ja ne on otsikoitu nuorten kirjoista tuttuun tapaan oikeilla nimillä tai tapahtumakuvauksella eikä vain numeroilla.

Tapahtumapaikkana on Hattulan Pyhän Ristin kirkko, jonka seiniä koristelee kaksi kirkkomaalaria, Andreas ja Martinus sekä apupoika Vilppu 1500-luvulla. Rehvasteleva apupoika putoaa tikkailta ja hänen kätensä katkeaa. Maalausten aikataulu on kuitenkin kireä ja apua on saatava pikaisesti. Muuten kirkkoväärti Klemetti ja kirkkoherra Petrus Herckepaeus alias Mulli-Pekka pettävät lupauksensa niin tuomiokapitulille kuin seurakunnalle ja käyvät viimekädessä maalareiden kimppuun.

Avuksi maalareille saadaan syrjäläinen, tiilimestari Rutgerin kasvattama Pelliina, aviottoman ja viraskielisen äidin orvoksi jättämä tyttö, joka on osoittanut taitonsa kulhojen tekijänä. Nainen miesten joukossa herättää kummastusta ja pahaa verta, vaikka tyttö suojautuukin mestari Rutgerin vanhojen pierujen hajuisiin housuihin korkeuksiin kiivetessään. Kauan ei kuitenkaan kestä ennen kuin Martinus antaa himolleen periksi.

Samaan aikaan kryppyperse naara nauroi helakasti mestari Martinuksen kanssa ja maalasi pylväille   pitelijät oman tahtonsa mukaan, niin ettei mestari Andreaskaan mitään huomannut eivätkä kirkkoisäntä tai kirkkoherra nähneet maalauksissa virhettä tai huonoutta....

Vilppu oli katkera. Hän vihasi ja kadehti Pelliinaa. Tyttö oli ottanut sen, mikä kuului Vilppu Niilonpojalle, oppia saaneelle vantille ja konventin maallikkoveljelle. Vitunkantajalle oli maksettu palkkaakin yhtä paljon kuin hänelle. -s.252

Kirkon maalaukset esiintyvät kannessa ja kirjan kuvauksessa tarkkoina työsuunnitelmina ja toteutuksina, joiden takana kuvien tekijät ajattelevat, elävät ja puuhaavat omiaan. Anneli Kanto on löytänyt kerrontatavan ja kielen, joka paljastaa kuvattavia juuri sopivasti, niin hyvässä kuin pahassa.

Hän sanoi, että valmiissa kuvassa voi olla merkitys, joka on toinen kuin mitä maalari on tarkoittanut ja että katsojistakin toinen näkee eri merkityksen kuin toinen. s.372

 Etenkin kirkkoherran, kylästä lähtöisin olevan Mulli-Pekan yritykset näyttäytyä ylhäisenä ja vaikutusvaltaisena oppineena, jolla on kirkkoväärtin osaamisen  ylittävää käskyvaltaa, tuovat raadollisen hupaisan lisän tarinaan.

Hurttalan asukkaat odottivat uutisia (kaniikin tarkastuksesta) vahingoniloisina. Kun synti saa palkkansa, kristityn mieli riemuitsee. s.187

Oma tarinansa on vielä rotilta ja hiiriltä varjeleva pyhimys Kakukylla, josta kirja on saanut nimensä. Merkitys paljastuu vasta kirjan loppupuolella, joten en minäkään aio sitä kummemmin avata. Ehdottomasti kirja oli kaiken kehumisen arvoinen ja sopivaa luettavaa niin kesällä kuin talvella. Kaiken lisäksi se lisää intoa päästä katsomaan Hattulan kirkon maalauksia. Moni taho vielä kiittää kirjailijaa kirjasta. Ehkäpä tästäkin vielä tehdään näytelmä, kuten aiemmista Kannon kirjoista.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. - Gummerus 2021. 405 sivua. Kannen kuvat Hattulan kirkon maalauksia, kuvat Antti Kanto

Nivukoski Paula: Nopeasti piirretyt pilvet

Ylin nappi oli jäänyt auki, rusetti solmimatta. Kalle kosketti Liisan kaulaa, avasi toisen napin. Kosketuksessa sekoittuvat tuttuus ja vieraus; yhtä aikaa he muistivat toistensa ihon niin kuin vihitty pari saattoi muistaa ja samalla opettelivat uudelleen sen kielen, joilla rakastavaiset puhuvat toisilleen hämärässä. s.116

Tämä kirja on rakkaustarinakin, mutta ne juonteet kulkevat  taustalla, enemmänkin kaipauksena. Liisa nai Kallen, rakastettunsa ja saa tämän kanssa kaksi lastakin. Sitten Kalle lähtee Amerikkaan, kuten monet muutkin miehet Pohjanmaalta 1900-luvun alussa. Liisa jää Isoonkyröön, sillä isän kuolinvuoteellaan esittämä toive velvoittaa: talosta on pidettävä huolta, pellot on kylvettävä, karja on hoidettava. Taloon jää myös Liisan äiti, jonka mielessä on huoli siitä, mitä muut kyläläiset ajattelevat. 

Liisa ei ole ainoa, jonka suuret toiveet avioliiton arki nujertaa. Serkkutyttö Elsa on ollut Liisalle esikuva ja hänen avioliittonsa Veikon kanssa on näyttäytynyt ensin unelmana.

Nyt vuosia myöhemmin salaisuudet olivat karpalonkirpeitä eivätkä pudonneet esiliinan taskusta, vaikka kuinka ravisti. Liisa ajatteli Veikkoa tarttumassa Elsaa käsivarresta, vetämässä turvaan. Rantahiekalla se oli katsonut Elsaa hellästi, että Liisankin sydän oli sulanut. Ei kai sellainen poika voinut kasvaa mieheksi, jonka käsissä oli vihaa. s.70

Liisan sisko Senni tekee toisenlaisen ratkaisun ja lähtee ompeluoppiin Fyrrykyröön. Hänestä kasvaa itse itsensä elättävä nainen, joka ei unelmoi rakkaudesta tai ainakaan perhe-elämästä. Niin tulee tarinasta vahvojen naisten tarina, kertomus pärjäämisestä silloin, kun siihen menee voimia ja mielenlujutta enemmän kuin uskoo itsellään olevan. Vaikka suru on kääntynyt välillä häpeäksi, selviävät kirjan naiset omissa elämänkohtaloissaan ja tehtävissään. 

Hartiat nytkähtivät hiljaa. Suru kulki hänessä. Peitti alleen häpeän ja kivun. Suru oli aina ollut vääränlaista, piiloteltua ja rangaistavaa.Saunan pimeässä se muuttui ikäväksi. Pieniksi varpaiksi, joita hän ei koskaan saanut pidellä. Nauruksi, joka oli vaiennut ennen puhkeamistaan. s.266

Ennen muuta viehätyin kirjan kielestä. Niin uskomattoman kauniisti taipuvat lauseet toinen toisensa perään. Sinne väliin kirjailija upottaa repliikkejä Etelä-Pohjanmaan murteella, mutta ei se häiritse murretta osaamatontakaan. Oikeastaan päinvastoin: änkyröömiset ja syrppäämiset yhdessä verhankuvien ja Fyrrykyröön kanssa istuvat lähes runollisen kerronnan väliin oivasti. Ne toimivat laastina todellisuuteen, jossa ei paljon ruusuilla tanssita.

Poimin minä kirjasta viisauksiakin. Kaunokirjallisuus tarjoaa elämänohjeita, joita tekee mieli kaapata aforismeiksi. Joskus ne toimivat myös yhteydestään irrallisina.

 

Sumuisena sunnuntaina tyttö kastettiin Lahja Anneliksi. Kylänraitilla Alma ei enää painanut päätään, kun joku käveli vastaan. Hän kantoi vilttiin kapaloitua lasta, hänellä oli tehtävänsä maailmassa, hän oli elossa eikä vain olemassa. s.88

Hieno esikoisteos kerrassaan. Kirja pohjautuu löyhästi kirjailijan isoäidin elämäntarinaan, mutta minulle, siitä lukiessani tietämättömälle, se toimi naisten vahvuuden kuvauksena. Vahvoja naisiahan Pohjanmaalla riittää.

- Puhukoot. Kallen seljän takana ja mun vattan eres. s.165

Paula Nivukoski : Nopeasti piirretyt pilvet. Otava 2019. 334 sivua.

Utrio Kaari: Isabella

Nyt olen Utrioni lukenut. Vuosikausia olen seurannut kirjailijan esiintymisiä, sanavalmiutta ja sujuvaa ulosantia. Erityisesti on jäänyt mieleeni kirjailijan kommentti käsityöläiskirjailijoista: heitäkin tarvitaan ja itse Utrio katsoi kuuluvansa näihin kirjailijoihin. Käsittääkseni heidän kirjoitustapansa muistuttaa käsityöläisen tapaa tehdä töitä: tutkimista, tarkkuutta ja pakertamista, yksityiskohtiin paneutumista ja huolellista työskentelyä.
Isabella syntyy rikkaan Simon de Grahamin ainoaksi lapseksi, jota Isä, Osmankartanon ritari rakastaa ja hemmottelee, jonkun mielestä liikaakin. Tytär on tumma ja kaunis ja tarmokkaat sukulaisnaiset ottavat kasvatusvastuuta synnytyksessä kuolleen äidin sijaan. Pientä tytärtä hoitaa ensin imettäjä Kultavilja, sitten rahanhimoinen ritarin ensimmäisen vaimon sukulainen, joka pelottaa tytön puhumattomaksi. Henrik Rikkaan kartanossa Halikon Rikailassa Marita Tavast kasvattaa neidosta kaunotarta ja Uro toimii hänen henkivartijanaan. Täällä kasvavat myös Niklas Tavast, komea uros sinisine silmineen ja hänen sisarensa Anna.
1300-luvun Itämaan linnoitukset Turusta Viipurin linnaan toimivat taistelujen ja rakkaustarinan näyttämönä. Rakkaustarina syntyy Annan ja Maunu Yölinnun, pirkkamiesten lapinvoudin välillä. Simon-isälläkin on jalkavaimonsa leski Hildegarde. Tärkeintä on kuitenkin tummaksi kaunottareksi kasvaneen Isabellan ja hänen kasvinkumppaninsa hämäläisen ritarin Niklas Tavastin rakkaustarina, jossa vuoroin lämpenee toinen ja vuoroin toinen ja valmista tulee vasta viimeisllä sivuilla, tietysti. Nyt lähestyessäni 70-vuoden ikärajaa tajuan saaneeni nuorena ensimmäisen seksivalistuksen juuri tämäntapaisista intohimon kuvauksista.

Minä vien sinut pohjoiseen, pirkkalainen mutisi Annan korvaan. - Minä vien sinut pohjoiseen ja otan sinut hangella tuhannen tähden alla. Joka aamu me synnymme uudelleen ja joka yö me vaellamme pohjan perien laidattomat erämaat. joka yö me yhdymme revontulten loistossa, aina uudessa paikassa. Meillä ei ole rantaa eikä rajaa, eikä kukaan määrää meitä, sinua ja minua.s.172

Nyt tuon eipäs-juupas-leikin kuvauksen lukeminen oli uuvuttavaa ja taidan nyt ymmärtää, mitä vatulointi tarkoittaa.

Kaavamaisen juonen lomaan sisältyy kuitenkin tarkkaa kuvausta ruuista ja vaatetuksesta, ajan tavoista. Elämä on raakaa ja rankkaa, mutta Jumala auttaa (yleensä).

Kaikki kävi niinkuin oli odotettukin paitsi Svanhild Erlendsdottirin kohtaloa, mutta sellaista tapahtui valtauksessa, jossa päälliköt harvoin pystyivät hallitsemaan miestensä verenhimoa. Ikävä oli, että vaimo Svanhild joutui kuolemaan ilman viimeistä voitelua, varsinkin kun hän eli synnissä ritari Narven kanssa. Toisaalta linnan kaikki asukkaat ripittäytyivät vähän väliä ja saivat synninpäästön pahan äkkikuoleman varalta, niin että eivät hänen asiansa kovin surkeasti olleet. s. 225

- Sigrid, miten sinä olet ajatellut selittää siveettömyytesi rippi-isällesi?
Sigrid Bielke muuttui silmänräpäyksessä iloluontoisesta pullukasta korskeaksi vallasnaiseksi.
- Papit valvokoot rahvaan parittelua. Yhdenkään Bielken tekemisiin heillä ei ole mitään sanomista . s.370

Ihailen kirjailijan kykyä tehdä historia eläväksi, tuoda se ihmisten toiminnan kautta lähemmäsi kuin sodat ja vuosiluvut sen toisivat. Ihailen kirjailijan elämää ja mittavaa elämäntyötä niin kirjailjana kuin omien ihanteidensa edistäjänä. En kuitenkaan tiedä, luenko toista hänen kirjoittamaansa kirjaa. Onko minulla aikaa sellaiseen?

Kaari Utrio
Isabella
Tammi 1988
440 sivua

Viikilä Jukka: Akvarelleja Engelin kaupungista

Viikilä Jukka
Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016
215 sivua

En olisi ehkä tarttunut kirjaan, jos se a) ei olisi ollut lukupiirikirjana tai jos se b) ei olisi voittanut Finlandia-palkintoa 2016. Nyt olen kirjan lukenut. Ihan helppo sitä oli lukea, sillä se oli hyvin kirjoitettu. Nopeasti luettu kirja ja saatan sen nopeasti unohtaakin. Joudun miettimään, jäikö lukemisesta muuta jälkeä kuin lisää sivistystä.

Kirja perustuu Carl Ludvig Engelin kuvitteellisiin päiväkirjamerkintöihin Helsingin merkkirakennusten suunnittelijan elämästä ajanjaksolla 1816-1840. Vastentahtoisesti mies ja perhe asettuvat Helsinkiin, joka on heille tuulinen kylä kallioluodolla, josta kaikki asukkaatkin haluavat pois. Etenkin Charlotte-vaimo elättää koko ajan toivetta Berliiniin paluusta. Engel jää Helsinkiin, koska Berliini tarjoaa huomattavasti huonompia työtehtäviä kuin Johan Albrekt Ehrenström Helsingin uudisrakennuskomitean puheenjohtajana. Aluksi on rahastakin tiukkaa, mutta sittemmin Engel rakennuttaa itselleen talon ja puutarhan, jossa on komea, paikalleen hiukan liian suuri kasvihuone. Yksityiselämässään Engel palaa tämän tuosta henkilökohtaisiin murheisiinsa: Carl-pojan kuolemaan ja Emilie-tyttären vammaan, joka vaikeuttaa ainakin liikkumista. Perheen muut lapset jäävät päiväkirjamerkinnöissä melkein huomiotta. Työ klassismin hengessä on iso ilo ja tyydytys.

Helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle. Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun? s.55

Vähitellen Engelin asema vahvistuu ja hänestä tulee yleisten rakennusten yli-intendentti. Päiväkirjamerkintä vuodelta 1823:
Ei pitäisi koskaan kuunnella menestymättömien ihmisten puheita. Heiltä puuttuu mittakaavantaju. He luulevat kaltaiseni arkkitehdin olevan vain muutaman onnenpotkun päässä itsestään. s.84

Silti päivät alkavat joskus hyvin mutta päättyvät huonosti ja näille muutoksille arkkitehti on herkkä. Mies vaikuttaa sulkeutuneelta pohtijalta, joka välillä  tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja pelokkaaksikin.
:
Pidän asioista, jotka tunnen läpikotaisin. Kirja , johon en ole vielä tutustunut, on minulle kauhistus lukea. Mozartin sonaatti on nyt siihen asti soitettu, että voin kulkea sen musiikissa ilman instrumenttia, kävellessäni töihin tai syödessäni s.56

Välillä kuulen puhuttavan sivistyneistä seurapiireistä, joissa pärjätäkseen olisi tunnettava jokin ajankohtainen kirja tai ooppera, mutta voin kaikkialle kutsuttuna väittää, että mitään sivistyneitä seurapiirejä ei ole, mitään merkittäviä aiheita ei käsitellä, mitään älyn salamointia ei ole, vain pelokasta kuulumisten vaihtoa, joka sekin on enemmän kuvitelmaa ja toivetta siitä, miten haluaisi elämänsä olevan kuin todellisia asioita.
Tiedän että minun, tai kenenkään muunkaan, on mahdotonta saada ulkopuolisia vakuuttumaan tästä asiasta, ja siksi maailmassa tullaan jatkossakin hukkaamaan tavattomasti voimavaroja tyhjän tavoitteluun.
Suurimmat nautinnot ovat ilmaisia ja käsiemme kohdalla. Suoran viivan piirtäminen on minulle tänään enemmän kuin mikään muu. Siinä koko ihmisenä olemisen tapahtuma yksinkertaisimmassa muodossaan, kaikki ylpeys ja kaikki nautinto ss.83-84

Kirjasta voi poimia loputtomiin  viisaita lauseita ja otteita, joita haluaa säilyttää muistissa. Vaan kuinka kauan kokonaisuus säilyy mielessä? Ei ole minun asiani arvioida, kuinka totta tarina on . Luin Parnassosta (5/2016) Sirpa Kähkösen tavoitteen historiallisiin tosiasioihin perustuvalle fiktiolle. Kähkönen kertoi haastattelussa haluavansa kertoa tarinoita, joita arkistolöydöt vankistavat. jos kertoo muuten oikein. Tällä tavalla 'oikein' kirjoitettu on Viikilän esikoisromaani - ja lisäksi vielä paljon muuta: kaunista kieltä, oivalluksia ja uskottava henkilökuva

Rannela Terhi: Frau

Rannela Terhi
Frau
Karisto 2016
232 sivua

Natsiupseerin Reinhard Heydrichin leski Lina vaalii miehensä perintöä ja kunniaa tämän kuoleman jälkeen omaan kuolemaansa asti. Itse asiassa Lina tunnustaa olevansa enemmän kansallissosialistisen aatteen kannattaja kuin Himmlerin aivoina ja natsipyövelinä tunnettu miehensä. Mies on musikaalinen, tämän isä on säveltäjä ja hänet tunnetaan myös naistenmiehenä. Heydrich murhataan 1941 salaliiton tuloksena miehitetyssä Prahassa, missä hän on kovaotteisena käskynhaltijana ja saa ohjeet suoraan Führeriltä.  Lina odottaa tuolloin pariskunnan nuorinta lasta.
Tapahtumat sijoittuvat murhan aikoihin ja niitä kerrotaan sekä attentaattiin osallistuneiden, pakenevien henkilöiden ajattelemina että Linan valikoitujen muistojen kautta. Näitä muistoja käsittellään Erich Rihcterin haastattelujen aikana 1984. Lyhyehköjen lukujen otsikkona on tapahtumapaikka ja tapahtuma-aika ja teos koostuu katkelmista, joissa siirrytään haastatteluajasta sota-aikaan ja Linan muistoista muiden tapahtumissa osallisena olleiden tuntoihin. Lina ei tunne syyllisyyttä mistään, vaikka hän on kohdellut palveluskuntaansa ylimielisesti ja huonosti. Hän päinvastoin kokee kärsineensä suuren vääryyden ja vaatii miehensä murhaajia surmattavaksi. Attentaatti aiheuttaakin merkittävän takaa-ajon ja hävityksen, jossa tuhotaan paljon asiaan liittymättömiä sivullisia, jopa kokonainen kylä.
Romaani on katkelmallisuudestaan huolimatta helposti avautuva ja juoni paljastuu vähitellen, mutta tarpeeksi selkeästi. Romaani perustuu tosiasioihin ja lopussa on mittava lähdeluettelo. Mietin, olisiko kerronassa selvitty pienemmällä henkilömäärällä, kun keskiössä on kuitenkin Lina ja hänen rakkautensa sekä syyllisyys, jota hän ei itse tunne. Ehkä juuri syyllisyys ja hirmuteot vaativat paljastuakseen sivuhenkilökavalkaaeja ja mm. Lidicen kylässä asuvan nuoren Martan kokemukset.
Se onkin tämän historiallisen romaanin vaikuttavin anti: kuinka elää omassa valheessaan näkemättä tekojensa seurauksia ja kuinka jakaa ihmiset eriarvoisiin ryhmiin, joita käsitellään joko laumana, vihollisena tai kumppaneina.

Lainauksia:
Keittiössä haisi vanhuus. Huoneen nurkassa oleva kaappikello muistutti joka sekuntti ajan kulumisesta.

Monet kansallissosialistien lapset ovat tulleet julkisuuteen ja pyytäneet uhreilta anteeksi, mutta perheenne on pysynyt täysin vaiti.

Heitä on kymmeniä, Vargaa iäkkäämpiä miehiä ja naisia, huonojalkaisia, väsyneitä. Pikkulapsia, jotka raahaavat mukanaan itseään suurempia nyyttejä. He näyttävät resuisilta ja neuvottomilta, yhteiskunnan vaarallisimmat jäsenet.