Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

 

Yö laskeutui räystäitä pitkin, Laina esitteli pirtanauhojaan., langat kiertyivät toistensa ympäri, lomittuivat, kaikki toistui samanlaisena. Liisa sormeili nauhaa pitkään, ehkä itselleenkin voisi kutoa uuden. Sellaisen, jossa päivät seuraisivat toisiaan samankaltaisina. Kietoisi vain uuden vyön arkihameen päälle, ehkä mikään ei muuttuisikaan.

Tässä kirjassa eletään arkea, joka jatkuu samanlaisena päivästä toiseen, kunnes ei enää jatkukaan. Isänsä kuoleman jälkeen Liisa kokee velvollisuudekseen pitää huolta talosta, koska veli on kuollut. Kumppanikseen hän halajaa Kallea, vaikkei äiti miehestä pidäkään. Avioliitto ja lasten saaminen ovat kuitenkin onnellista aikaa. Sitten tulee puute ja Kalle lähtee lisäansiota hankkimaan Amerikkaan, kuten moni muukin 1920-luvulla. Liisa odottaa miestään ja tämän lasta. Samalla hän kuuntelee äidin moitteita ja yrittää pitää perintötaloa isän toiveiden mukaan kunnossa  häpeää vältellen.

Vuosi oli ollut päiviään pidempi.

Liisan tarinan lisäksi sivutaan hänen itsellisen elämän valinneen sisarensa tarinaa ompelimon johtajana sekä naapureiden edesottamuksia, joista etenkin hylätyn vauvan kasvatettavakseen ottaneen Lainan tuntemuksia kuvataan lyhyesti mutta osuvasti.

Hän kantoi vilttiin kapaloitua lasta, hänellä oli tehtävänsä maailmassa, hän oli elossa eikä vain olemassa. 

Paula Nivukoski on jo tässä esikoisessaan löytänyt oman kielensä ja siitä lukija nauttii. Repliikeissä putkahtelee eteläpohjalaista murretta, mutta kerronnan lauseet ovat tavattoman kauniita ja ilmaisuvoimaisia. Lukublogissa sanotaan Nivukosken toisesta kirjasta Mainingin varjo, että se on täynnä kauniita lauseita. Samaa voi sanoa jo tästä kirjasta. Juonen kuljetus ja tunteisiin paneutuminen tuntuu kirjailijalta käyvän yhtä helposti, mutta kielen avulla teos nousee tarinaansa suuremmaksi. Eikä näiden ihmisten tarinakaan mitättömäksi jää! Hieno tarina , hyvin kerrottuna!

Päivänkorennot elää yhyren päivän, eikä niiltä mikään jää kesken. (Antero)

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet. Otava, 2019. Kansi: Päivi Puustinen.334 sivua

Jevgeni Kutznjetsova: Tikapuut

Luin ukrainalaisen Kutznjetsovan ensimmäisen suomennetun kirjan Kysykää Mialta ja ihastuin. Oli itsestään selvää, että tartun toiseen suomennokseen. Nyt Eero Balk on käännöstyön tehnyt ja Tikapuut on saatavilla. Kysykää Mialta teoksen tavoin kirjailija vyöryttää valtavan määrän keskenään sukua olevia henkilöitä samaan taloon asumaan ja selviytymään yhdessä. Edellisessä teoksessa nuoret naiset hakivat isoäitinsä luona uutta alkua ja suuntaa elämälleen.Tässä kirjassa sukua kerääntyy Tolikin, n. 40-vuotiaan miehen taloon Espanjassa. 

Tolik on halunnut muuttaa mahdollisimman kauas äidistään ja alituisesti toisten asioihin puuttuvista sukulaisitaan: tädistä, pyörätuolilla kulkevasta isoenostaan, sisarestaan ja näiden eläimistä, joilla niilläkin on tarkoin määrätty sukulaisuussuhde keskenään: kissat ovat miniöitä ja anoppeja toinen toisilleen, vain koira Vladik on itsellinen olento. Tolik on ajatellut 4000 kilometrin riittävän omaan rauhaan, omien pelien kanssa vietettyyn aikaan ja siirtynyt uuden työnantajan palvelukseen Aurinkorannikolle. Hänen ostamassaan talossa on vielä edellisen asukkaan ristipistotöitä, Jeesuksia, Neitsyt Maria ja enkeleitä eikä Tolik ehdi niitä pois raivata, ennen kuin Putin hyökkää Ukrainaan ja sukulaiset pakenevat Harkovasta hänen luokseen turvaan.

Tolik pelkää sotaa, häpeää itseään ja pelkoaan ja samalla ahdistuu talossaan majailevasta joukosta. Tarjotessaan asuinpaikan hän ajattelee kuitenkin olevansa jollain tavoin hyödyksi eikä häpeä ole niin suuri. Täti haluaa taloon kanoja ja edessä olevaan suihkulähteeseen tomaatteja. Äiti murehtii Tolikin juoksuharrastusta ja pelkää sen laihduttavan liikaa poikaansa. Isoeno pelaa kellarikerroksessa Tolikin flipperillä. Tolik hankkii itselleen tikapuut, joita myöten pääsee huoneensa rauhaan tapaamatta sukulaisiaan.

Yksi kirjan päähenkilöistä on sota. Se on läsnä joka päivä, vaikka henkilöt ovat turvassa. Aamuisin puhelimesta tarkistetaan viimeisimmät uutiset. Tolikin työnantaja järjestää hyväntekeväisyystapahtuman ja yrittää suhtautua myötätuntoisesti sotaa paenneisiin. Hän yrittää olla ystävä myös sotaa karttelevia venäläisiä kohtaan, mutta näitä ukrainalaisten on vaikea hyväksyä. Koko ajan läsnä on hätä ja huoli tulevasta, koska kukaan ei tiedä, kuinka kauan tilanne jatkuu nykyisellään.

HAUTAAMATON HÄTÄ asettuu jonnekin tänne, sanoi Irusja painaen kätensä rinnan alle, - eikä anna hengittää.

Häpeä, murhe ja huono omatunto ovat koko ajan kerronnassa mukana. Limittäin ankean arjen ja epämiellyttävien tunteiden kanssa kukkii huumori, jota etenkin vanhemmat sukulaiset tuovat  tarinaan. Yhdessä bortskeiton kanssa lämpenee lukijakin, vaikkei kirjailija sen kummemmin vitsiä tyrkytä. Juuri tällainen ilo vakavien tunteiden rinnalla vetoaa minuun.

Pidin kirjasta. Ikään kuin hämätäkseen kirjailija on otsikoinut luvut kansakoulumaiseen ainekirjoitustapaan:Kalaretki, Häpeä, Wifi, Röh-röh.... Tarina kuitenkin etenee ja syvenee ja lukija pysyy helposti mukana. Jostain syystä en kuitenkaan innostunut tästä niin paljon kuin edellisestä suomennoksesta. Ehkä se toi sodan liian lähelle, vaikka juuri siinä on myös sen merkitys.

Jevgeni Kutznjetsova: Tikapuut. Aula & Co, 2024. Ukrainankielinen alkuteos 2023. Suom. Eero Balk. Kansi Laura Noponen. - 203 sivua

Jalonen Olli: Stalker-vuodet

 

Olen Olli Jalosen kirjojen viemänä kulkenut jäälautoilla ja katsellut tähtiä, mutta aina vain uusiin ja erilaisiin maailmoihin kirjailija vie lukijansa. Tässä uusimmassa kirjassa hän menee epävarman ja miellyttämishaluisen nuoren miehen nahkoihin ja lukija tuntee kaiken sen häpeän, minkä entisiä luokkakavereitaan tarkkaileva nuorukainenkin saa kokea.

Kevään ja syksyn aikana olin jo alkanut tottua työhön seurantaprojektissa. Olin oppinut katsomaan ihmisiä eri lailla kuin ennen ja kiinnitin huomiota aivan vieraidenkin asentoihin ja katseeseen ja kaikkeen mikä jokaisesta ympärille välittyy.

Oikean ja väärän jakolinjaa ei kukaan koskaan määritellyt eikä siitä suoraan puhuttu, mutta silti projektin taustalla leijui kuin joku olisi piirtänyt hyväksytyn linjan mielipiteiden ja suhtautumisten koordinaatistoon. Jos arvot asettuivat siihen, oli normaalitapaus, mutta linjan molemmilla puolilla horjui epäilijöitä ja arvostelijoita.Näistä poikkeamista oli raportoitava.

Samaan aikaan salassa pidettävään kohorttitutkimukseen osallistumisen kanssa minä-kertoja kasvaa aikuisuuteen ja yrittää etsiä niin ominta itseään kuin paikkaansa yhteiskunnassa ja siinä mielipideilmastossa, jossa Suomi 1970-luvulla eli. Valmistumisensa jälkeen kertojan on vaikea löytää töitä, mutta sitten -yllättäen - hän pääsee Indonesian suurlähetystöön tiedotustehtäviin. Hän on edelleen mukana seurantatutkimuksessa, vaikka haluaisi sanoutua jo irti siitä. Kuitenkin hän kuuliaisesti raportoi uudesta työpaikastaan edelleen. Lähetystön ilmapiiri on täysin vastakkainen kuin kohorttitutkimuksen päämäärät, mutta sielläkin on peiteltävää ja kertojan tehtävä tiedottajana on kiillottaa maan kuvaa Suomessa, tehdä mustasta valkoista. Vastapalkattu nuori mies oppii varomaan sanomasta ääneen omia mielipiteitään. Hän ei löydä aitoja ystäviä, koska kaikki aika on kulunut seurantatutkimuksen sanelemien tuttavuuksien hoitamisessa. Vähitellen hän kadottaa kokonaan kosketuksen todellisuuteen ja itseensä.

En halunnut että hän luulee minun olevan Indonesian puolella, mutta telekseistä kertominen oli virhe myös koska se taas ei ollut lojaalia lähetystöä kohtaan. Niin olin joutunut taas samaan että yritin olla yhtä aikaa kahdella puolella ja peittelin jälkiä.

Sillä lailla joutuu puhumaan että sanoo saman kahdelle mutta tarkoittaa toiselle toista kuin toiselle. Voi olla että aina on niin, että silloinkin kun on kahdestaan puhuu toiselle eri lailla kuin itselleen. Sen voi tietää tai huomata, tai sitten niin vain on eikä sille mitään voi.

Pari tyttöä vetää puoleensa ja rakkaus saa vastakaikuakin, mutta koska vakoilija ei voi paljastaa itsestään juuri mitään, liukuvat mahdollisuudet rakastumiseen ohi. Vakavimman suhteen kertoja solmii Kansan Uutisten toimittajan kanssa. Siinä vaiheessa salailu ja omien puheiden järjestely on paisunut jo sellaisiin mittoihin, että kertoja on valmis avautumaan. Jo aiemminkin hän on yrittänyt riuhtaista itsensä irti ja paljastaa seurattavilleen tekemisensä, mutta siitä ei ole tullut mitään. Päinvastoin: asiat ovat menneet pahemmin solmuun. Henkilökohtaisen elämän solmut eivät aukene ja äidin sairastamisen takia  kodin ongelmat vaivaavat omien itsenäistymispyrkimysten rinnalla. Missään ei ole hyvä olla.

En ollut oikein missään vaan yhä enemmän siinä välissä, ulkopuolisena ja sivussa molemmista maista ja maailmoista.

Ehkä tämän silloinkin ymmärsin mutta en pysähtynyt ajattelemaan. Ei jokaiseen suuntaan voi olla samaa mieltä eikä kaikkialle valehdella koska jos niin tekee, haalistuu itse. Jos väriympyrässä pyörivät kaikki värit, ympyrä näyttää valkoiselta kuin likainen lumi.

Minä jäin pysäkin viereen enkä tietänyt mitä olisi pitänyt koska jos olisin tehnyt oikein ei sekään olisi ollut oikein.

Luvut on otsikoitu vuosiluvuin eikä minä-kertojan nimeä paljasteta. Hän on syntynyt 1954 Hämeenlinnassa ja opiskelee Tampereella. Jalonen ottaa kerrontaansa itselleen tuttuja aineksia ja paikkoja käsitellessään lukijalle vain uutisoinnin kautta tiedettyä. Hän tuo lähelle sen, minkä kyllä tiesimme todeksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Stasi-paljastukset tulivat julki Saksojen yhdistymisen jälkeen. Sen pidemmälle tuskin kukaan on asioita pohtinut ennen kuin Jalonen avaa ja osoittaa. Voi tästä löytää yhtymäkohtia nykyajan mahdollisuuksiin vakoilla ja raportoida ilman vahapaperille kirjoitettuja selontekoja, mutta ennen kaikkea kirja mielestäni keskittyy yksilön vastuuseen omasta toiminnastaan ja minuudestaan.

Suomettumisen ajan eläneenä  tämän kirjan anti on minulle ihan muualla kuin historian kuvituksessa. Tuon ajan harhakuvat on jo revitty eikä  neuvosto- tai venäjävastaisuutta enää pidetä arveluttavana, vaan mielipiteet ovat kääntyneet täysin toisenlaisiksi. Luin kirjan yksilön kertomuksena. Elämäänsä aloitteleva kertoja tasapainoilee lojaaliutensa, miellyttämishalunsa ja omantuntonsa välillä. Hän ymmärtää tekevänsä väärin ja haluaa pois kierteestä, johon on joutunut, muttei uskalla ottaa ensimmäistä askelta ilman pakkoa. Yritykset jäävät pyristelyksi ja sotkevat joskus kertojan elämää entistä pahemmin. Vainoharhaisuus tunkee häpeän rinnalle eikä omaa elämänkulkua pysty itse ohjaamaan. Tämä kuvaus oli mielestäni kirjan traagisin ja vaikuttavin. Jalonen osaa kertoa eikä kirja jää yksiulotteiseksi tai latteaksi, vaan siitä tulee elämänmakuinen ja uskottava.

Kun ei voi tai uskalla olla eri mieltä, jättää omat ajatuksensa sivuun ja liudentuu muihin. Kaikki on silloin helpompaa ja soljuu, siten kulkee kevyemmin kuin lastu veden pinnalla.

Olli Jalonen: Stalker-vuodet. - Otava, 2022. - Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. Etukannen tastakuva:Vastavalo. Liepeen kuva: Pekka Nieminen. - 509 sivua  

Myllymäki Maisku : Holly

Eva matkustaa Hollyn vieraaksi saareen, jonne tämä keski-ikäinen  näyttelijätär  on vetäytynyt asumaan yksinään. Eva on  Ihmisen luonto -lehden asialla juttua tekemässä ja harvinaisen linnun esiintyminen on Hollyn ohella jutun aiheena. Heti kärkeen näyttelijä ilmaisee pettymyksensä havaitessaan saarelle saapuvan lintututkijan naiseksi. 

Kirjan kerronta etenee pääosin Evan kuvaamana. Hän tarkkaa niin luontoa kuin Hollya ja itseään, omaa kehoaan, johon on tunkeutunut jotain ylimääräistä. Jotain sellaista, jota Eva ei halua. Hän haluaa päättää itse omasta elämästään ja tulla näkyväksi niin itselleen kuin muille, muttei oikein osaa. Hän tuntee itsensä huomaamattomaksi anteeksipyytelemättömän Hollyn rinnalla ja  tekee listoja paitsi siitä, mitä hänen tulisi kysellä Hollylta tekeillä olevaa juttua varten, myös omista häpeän aiheistaan.

Hän jättää sivulle tyhjää tilaa, sillä hän tietää, ettei lista ole kokonainen. Ei se ole koskaan kokonainen, aina tulee uusi hetki, jossa häpeä valuu kehoon. Jos ihminen eläisi yksin, katoaisiko häpeä? s.158

Holly on elänyt täysillä - etenkin sen jälkeen kun hänen aviomiehensä Frank kuoli. Nämä kaksi naista ovat toistensa täydelliset vastakohdat.Aviomiehen jälkeen Hollyn elämään tuli Robert, joka pistäytyy saaressakin. Robertin tapaaminen korostaa entisestään naisten eroja.

Holly ei varmasti koskaan ole tuntenut vierautta omasa lihassaan, päinvastoin. Holly on nainen, joka ajattelee vartalollaan, kun taas Eva ajattelee vartaloaan. s. 110

Keskeisessä osassa ovat linnut ja saaren luonto, joka näyttäytyy eri tavalla naisille. Evalle luonnolla on itseisarvo, Hollylle ja Evan äidille taas vain hyötyarvo.

 Helvetin hihhulit! Saahan sitä luonnossa viihtyä, mutta kiintyminen, se on lopun alkua. Luonto on parhaimmillaan untuvapeitossa, t-luupihveissä, uuninedustaljoissa ja selluloosassa. Äidin kiinnostus luontoa kohtaan oli samanlaista kuin varkaan kiinnostus arvoesineitä kohtaan. Äiti haluaa pitää tiukasti kiinni ihmisen ja luonnon välisestä jakolinjasta: hänelle luonto on tehdas, joka tuottaa kaikenlaista ihanaa ihmiselle. s.105

 Lopulta Eva tajuaa, että häntä käyttävät hyväksi niin äiti toimeksiantajana kuin Holly, joka on jutun pääkohde. Yllättävän paljon Evasta lopulta löytyy ytyä, vaikka hänen varautuva elämään suhtautumisensa ei paljon lupaa.

Tämä esikoiskirja oli mielestäni loistava! Sanat ja sanojen järjestys ovat tekijän hallussa ja  uusia kielikuvia on hauska poimia.

Holly katsoo häntä pää kallellaan, huvittuneena, ja Evan läpi hulahtaa häpeään sekoittuva vihan aalto, se tuntuu siltä kuin hänen sisällään kulkisi vetoketju häpyluusta ruokatorveen ja tuota ketjua rullattaisiin hitaasti ylös alas. s.194

Juonta ei ennalta pysty arvaamaan ja kerronta etenee vaivattomasti. Henkilöt ovat lumoavia. Kiinnyin kovasti sekä Hollyyn että Evaan. Molemmat ovat omalla tavallaan voimakkaita ja heikkoja, Molemmat tuntevat itsensä, mutta lopulta Eva kaikkinen solmuineen ja komplekseineen osoittautuu valmiimmaksi tarttumaan uuteen mahdollisuuteen.

 Ihan on pakko varmaan lukea myös Iris Murdochin Meri, meri -kirja, joka tässä usein mainitaan. Ja heti perään Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut....

Joku sanoi joskus - se saattoi olla Murdoch tai sitten se oli joku ihan muu - että avioliitto on valli elämää vastaan, ja se on kyllä helvetin totta. Pitkässä suhteessa alat väistämättä muistuttaa sitä toista, alat katsoa maailmaa hänen silmin, kadotat ne piirteet, jotka aikoinaan tekivät sinusta sinut. s.185

Ehdottomasti vahva lukusuositus. Tämä kirja ei ole mikään tavallinen esikoinen, jossa tekijä tilittää oman elämänsä solmukohtia, vaan  avaa lukijalle paljon laajemman näkymän.

Maisku Myllymäki: Holly. - WSOY 2021.-  Kansi Anna Makkonen. -255 sivua

Kinnunen Tommi: Ei kertonut katuvansa

Irene, Siiri, Katri, Aili ja Veera lähtevät 1945 norjalaiselta vankileiriltä kotimatkalle. He kävelevät kuutisensataa kilometriä läpi poltetun Lapin. Hiukset on keritty sängelle, kotimaan tilanteesta tai kotipaikan vastaanotosta ei ole tietoa. Mukaan on annettu huovat, ruokaa ei juuri ole. Suomesta lähtöön saksalaisten mukana on jokaisella naisella omat syynsä. Kotipaikatkin vaihtelevat.

Irene pohtii Kaarloa, jonka olettaa palanneen sodasta. Hän miettii, kuinka selittäisi tälle lähtönsä ja paluunsa. Sairaanhoitaja Aili on joukon vanhin ja hädintuskin jaksaa mukana. Katri on uskovaisesta kodista ja antanut paremmin maksetun työn houkuttaa itsensä. Veera on avoimesti usean miehen nainen, joka on pystynyt maksamaan 5-vuotiaan poikansa ylläpidosta kotipitäjänsä perheenäidille, joka on lapsi mukanaan lähtenyt evakkoon.

Kinnunen on kuvannut koskettavasti matkantekoa, hiertyneitä jalkoja, uupuneita lihaksia, nälkää, tylyjä ja ystävällisiä tienvarsien asukkaita ja poltettua, ruhjottua Lappia. Lohduton tunnelma tiivistyy koko ajan. Samalla kasvaa ihmetys siitä, miksi naiset pyrkivät takaisin kotiinsa, jossa heitä odottaa tuomio ja häpeä. Tämä on kai kirjailijan tarkoituskin.

Kirjaa on kovasti hehkutettu, vaikkei  Kinnunen napannutkaan tällä teoksellaan Finlandia-palkintoa. Parempaa on mies mielestäni aikaisemmin kirjoittanut, vaikka ihan mielelläni tätä kuuntelin ja luin. Äänitettä en saanut kuunneltua kuin puoleen väliin ja vasta kuukauden tauon jälkeen sain kirjan käsiini. Kun nyt sitten vertailen kuuntelu- ja lukukokemusta, kallistun ehdottomasti jälkimmäisen kannalle. Kuunnellessani minulta menee paljon ohi, ehkä samaan aikaan tehtyjen kotitöiden vuoksi. 

Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020, 349 sivua. Äänikirjan lukija Krista Kosonen. Kesto 9 h 20 min. 1 mp3-levy. Äänitys Silencio Oy  

Hawthorne Nathaniel: Tulipunainen kirjain

Tätä sanotaan klassikoksi. Alkusanat kertovat kirjailijan nousseen tämän teoksen myötä maailmanmaineeseen.  Lukukokemukseni oli tuskainen.

Hester Prynne synnyttää Uudessa Englannissa aviottoman tyttären, Pearlin, jonka isäksi paljastuu varsin pian paikallinen kunnioitettu pappi Arthur Dimmesdale.

Tätä nuorta pappia, jonka oppineisuuden maine yhä eli Oxfordissa, pitivät hänen innokkaimmat ihailijansa vain hivenen verran taivaan lähettämää apostolia huonompana, joka, jos hänelle suotaisiin tavallinen elinikä, tulisi suorittamaan yhtä suuria tekoja Uuden Englannin vielä heikon kirkon hyväksi kuin ensimmäiset kirkonisät olivat suorittaneet kristinuskon hyväksi sen alkuaikoina.s. 79

 Hester on ollut naimisissa Roger Chillingworthin kanssa Vanhassa Englannissa, mutta tämä on matkalla meren yli joutunut intiaanien vangiksi ja pääsee perille vasta todistamaan vaimon häpeää.

Lukija muistanee, että Roger Chillingworthin nimen taakse kätkeytyi toinen nimi, jonka omistaja oli päättänyt, ettei sitä enää koskaan lausuttaisi. On kerrottu, miten siinä ihmisjoukossa, joka oli Hester Prynnen julkisen häpeärangaistuksen todistajana, seisoi  vanhahko matkasta uupunut mies.Juuri tultuaan vaarallisesta viidakosta hän näki naisen, jossa oli toivonut kohtaavansa ruumiilllistuneena kodin lämmön ja herttaisuuden, asetettuna synnin perikuvana ihmisten nähtäväksi. s.77

 Hester on ollut aviorikoksensa takia vankilassa ja saa loppuelämänsä kantaa tulipunaista A-kirjainta  aviorikoksensa merkkinä vaatteissaan. Kumpikaan mies ei paljasta itseään, vaan Hester kantaa häpeän. Chillingworth hoitaa synnintunnossaan piehtaroivaa pappia, vaikka hänet nimetään pahan ruumiillistumaksi, joka haluaa pahaa myös hoidettavalleen. Takakannen mukaan kyse on synnistä, katumuksesta ja sovituksesta.

Teos sisältää pitkiä virkkeitä, joiden sivulauseita katkovat toiset sivulauseet. Juonikuvio on aika selvä alusta lähtien eli huonosti tulee käymään. Henkilökuvat ovat mielestäni ohuita (Hester Prynne) ja osin perustelemattomia, kuten entinen aviomies pahuuden ruumiillistumana. Vaikka teoksen tapahtumat etenevät kronologisesti, harppaillaan kerronnassa vuosia, joiden aikana lapsi kasvaa ja henkilöiden luonne ja ulkonäkö muokkautuu toiseksi.

Kaikista moitteistani huolimatta luin kirjan alusta loppuun eli tekstissä oli joku koukku. Halusin kai tietää, miten lopun aavistettavaan katastrofiin päädytään . Niinpä kestin vuonna 1945 painetun, hapertuneen, paperikantisen kirjan pitelemisen, yhteenliimautuneiden sivujen aukomisen ja tunkkaisen moraalin hyökkäyksen. Olisiko minusta tullut lukijaa ja kirjojen rakastajaa, jos olisin lukenut tämän 15-vuotiaana? Epäilen.

Nathaniel Hawthorne
Tulipunainen kirjain
WSOY 1945
Alkuteos Scarlet letter, ilm.1850
225 sivua

Strout Elizabeth:Kaikki on mahdollista

Elizabeth Strout

Kaikki on mahdollista
Tammi 2019
Keltainen kirjasto
Anything is possible
Suom. Kristiina Rikman
260 sivua

Luulin tarttuneeni romaaniin ja käsissäni olikin novellikokoelma. Luulin lukevani novelleja, kunnes huomasin eri kertomusten käsittelevän samoja henkilöitä, Yhdistävänä henkilönä on Stroutin edellisen romaanin nimihahmo Lucy Barton, joka on köyhistä oloista päätynyt kirjailijaksi. Tällä kertaa takakannen kustantajan mainos osuu mielestäni kirjan ytimeen.

Väkevä kuvaus syämen murhenäytelmistä ja pienistä arjen tragedioista Amgashin pikkukaupungissa, jossa kaikki tietävät toisensa, mutta harva tuntee edes itseään. 

Tai no, alku on kyllä mainospaisuttelua, mutta viimeinen sivulause kuvaa paljon. Tekisi vielä mieli lisätä: harva uskaltaa tuntea itseään.

 Keskeinen teema on  häpeä. Henkilöt häpeävät köyhyyttä, johon liittyy rumuus ja likaisuus, puute ruuasta ja vaatteista, nöyryytykset ja kiusatuksi tuleminen. On muutakin: salailtu homous, joka paljastuu karkealla tavalla muistisairauden puhjettua, lasten hyväksikäyttöä ja avioliittojen hajoamisia milloin mistäkin syystä. Osa henkilöistä on jättänyt häpeälliset asiat taakseen ja muuttanut tai rikastunut. Menneisyys tihkuu kuitenkin nykyisyyteen, muistot seuraavat tai nykyhetki paljastuu pelkäksi kuoreksi.

Mary jättää uskottoman miehensä ja muuttaa Italiaan rakastuttuaan yli 70-vuotiaana. Hänen tyttärensä avioliitto hajoaa, koska  Angelina-tytär ajattelee lakkaamatta äitiään ja mies väittää hänen äitinsä olevan toinen nainen heidän avioliitossaan.

Dottiella on aamiaismajoitus ja hän on parempi ihmistuntija kuin moni muu. Erityisesti aviopareista hän kykenee näkemään, mikä suhteessa hiertää. Sillä:

..ihmisethän kokevat ensin ja ymmärtävät vasta sitten.
Hän tajusi, että ihmisen on todella päätettävä, miten he aikoivat elämänsä elää. s. 198

Vaikuttava tarina on myös Lucyn veljellä, Petellä, joka jää asumaan kotitaloaan ja tavallaan katumaan vanhempiensa tekoja, kuten tulipaloa, jossa naapuri menetti kaiken. Ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen kirjailijasisko tulee käymään. ja Pete ryhtyy siivoamaan vuosien likaa, leikkauttaa hiuksensa parturilla ja kutsuu toisenkin, kotiseudulle jääneen siskonsa paikalle.

Muutamia muitakin menestyjiä köyhyydestä on noussut. On Annie Appleby, näyttelijä, joka lapsena haluaa vaeltaa metsässä isän kielloista piittaamatta ja Abel Blaine,ilmastointialalla menestynyt mies, joka maksaa veronsa, vaikka äänestääkin rebuplikaaneja. Juuri hän ajattelee kirjan otsikon: kaikki on mahdollista kaikille.

Upea kirja, joka jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Pidin tästä kirjasta jopa enemmän kuin esikoiskirjasta Nimeni on Lucy Barton. Tämä oli niitä kirjoja, joiden takia tuntuu niin hyvältä, että saa lukea ja pystyy lukemaan.Tämän luettuaan ymmärtää enemmän itseään ja muita. Tai kuvittelee ymmärtävänsä.

Myönteisen lukukokemuksen kirjasta sai myös Leena Lumi

Tomi Ilona: Leenanniitty

Ilona Tomi
Leenanniitty
Kunsti Kustannus 2018
206 sivua

Kirja on tarina kolmesta naisesta tai oikeastaan vain kahdesta: isoäiti Leenasta ja hänen tyttärestään Matleenasta. Matleenan tytär Laura on tarinassa myös, mutta hänestä kerrotaan vähemmän ja mielestäni hän toimii peilinä äidilleen ja tämän äidille. Leena elää nuoruuttaan 1950-luvulla, Matleena 1980-luvulla ja Lauran nuoruus sijoittuu nykyhetkeen 2010-luvulle Matleena ei näytä ymmärtävän äitiään, kuten ei Laurakaan Matleenaa, mutta loppujen lopuksi keskinäinen ymmärrys on arvattua suurempaa. Vaikeneminen on ymmärryksen esteenä. Joidenkin asioiden kohdalla vaikeneminen ja salailu on kestänyt kauan. Leena on salannut Matleenalta  tämän oikean isän. Laura salaa välirikon poikaystävänsä kanssa ja Matleena ei saa sanotuksi, että Leenan paikka palvelutalossa pitäisi täyttää heti.

Kirja saa nimensä ja alkunsa Leenanniitystä, jolle kerrotaan raskaana olleen Leena-nimisen nuoren naisen joskus olleen aikeissa hukuttautua kiviä taskussaan, koska ei halunnut tuottaa häpeää vanhemmilleen aviottoman lapsen takia. Varoituskertomus sopii hyvin taustaksi tarinalle, jonka vahvimmaksi hahmoksi nousee isoäiti, vaikka hän onkin kirjan alussa fyysisesti heikoimmillaan. Ympäristön kontrolli, kulkumieheen rakastumisen seuraukset, häpeä ja uskallus elää omaa elämää alistumatta yleisen mielipiteen armoille ovat kirjan teemoja. Amerikan sukulaiset, yhdessä asuvat kaksi naista irtaantuvat kaavoista ja tuovat elämänilon tuulahduksia Suomessa käydessään. He kasvattavat myös toisen naisen sisarentytärtä, joka jatkaa vapauden tuulien tuomista kotiseudulle aikuistuttuaan.

Helka sanoi, että oli miettinyt sitä, mikä nainen oikein on:
Se on semmoinen olento, joka tekee niin kuin käsketään, on niin kuin oletetaan,. s. 75

En usko, että äiti on koskaan käynyt täällä, naistenmaassa. En ymmärrä äitiä nykyään ollenkaan. Hän laahustaa talossa, pihassa ja navetalla kuin haamu. Hän ei hymyile, ei puhu. Puheeni törmää hänen hiljaisuuteens kuin tiilimuuriin... . Olen vääränlainen. Puhun väärin, tunnen ja ajattelen väärin. 96

Paitsi väärinymmärretystä naiseudesta, kirjassa on kyse myös ympäristön ja yksilön ristiriidasta. Ehkäpä usein oletetaan enemmän kuin tiedetään ja toimitaan sen mukaan.

Nyt kun ajattelen tätä, mieleeni hiipii epäilys: entä, jos kaikki muutkin ovat vakuuttuneita siitä, että kukaan ei tajua heissä sitä, mikä heissä on oleellisinta, parasta? s. 192

Itse sulloin itseni laatikkoon. Itse menin piiloon ja pienensin itseni. Itse tuomitsin itseni yksinäisyyteen. s. 194

Hyvinkirjoitettu ja otteessaan pitävä kirja, joka pysytti lukijan mukana myös eri aikakausina kerronnan siirtyessä äidistä tyttäreen. Paikoin käytetty murre oli ymmärrettävää, vaikken ähtäriläistä puheenpartta osaakaan. Harmitti vähän kansikuva, joka ei mielestäni houkuttele tarttumaan kirjaan. Hiukan ihmettelin myös Leenan ikää kirjan alkupuolella. Oikein erikseen mainittiin, että hän on kaksikymmentäkuusivuotias, mutta tytön ajatukset tuntuivat kovin lapsekkailta tuon ikäiselle.

Kannatti lukea. Pidin kirjasta.

Strout, Elizabeth: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout
Nimeni on Lucy Barton
Tammi 2018
Keltainen kirjasto
My Name Is Lucy Barton 2016
163 sivua

Täysin ymmärrän, miksi tämä kirja oli Suomen myydyimpien (tai pääkaupunkiseudun lainatuimpien?) kirjojen listalla pari viikkoa sitten. Ymmärrän senkin, miksi kirja julkaistaan Keltaisessa kirjastossa,sarjassa, johon vain laadukkaalla kirjallisuudella on ymmärtääkseni pääsy. Ystävä hehkutti tätä myös. Kirja on hyvä, hyvin kirjoitettu, hyvin rakennettu eikä liian valmis, jotta lukijalle ei jäisi mietittävää.

Kuorma-auto. Se palaa toisinaan mieleeni hämmästyttävän tarkkana. Kuran raidoittamat ikkunat, viisto tuulilasi, saastainen kojelauta, dieselin ja mädäntyvien omenoiden ja koirien haju. En muista tarkasti, miten monta kertaa minut suljettiin kuorma-autoon. En muista ensimmäistä enkä viimeistä kertaa. Mutta viimeisellä kerralla olin ihan pieni, en varmaan viittä vuotta vanhempi, muutoin olisin ollut koulussa koko päivän. Minut lukittiin sinne, koska sisko ja veli olivat koulussa - niin minä nykyään ajattelen - ja molemmat vanhempani olivat töissä. Toisinaan jouduin sinne rangaistukseksi. Muistan suolakeksit ja maapähkinävoin, joita en pystynyt kauhultani syömään. Muistan miten hakkasin nyrkeilläni ikkunoita. En ajatellut kuolevani, en oikeastaan ajatellut mitään, kauhu vain valtasi minut kun tajusin, ettei kukaan tulisi, ja taivas alkoi tummua ja kylmyys hiipi sisään. Paruin parkumistani. Itkin kunnes melkein pakahduin.s. 52

Lucy Bartonilla on ollut köyhä ja vaikea lapsuus. Perhe on asunut autotallissa, kaikesta on ollut puutetta, vaikka vanhemmat ovat tehneet töitä jatkuvasti. Koulussa lapsia on kiusattu, koska he haisivat - kaiketi lialle ja köyhyydelle.Lapsuus ja mennyt elämä palaa Lucy Bartonin mieleen sairaalassa, jossa hän joutuu viipymään keväästä pitkälle kesään leikkauksen jälkeisen verenmyrkytyksen takia. Tuolloin hän on naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä, jotka ovat työssä käyvän isän hoidossa. Hänen aviomiehensä kutsuu sairaalaan Lucyn äidin, joka istuu viisi päivää ja yötä Lucyn sängyn vierellä, nuokkuu nukkumatta. Muutamia sanoja ja muisoja vaihdetaan, tunteet nousevat välillä pintaan, rakkauskin. Lucy ymmärtää rakastavansa äitiään, vaikka on siirtynyt keskiluokkaan, eikä enää ole käynyt lapsuutensa kodissa. Hän on jo aloitellut uraa kirjailijana, johon sattumalta vaatekaupassa tavattu toinen kirjailija Sarah opastaa.

"Tämä mistä sinä kirjoitat ja mistä haluat kirjoittaa", hän kumartui uudestaan ja naputti sormellaan liuskaa, jonka olin antanut hänelle, " on aiheeltaan oikein hyvä ja se kyllä julkaistaan. Mutta kuuntele. Sinun kimppuusi käydään, koska kirjoitat köyhyydestä ja hyväksikäytöstä. s.91-92.

Kirjan teemoina ovat häpeä ja nöyryytys, mutta niitä ei tuoda esiin osoitellen, vaan ne pulpahtavat pintaan siellä täällä. Välillä kirjailija alleviivaa sanottavaansa:

Vaikutti taiteilijan tapaaminen kumminkin sen verran, että vuosia myöhemmin näen yhä silmissäni sen pitkän sinisen takin ja violetin puseroni. Kukaan muu ei ollut saanut minua häpeämään vaatteitani, ja se oli minusta kummallista.

Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on löytää joku jota nöyryyttää. ss.81-82

Sitten on vielä äiti, joka on kerronnasta sivussa (sillä tämä on Lucyn tarina), mutta kuitenkin keskeisimmässä osassa. Minua koskettivat eniten äidin sanat vuoteen ääressä:

"Lapset pilkkasivat teitä koulussa. Emme me isän kanssa tienneet siitä, vaikka kai meidän olisi pitänyt. Vicky on edelleen hirveän vihainen."
"Sinulleko?"
"Niin kai."
"Sehän on tyhmää", minä sanoin.
" Ei. Äitien kuuluu suojella lapsiaan. s.58

Paljon sain irti ja itselleni kirjan pienestä sivumäärästä. Paljon voi myös lukea rivien välistä. Siitä huolimatta tuntuu siltä kuin olisin jäänyt jotain vaille. Olivatko odotukseni liian suuret vai odotinko jotain muuta? Enkö ymmärtänyt kaikkea? Noista kysymyksistä huolimatta kirja ravisti ja puristi. Suosittelen sitä muillekin, sillä  luetun pitää vaikuttaa. Jotenkin.

Järvinen Katriina: Saanko esitellä - monenlaiset minämme

Katriina Järvinen
Saanko esitellä - monenlaiset minämme
Kirjapaja 2017
221 sivua

Luin tämän kirjan kahdella istumalla. Ei minun pitänyt sitä oikeastaan lukea. Lainasin kirjan silmäiltäväksi, sieltä täältä luettavaksi. Olen vannonut juuri edellisessä postauksessa kaunokirjallisuuden ylivertaisuutta ja sitten ylistän tätä kirjaa, jonka niin kustantaja kuin kirjastokin on luokitellut psykologiaksi. Jo kerran jätin kesken aikoen palauttaa, mutta sitten istahdin silmätäkseni, oliko kirjassa vielä jotain. Olihan siinä.

Katriina Järvinen on tunnettu kirjoittaja, jonka tekstit ovat herättäneet huomiota ja vastakaikua. Tässä kirjassa hän kertoo kuitenkin myös siitä, kuinka teokset otettiin aluksi vastaan vaieten tyystin. Niin kävi aluksi myös yhdessä Laura Kolben kanssa kirjoitetulle Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -kirjalle, vaikka teos myöhemmin herättikin huomiota. Niin siinä kuin tässäkin teoksessa Katriina Järvinen panee itsensä, oman henkilöhistoriansa ja minuutensa likoon. Hän kertoo vierauden ja sivullisuuden tunnoista työläistaustaisen helluntailaiskodin tyttärenä. Hän kertoo irtiotostaan, häpeällisiksi kokemistaan vaiheista Ruotsissa ja omiin mahdollisuuksiin tarttumisesta ja uskomisesta. Vaikkakin hän panee persoonaansa peliin, hän pystyy laajentamaan kerrontaa yleisemmäksi siten, että siihen pääsee kiinni syitä ja mahdollisia seurauksia pohtimalla myös oman elämänhistoriansa kautta.

On Katriina Järvisellä toki muitakin esimerkkejä kuin oma historiansa. Hän viittaa Monica Lewinskyyn, jonka elämä sai odottamattoman suunnan, koska hän koki hyvin nuorena lyhyen suhteen USA:n presidentin kanssa. Tämä leimasi hänet pitkäksi aikaa. Varsin usein Järvinen käyttää esimerkkeinä kaunokirjallisuudesta poimittuja henkilöitä, mikä viehättää minua ja mitä myös arvostan.

Ydinsanomana Katriina Järvisellä on nähdäkseni se, ettei minuus ole mikään eheä kokonaisuus, vaan siinä on monia eri puolia. Olemme erilaisia eri sosiaalisissa kuvioissa. Eri elämänvaiheissa minuutemme näyttäytyy itsellemmekin erilaisena ja elämässä saattaa olla myös vaiheita, joiden kokijaminää on vaikea myöhemmin tunnistaa omaksi.Uskonnollinen herääminen saattaa myöhemmin vaikuttaa oudolta, mutta tiiviistä ryhmästä irtaantuminen on vaikeaa ja vaatii toisenlaisten vahvuuksien löytämistä itsestä. Nuori minä katselee maailmaa toisin kuin vuosikymmeniä nähnyt. Minuutta voi rakentaa myös pukeutumisella tai muilla tavarahankinnoilla, joiden selvittämiseen saattaa jossain vaiheessa tarvita ammattiapua. Jokaisella on tämänsä, kuten yhden luvun otsikko kuuluu.

Kun yritän perustella, miksi silmäilyaikeistani huolimatta luin koko kirjan, huomaan itsessäni halun palata kirjan pariin vieläkin. Tavattoman vetävästi kirjoitettu tämä kirja on ja se avasi ainakin minulle uusia näkökulmia, antoi pohdittavaa aiheesta, joka jokaista niin loputtomasti kiehtoo: minä, minä.. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja!