Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni

 Kannattaa näköjään sukeltaa itselleen uusiin genreihin. Fantasia ei ole ollut minun lukemistoani, maaginen realismi  sen sijaan on viehättänyt Sadan vuoden yksinäisyydestä lähtien. Mielestäni Keuhkopuiden uni oli puhdasta fantasiaa, ja sen lukeminen oli silkkaa nautintoa.

Kirjan maailmassa 1000-luvun alkuvuosina vietetään paljon juhlia, joihin aateliset pukeutuvat koristeellisesti, naamioituvat puuterilla, peruukkeihin ja rimpsuihin, käyttävät hajuvesiä peittääkseen pahan ominaishajunsa ja juovat siirappia pystyäkseen juhlimaan pidempään. Heidän siipensä ovat valjaissa, sillä he ovat menettäneet lentokykynsä. Ennen pitkää heidän on kuitenkin palattava omien keuhkopuidensa luo, riisuttava ja asetuttava puuhun. Sama mahla kiertää niin puussa kuin näissä Homo arboriksissakin.

Päähenkilö Katica, kreivitär Aikaterine on rohkea nuori nainen, joka ottaa itselleen oikeuksia ja tehtäviä, joista ei selviydy siipiään menettämättä. Katica Siivettömänä hän jää yksinäiseksi ja läheistenkin inhoamaksi ja vihaamaksi. Vain taidemesenaatti Sera, rakastaa Katicaa edelleen. Serakin uskaltaa muita enemmän eikä ole kokonaan menettänyt kykyään lentää.

Ja sitten hän löysi sen, ylöspäin leijailevan, lämpimän pyörteen, hän matkusti sillä ja karjui kaiken mahdottomuutta ja mahdollisuutta.

Yksinäisenä ja muiden halveksimana Katica lähtee uskaliaalle matkalle ja tapaa Anin, joka elää osana emopuuta tietäen sen tuntemukset maailman ja luonnon nykytilasta. Emopuu ei ole onnellinen, mutta ehkei ole Ankaan..

Miten tympäisevää vuodesta toiseen olla jotakin, mitä joku muu vaati tai edellytti.

Kirjassa on paljon henkilöitä eikä Katicaa lukuunottamatta kukaan kasva toista merkityksellisemmäksi. Katican veli Aingeru rakentaa siipiä, joilla pysyisi lentämään. Tohtorimarkiisi Bernice Lucretius di Caelinus y Pecunion tekee toisenlaisia kokeita ja käyttää Homo arboristen rohkeimpia yksilöitä, kuten Katicaa, koekaniineinaan. Osittain henkilöitä voi luokitella hyviksi ja pahoiksi, mutta päähenkilökään ei ole yksiselitteiseti kumpaakaan. Hän valehtelee ja puhuu totta, haparoi kohti uutta maailmanjärjestystä epätietoisena siitä, mitkä teot ovat oikeita. Kirjailija antaa vihjeitä vähitellen, pieninä palasina ja kirjan maailmanjärjestys on murroskohdassa, jossa on tarkoin kuunneltava viestejä ja rakennettava merkityksiä. 

Mielestäni Keuhkopuiden unen voi lukea monella tapaa. Voi ja tuleekin heittäytyä taitavasti rakennetun maailman tapahtumiin ja seikkailla juhlissa ja retkillä tanssisaleihin, kellareihin ja tuntemattomiin maisemiin. Voi haistaa kuvottavan mädän hajun ja sitä peittävän kukkaistuoksun aavistellen kirjan henkilöiden tavoin koppakuoriaisten pian ilmestyvän. Minulle kirjasta nousi päällimmäiseksi luonnon ja ihmiskunnan suhde, joka on murroskohdassa. Siihenhän viittaa jo lajinimityskin Homo arboris. 

 Nuorille kirjoittamistaan teoksista Enoranta on saanut niin palkintoja kuin palkintoehdokkuuksiakin. Hän on kuitenkin minulle lukijana uusi kirjailija, vaikka tuotantoa on  jo mittava määrä. Tämäkin kirja on palkittu Tähtivaeltaja- palkinnolla. Keuhkopuiden uni on kerrassaan mahtava kokonaisuus - kansikuvaansa myöten.

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni. - Gummerus, 2024. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. - 287 sivua

Lars Sund: Vaasan prinsessa

 Kuin kotiin olisin tullut, kun pitkästä aikaa pääsin Lars Sundin kirjan ääreen. Viimeksi olen lukenut häneltä Missä musiikki alkoi -kirjan. Vaasan prinsessa päättää Pietarsaari-trilogian. Sundilta ei ilmesty kirjoja maailmalle vuosittain ja veikkaan kiireettömyyden näkyvän huolella ja harkiten etenevässä kerronnssa. Se pitää lukijan mukanaan niin, että kirjan päätyttyä ei haluaisi poistua Sundin luomasta maailmasta. Niin nytkin, vaikka poikkeuksellisesti kuuntelin kirjan.

Vaasan prinsessa on Alexandra Schalin-Holm, jonka elämää seurataan kirjassa syntymästä aikuisuuteen ja tanssijanuran alkupuolelle. Tapahtumat leikkautuvat kuolemaan, joka käynnistää kirjan:kummitäti Iris on saanut vakavan sairaskohtauksen ja Alexandra lentää Tukholman saaristosta Kokkolaan Keski-Pohjanmaan keskussairaalaan  sairasvuoteen äärelle. Iris on ollut Alexandralle vähintään yhtä tärkeä kuin isä, Alf Holm, säveltäjä ja muusikko, sillä hän on toiminut ainoalle lapselle äidin korvikkeena, rakastanut ehdoitta ja auttanut pulassa. Isäkin on rakastanut, mutta Iristä on silti tarvittu, sillä vauvasta asti Alexandra on ollut äiditön.

Kirjan kerronta tapahtuu nykyajassa, mutta vähintään yhtä paljon kerrotaan menneestä niin Alexandran kuin hänen isänsä muistoina.Alfin vaimon ja Alexandran äidin kuolema ja muut taphtuneet kuolemat tulevat hakematta mieleen sairasvuoteen äärellä. Samalla kertautuu elämä niin Alexandran kasvuvuosien,ystävyyden,  rakastumisten ja autististen erityispiirteiden tuomien vaikeuksien muistoilla. Alexandra on tuntenut itsensä aina oudoksi ja se, mikä on muille helppoa ja luontaista, vaatii häneltä ponnisteluja. Myös sairasvuoteen äärelle Itä-Suomesta matkaava Alf käy läpi elämänsä käänteitä ja haasteita. Jonkinverran valotetaan myös Alfin nykyisen kumppanin, Marian elämää sekä Schalinin perhettä, sisaruksia, joilla on ollut omat elämänpolkunsa kullakin.

En löydä tästä kuuntelukokemuksesta moitteen sanaa. Minulle tutun kaupungin Vaasan tunnistettavat paikannimet toivat tapahtumat lähelle ja mainitut musiikkikappaleet tekivät saman tuntemukset, vaikken kaikkia pystynytkään palauttamaan mieleeni. Ensin tuntui oudolta kuunnella lukijan korostetun selkeää ja tasaista ääntämystä niin suomeksi kuin englanniksikin, mutta luennan kestäessä siihen tottui ja kirjan sisältö nousi etualalle. Laura Jänisniemen suomennos kulki vaivattomasti. Hieno lukuromaani!

Lars Sund: Vaasan prinsessa. Teos, 2024. Alkuteos: Prinsessan av Vasa. - Suom. Laura Jänisniemi. Äänikirja MP3. - 18 h 12 min.

Soili Pohjalainen: Perätilassa

Vähän karsastin aiemmista lukukokemuksista tutun kirjailijan uusinta kirjaa sen nimen takia. Tässä iässä en tunne vetoa synnytystarinoihin. Vaan kun kirjan aloitin etsiäkseni huumorinpilkahdusta parin vakavan kirjan jälkeen, sain pohdintaa vanhemmuudesta paljon laajemmin kuin odotetun lapsenlapsen tarinan. Tämä kirja pohtii vanhemmuutta lapsen näkökulmasta, vanhemman näkökulmasta ja vielä isovanhemmuutakin. 

Elämä ei näytä olevan hiukkaakaan kiinnostunut siitä, että minä olisin halunnut vähän huilata ennen isoäitiyttä. Vain hetken. Elämä ei ole ennenkään välittänyt paskan vertaa suunnitelmistani.

Soili Pohjalainen kirjoittaa tästä kaikesta pitämättä itseään turhan tärkeänä tai edes hyvänä esimerkkinä, vaikka isä sellaiseksi on häntä yrittänyt kasvattaa.  Koska omaa minää ei nähdä voittajana, kurkistaa kirjan rivien välistä itseironinen kirjoittaja. Kirjan perussävy on kuitenkin vakavan pohdiskeleva.

Isä valehtelee paljon siihen nähden, miten ehdoton hän on vaatiessaan muilta rehellisyyttä. Hän käyttää paljon aikaa ja vaivaa kasvattaessaan pääni sisään ankaran yliminän.

Äiti ei ole niin tosissaan kuin isä. Äiti on kasvanut kommunistikodissa, jossa ei odotettu, että lapsista tulisi ihmisyytensä taakse jättäneitä, virheettömiä.Kova työihminen oli korkein ihanne.

Kirja on kaiketi autofiktio sanan täsmällisimmissä merkityksessä. Pohjalainen pohtii myös omaa suhdettaan kirjoittamiseen ja elämäänsä ja niiden välistä totuudellisuutta.

Saisiolla on hänensä, minulla vain nämä onnettomat minät. Tämä yksi, joka haluaa tehdä tyhjäksi yritykseni kirjoittaa kirja. Tämä, joka saa minut epäilemään jokaista lausettani.

Sitten on tämä 'kertojaminä', jolle jokainen lause on kertomus ja siksi totta. Tämä, joka lakkaamatta muuttaa elämääni fiktioksi.Tuokaan lause ei ollut totta, sanoo se toinen minä, se ankara.

Kirja, jota kukaan ei ollut suositellut minulle toimi kuitenkin ja antoi paljon laajemman näkökulman kuin nimi lupasi. Huumoria ei ollut niin kuin muistin tekijän aiemmista kirjoista. Valuvika -kirjassa Pohjalainen kertoo lämpimän huumorin kautta vakavaa tarinaa. Tämäkin teksti kiteytti oivalluksia, joista lukija voi peilata omaa elämäänsä. Kelpo kirja luettavaksi - valitettavasti sen tekee melko nopeasti. Luvut ovat lyhyitä eikä sivumääräkään ole turhan iso. Hyvä niin. Sanoja on turha tuhlailla, jos vähemmälläkin asia menee perille.

Vasta aikuisena minä yhtenä päivänä tietäisin kirkkaasti, että ihminen voi todella luottaa ainoastaan koiraan, koiran olomuotoon ja läsnäoloon, joka leviää huoneeseen sen ruumiinrajojen yli. Koiraan voi luottaa, sanoihin ei.

Soili Pohjalainen: Perätilassa. Areena, 2025. Kansi Elina Warsta

Tuire Krogerus: Majakan varjo

 

Meitä halutaan määritellä sitä kautta, olemmeko iso- vai pikkusisaruksia; keskimmäisiä, yksös- kaksos- tai kolmoslapsia; poika- vai tyttökatraasta; ovatko vanhempamme eronneet ja perustaneet uusia perheitä tuottaen puolikkaita tai puolittomia sisaria meille. Se mikä olen, ei liity millään tavalla sisarusteni määrään, enkä ole edes varma ketkä laskisin mukaan.

Kira kasvaa sisarustensa kanssa Majakkasaarella. Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta, Klara ja Klaus, kaksoisveli Knut ja pikkuveli Kalle. Lapset pitävät huolta toisistaan, käyvät veneellä mantereella kaupassa ruokaa ostamassa ja välillä isä tuo heille ruokatarvikkeita. Hän kutsuu lasten kasvatusmenetelmää 'havainnoimalla kasvattamiseksi'. Vanhemmat viipyvät poissa pitkiäkin aikoja, palaavat saarelle eri suunnista ja eri aikoina.

"Oletko koskaan miettinyt, että heillä onkin toinen koti jossain ihan lähellä? Etteivät he mene mantereelle töitten takia tai hoitaakseen asioita. He haluavat meistä lomaa..."

 Kalle on vielä vaippaikäinen, kun hänet jätetään sisarusten hoiviin. Knutilla on eri äiti, joka ei kirjan henkilönä näyttäydy lainkaan. Knut on kuitenkin kasvanut perheenjäseneksi ja etenkin samanikäiseen Kiraan tiukasti kiinni. Kun hän menehtyy lasten leikkikokeiluissa, jää Kiran mieleen iso aukko.

Jos isämme ei olisi ottanut Knutia tämän äidiltä, emmekä koskaan olisi tavanneet, olisinko silti tuntenut samaa tyhjyyttä ja pelkoa hänen kuolemansa jälkeen vai olisiko sosekeitto täyttänyt mahani?

Lapset häipyvät saaresta yksi kerrallaan. Kiralle järjestyy mahdollisuus päästä New Yorkiin, mutta sen hintana on alisteinen asema uraa rakentavan miehen vaimona. Vanhempien synnit ja laiminlyönnit tuntuvat kostautuvan jälkipolville. Kiran on vaikea luoda tyttäreensä luontevaa suhdetta. Kun ei ole saanut rakkautta, on vaikeaa oppia myöhemminkään rakastamaan.

Kirjan tapahtumat liikkuvat vuorotellen eri aikoina Majakkasaarella, New Yorkissa ja Etelä-Irlannin rannikolla, Crookhavenissa. Irlantiin Kira päätyy miehensä kuoleman jälkeen. Sinne on mennyt aiemmin niin tytär kuin New Yorkissa tavattu kuuro mies ja siellä on meri läsnä kuin lapsuudessakin.

Kirjaa on vaikea laskea käsistään, kun sen on aloittanut. Kerronta on vetävää ja etenee synkästä tapahtumasta toiseen eikä lukijallekaan anneta paljon toivoa myönteisitä käänteistä. Esikoiskirjaksi tämä on tavattoman kunnianhimoinen ja lunastaa reippaasti antamansa lupaukset.  Kieli on sujuvaa ja omintakeistakin. Jokaiselle aistille riittää koettavaa ja luontokuvaukset tuovat merimaiseman lähelle. Vertauskuvat tuovat tummaan kerrontaan toisenlaisa sävähdyksiä.

Lapsen näkökulma kosketti eniten ja lapsen silmin tehdyt havainnot toivat kerrontaan tuoreutta ja uskottavuutta. Minä-kertojaa lukuunottamatta kirjan muut hahmot jäävät etäisiksi eikä heidän toimintansa motiiveja ei selitellä, Kiran sisaruksia lukuunottamatta. Muutamat oikoluvun puutteet harmittavat lukijaa ja varmaan kirjoittajaakin. Tässä olisi ollut aineksia useampaankin kirjaan, mutta tämäkin ratkaisu toimii.

Minuun ei tarvitse hakata vitjalla järkeä, käsitän muutenkin, että totuuteni on liian vaikea. Se vaatii liikaa ymmärrystä. Luovun kaiveluistani, hyväksyn, etteivät asiat olleet niin kovin huonosti. Ehkä muistan lapsuuteni väärin.

Tuire Krogerus: Majakan varjo. - Aviador, 2025. - Kansi: Saara Hankama. - 335 sivua

Petra Rautiainen: Meren muisti

 

Mitä veden alla on? Sitä pitää kysyä meren muistilta.

Tiedän mitä nämä ihmiset haluavat. He haluavat kokea miltä tuntuu seisoa rikkirevityllä, huojuvalla elämänlangalla, kun jäljellä on enää vain merenvihreä äärettömyys.

Alussa se tuntuu vapaudelta.

Enää en ole siitäkään niin varma.

Aapa on lähtenyt Norjan Ruijasta, meren rannalta Floridaan. Nyt hän on palannut parin vuosikymmenen jälkeen synnyinseudulleen. Hänen tehtävänsä on pohjustaa dokumenttielokuvaa, joka mainostaa öljynporausta. Hänen on suostuteltava Henrik, Aapan äidin kumppani, auttamaan filmin teossa. Aapa syyttää Henrikiä äitinsä kuolemasta merillä sattuneessa onnettomuudessa, joten tehtävä ei ole helppo. Lisäksi Aapan äidinäiti, ämmi on kuolemassa.

On kaksi tapaa oppia tuntemaan itsensä: on tapa tutustua itseensä sisältä päin ja tapa avautua ulospäin. On kahdenlaista vapautta: vapautta itsestä ja vapautta muista.

Minä olen aina ollut vapaa muista.

Aapa on tottunut pärjäämään - yksin. Hän on tehnyt niin äidin kuoleman jälkeen, painanut muistonsa ja katkeruutensa piiloon. Nyt ne nousevat esiin Norjaan palaamisen myötä. Samalla Aapa joutuu palaamaan menneeseen ja miettimään omaa identiteettiään.

Minuus muodostuu kerrostuen kuin koralliriutta. Minuudella on oikeastaan hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mikä on yksityistä ja täysin omaa. Kaiken taustalla on esiäitien kuolleiden raajojen päälle muodostunut fossiilikerrostuma. Ilman mennyttä ei ole nykyisyyttä. Ja samalla tavalla tulevat sukupolvet rakentavat elämänsä meidän perintömme päälle. Minäkin kuulun siihen ikiaikaiseen ketjuun. En tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Suurimmaksi osaksi en ajattele siitä mitään.

Kirja koostuu Aapan minä-muotoisesta kerronnasta ja matkapäiväkirjasta, jonka kirjoittaja paljastuu vasta lopussa. Koko ajan kerronnassa on läsnä meri ja valaat, myös Aapan äidin onnettomuuden sattuessa.

Kerrotaan, että vedellä on kyky muistaa kaikki ympärillään olevat tapahtumat. Siten se tietää kulkea ikiaikaisia reittejään, pyöriä pyörteissään ja vetäytyä rannasta ja tulla takaisin rantaan", hän sanoo ja jatkaa napauttamalla päätään. "Muisti sijaistee meren kristallikiteissä."

Kirjan keskeinen teema on ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat muutokset meressä ja sen lähellä eläville ihmisille ja eläimille. Minun oli välillä vaikea lukea kirjaa, koska Aapa edusti öljy-yhtiötä, joka oli osaltaan aiheuttamassa näitä haittoja ja hän vieläpä oli tekemässä yhtiönsä mainosfilmiä. Kun teoksen rakenne oli katkelmallinen ja seurasi välillä nykyisyydessä tapahtuvaa, välillä mennyttä ja matkapäiväkirjaakin, oli mukana pysyminenkin hetkittäin ongelmallista. Tämä oli kaiketi vain oma ongelmani, sillä poikkeuksetta olen lukenut kirjasta vain myönteisiä arvioita (kuten Kirjaluotsi, Jorman lukunurkka) . Rautiaisen edellinen romaani Tuhkaan piirretty maa oli itselleni suurempi lukuelämys, mutta tämäkin vaati tulla loppuun luetuksi. Ja palkitsi!

Petra Rautiainen: Meren muisti. - Otava, 2022. - 207 sivua

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

 

Vuoden loppua juhlistavat työpaikan pirskeet venyivät vailla alkua ja loppua, raahautuivat voimattomasti eteenpäin uneliaan oranssien lamppujen alla.

Työpaikan juhlista tulee käännekohta Shibatan raskaudelle, jota kirja seuraa viikko viikolta. Raskaus ja kirja alkavat miesvaltaisen työyhteisön ainoalle naiselle itsestäänselvästi sälytetyistä tehtävistä, jotka hänen odotettiin hoitavan oman työnsä ohella. Kahvikuppien siivoaminen pois ja muut yleiseen viihtyvyyteen liittyvät työt tuntuvat kuin luonnostaan kasautuvan naiselle, kunnes tämä ilmoittaa olevansa raskaana ja kahvinhajun aiheuttavan pahoinvointia.

Shibata paneutuu raskaana olevan yksinäisen naisen rooliinsa, tutustuu sikiön kehitykseen ja kietoo kaulaliinaa vatsansa ympärille saavuttaakseen oikeasti raskaana olevan naisen muodon. Hän osallistuu odottavien äitien aerobic-ryhmään ja saa sitä kautta kontaktia äitiyteen valmistautuviin naisiin.

Yagi osaa kuvata yksinäisyyttä ja naisen asemaa tässäkin kirjassa osuvasti konkreettisten asioiden ja pienten, toistuvien tapahtumien kautta. Samalla hän sekoittaa toden ja ei-toden rajaa niin hienovaraisesti, että ainakin minä lukijana sen hyväksyin ja elin koko ajan  pienessä jännityksessä raskausviikkojen edetessä: Mitä tapahtuu, kun synnytyksen aika tulee?

Kirja on palkittu Japanissa Ozamu Dazai-esikoiskirjapalkinnolla. Päähenkilön työpaikka kartonkihylsyjä valmistavan tehtaan toimistossa tarjoaa kirjan teematiikkaan monta allegoriaa - kuin myös kirjan syntyyn. Vaikka seuraavassa lainauksessa puhutaan hylsyistä, voi merkitystä laajentaa. 

Sana kutsui toisen sanan, kuin tarinan ensiparkaisu olisi tuloillaan. Hiljaisella hartaudella, vaatimattomasti,omistautuneesti. Hyvä vain, että ydin on tyhjä, sillä sen saattoi täyttää kertomuksella. Loitsu kirmasi halki hämärän tuotantopaikan.

Pidin kirjasta kuin myös aiemmin lukemastani Yagin romaanista Venus ja minä. Ilmeisesti voin ruveta käyttämään suomentajan Raisa Porrasmaan nimeä lukusuosituksena itselleni, sillä olen melkein kaikesta hänen japanista suomeksi kääntämistään teoksista pitänyt.

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja. - Otava, 2023. - Alkuteos: Kushin techo 2020. - Suom. Raisa Porrasmaa. - (Otavan kirjasto 305). - 170 sivua

Gabriel Garcia Marquez: Elokuussa nähdään

 

Ana Magdalena tunsi miehen kuin olisi aina elänyt tämän kanssa. Hän tiesi, että mies oli puhdas ja siisti, hyvin pukeutunut, että kynsien luonnollinen kiilto korosti käsien elottomuutta ja että miehellä oli hyvä sydän - pelkurin sydän.

Ana Magdalena on keski-ikäinen nainen, joka matkustaa kerran vuodessa, elokuussa, laskemaan miekkaliljoja äitinsä haudalle. Aloituksessa kuvatun miehen kohtaaminen johtaa toistuviin yhden yön kokemuksiin näillä matkoilla. Välillä kokemukset ovat hyviä, välillä pahoja, nöyryyttäviäkin. Silti Ana Magdalena vuosi toisensa perään jättää rakastamansa aviomiehen ja etsii saarelta yhden yön rakastajan. Syntyihin tai syihin ei sen kummemmin paneuduta, vaan kirja vie lukijansa keskelle tarinan tapahtumista ja pitää kyllä otteessaan. Tämä on kerralla luettava kirja.

En arvaile syytä pienen teoksen julkaisemiseen. Dementiaa ja syöpää sairastanut Marquez halusi itse tuhota teoksen, mutta hänen poikansa päättivät toisin ja kokosivat luonnoksista tarinan. Kyllä siitä Marquezin tyylin aistii, mutta lukija jää odottamaan enemmän. Tämä oli ehkä alku jollekin, joka ei ehtinyt syntyä.

Kannattiko kirja lukea? Minulle se toimi houkuttavana maistiaisena, joka herätti vanhan himon Latinalaisen Amerikan kirjoihin ja erityisesti tämän 2014 kuolleen nobelistin tuotantoon. Paljon on jäänyt  lukemattakin - sellaistakin, joka on kirjoitettu täysikuntoisena. Taidanpa lukea seuraavaksi Rakkautta koleran aikaan.

Gabriel Garcia Marquez: Elokuussa nähdään. - WSOY, 2025. Alkuteos: En augosto nos vemos, 2024. - Suom. Jyrki Lappi-Seppälä. - 115 sivua