Tuire Krogerus: Majakan varjo

 

Meitä halutaan määritellä sitä kautta, olemmeko iso- vai pikkusisaruksia; keskimmäisiä, yksös- kaksos- tai kolmoslapsia; poika- vai tyttökatraasta; ovatko vanhempamme eronneet ja perustaneet uusia perheitä tuottaen puolikkaita tai puolittomia sisaria meille. Se mikä olen, ei liity millään tavalla sisarusteni määrään, enkä ole edes varma ketkä laskisin mukaan.

Kira kasvaa sisarustensa kanssa Majakkasaarella. Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta, Klara ja Klaus, kaksoisveli Knut ja pikkuveli Kalle. Lapset pitävät huolta toisistaan, käyvät veneellä mantereella kaupassa ruokaa ostamassa ja välillä isä tuo heille ruokatarvikkeita. Hän kutsuu lasten kasvatusmenetelmää 'havainnoimalla kasvattamiseksi'. Vanhemmat viipyvät poissa pitkiäkin aikoja, palaavat saarelle eri suunnista ja eri aikoina.

"Oletko koskaan miettinyt, että heillä onkin toinen koti jossain ihan lähellä? Etteivät he mene mantereelle töitten takia tai hoitaakseen asioita. He haluavat meistä lomaa..."

 Kalle on vielä vaippaikäinen, kun hänet jätetään sisarusten hoiviin. Knutilla on eri äiti, joka ei kirjan henkilönä näyttäydy lainkaan. Knut on kuitenkin kasvanut perheenjäseneksi ja etenkin samanikäiseen Kiraan tiukasti kiinni. Kun hän menehtyy lasten leikkikokeiluissa, jää Kiran mieleen iso aukko.

Jos isämme ei olisi ottanut Knutia tämän äidiltä, emmekä koskaan olisi tavanneet, olisinko silti tuntenut samaa tyhjyyttä ja pelkoa hänen kuolemansa jälkeen vai olisiko sosekeitto täyttänyt mahani?

Lapset häipyvät saaresta yksi kerrallaan. Kiralle järjestyy mahdollisuus päästä New Yorkiin, mutta sen hintana on alisteinen asema uraa rakentavan miehen vaimona. Vanhempien synnit ja laiminlyönnit tuntuvat kostautuvan jälkipolville. Kiran on vaikea luoda tyttäreensä luontevaa suhdetta. Kun ei ole saanut rakkautta, on vaikeaa oppia myöhemminkään rakastamaan.

Kirjan tapahtumat liikkuvat vuorotellen eri aikoina Majakkasaarella, New Yorkissa ja Etelä-Irlannin rannikolla, Crookhavenissa. Irlantiin Kira päätyy miehensä kuoleman jälkeen. Sinne on mennyt aiemmin niin tytär kuin New Yorkissa tavattu kuuro mies ja siellä on meri läsnä kuin lapsuudessakin.

Kirjaa on vaikea laskea käsistään, kun sen on aloittanut. Kerronta on vetävää ja etenee synkästä tapahtumasta toiseen eikä lukijallekaan anneta paljon toivoa myönteisitä käänteistä. Esikoiskirjaksi tämä on tavattoman kunnianhimoinen ja lunastaa reippaasti antamansa lupaukset.  Kieli on sujuvaa ja omintakeistakin. Jokaiselle aistille riittää koettavaa ja luontokuvaukset tuovat merimaiseman lähelle. Vertauskuvat tuovat tummaan kerrontaan toisenlaisa sävähdyksiä.

Lapsen näkökulma kosketti eniten ja lapsen silmin tehdyt havainnot toivat kerrontaan tuoreutta ja uskottavuutta. Minä-kertojaa lukuunottamatta kirjan muut hahmot jäävät etäisiksi eikä heidän toimintansa motiiveja ei selitellä, Kiran sisaruksia lukuunottamatta. Muutamat oikoluvun puutteet harmittavat lukijaa ja varmaan kirjoittajaakin. Tässä olisi ollut aineksia useampaankin kirjaan, mutta tämäkin ratkaisu toimii.

Minuun ei tarvitse hakata vitjalla järkeä, käsitän muutenkin, että totuuteni on liian vaikea. Se vaatii liikaa ymmärrystä. Luovun kaiveluistani, hyväksyn, etteivät asiat olleet niin kovin huonosti. Ehkä muistan lapsuuteni väärin.

Tuire Krogerus: Majakan varjo. - Aviador, 2025. - Kansi: Saara Hankama. - 335 sivua

Petra Rautiainen: Meren muisti

 

Mitä veden alla on? Sitä pitää kysyä meren muistilta.

Tiedän mitä nämä ihmiset haluavat. He haluavat kokea miltä tuntuu seisoa rikkirevityllä, huojuvalla elämänlangalla, kun jäljellä on enää vain merenvihreä äärettömyys.

Alussa se tuntuu vapaudelta.

Enää en ole siitäkään niin varma.

Aapa on lähtenyt Norjan Ruijasta, meren rannalta Floridaan. Nyt hän on palannut parin vuosikymmenen jälkeen synnyinseudulleen. Hänen tehtävänsä on pohjustaa dokumenttielokuvaa, joka mainostaa öljynporausta. Hänen on suostuteltava Henrik, Aapan äidin kumppani, auttamaan filmin teossa. Aapa syyttää Henrikiä äitinsä kuolemasta merillä sattuneessa onnettomuudessa, joten tehtävä ei ole helppo. Lisäksi Aapan äidinäiti, ämmi on kuolemassa.

On kaksi tapaa oppia tuntemaan itsensä: on tapa tutustua itseensä sisältä päin ja tapa avautua ulospäin. On kahdenlaista vapautta: vapautta itsestä ja vapautta muista.

Minä olen aina ollut vapaa muista.

Aapa on tottunut pärjäämään - yksin. Hän on tehnyt niin äidin kuoleman jälkeen, painanut muistonsa ja katkeruutensa piiloon. Nyt ne nousevat esiin Norjaan palaamisen myötä. Samalla Aapa joutuu palaamaan menneeseen ja miettimään omaa identiteettiään.

Minuus muodostuu kerrostuen kuin koralliriutta. Minuudella on oikeastaan hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mikä on yksityistä ja täysin omaa. Kaiken taustalla on esiäitien kuolleiden raajojen päälle muodostunut fossiilikerrostuma. Ilman mennyttä ei ole nykyisyyttä. Ja samalla tavalla tulevat sukupolvet rakentavat elämänsä meidän perintömme päälle. Minäkin kuulun siihen ikiaikaiseen ketjuun. En tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Suurimmaksi osaksi en ajattele siitä mitään.

Kirja koostuu Aapan minä-muotoisesta kerronnasta ja matkapäiväkirjasta, jonka kirjoittaja paljastuu vasta lopussa. Koko ajan kerronnassa on läsnä meri ja valaat, myös Aapan äidin onnettomuuden sattuessa.

Kerrotaan, että vedellä on kyky muistaa kaikki ympärillään olevat tapahtumat. Siten se tietää kulkea ikiaikaisia reittejään, pyöriä pyörteissään ja vetäytyä rannasta ja tulla takaisin rantaan", hän sanoo ja jatkaa napauttamalla päätään. "Muisti sijaistee meren kristallikiteissä."

Kirjan keskeinen teema on ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat muutokset meressä ja sen lähellä eläville ihmisille ja eläimille. Minun oli välillä vaikea lukea kirjaa, koska Aapa edusti öljy-yhtiötä, joka oli osaltaan aiheuttamassa näitä haittoja ja hän vieläpä oli tekemässä yhtiönsä mainosfilmiä. Kun teoksen rakenne oli katkelmallinen ja seurasi välillä nykyisyydessä tapahtuvaa, välillä mennyttä ja matkapäiväkirjaakin, oli mukana pysyminenkin hetkittäin ongelmallista. Tämä oli kaiketi vain oma ongelmani, sillä poikkeuksetta olen lukenut kirjasta vain myönteisiä arvioita (kuten Kirjaluotsi, Jorman lukunurkka) . Rautiaisen edellinen romaani Tuhkaan piirretty maa oli itselleni suurempi lukuelämys, mutta tämäkin vaati tulla loppuun luetuksi. Ja palkitsi!

Petra Rautiainen: Meren muisti. - Otava, 2022. - 207 sivua

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

 

Vuoden loppua juhlistavat työpaikan pirskeet venyivät vailla alkua ja loppua, raahautuivat voimattomasti eteenpäin uneliaan oranssien lamppujen alla.

Työpaikan juhlista tulee käännekohta Shibatan raskaudelle, jota kirja seuraa viikko viikolta. Raskaus ja kirja alkavat miesvaltaisen työyhteisön ainoalle naiselle itsestäänselvästi sälytetyistä tehtävistä, jotka hänen odotettiin hoitavan oman työnsä ohella. Kahvikuppien siivoaminen pois ja muut yleiseen viihtyvyyteen liittyvät työt tuntuvat kuin luonnostaan kasautuvan naiselle, kunnes tämä ilmoittaa olevansa raskaana ja kahvinhajun aiheuttavan pahoinvointia.

Shibata paneutuu raskaana olevan yksinäisen naisen rooliinsa, tutustuu sikiön kehitykseen ja kietoo kaulaliinaa vatsansa ympärille saavuttaakseen oikeasti raskaana olevan naisen muodon. Hän osallistuu odottavien äitien aerobic-ryhmään ja saa sitä kautta kontaktia äitiyteen valmistautuviin naisiin.

Yagi osaa kuvata yksinäisyyttä ja naisen asemaa tässäkin kirjassa osuvasti konkreettisten asioiden ja pienten, toistuvien tapahtumien kautta. Samalla hän sekoittaa toden ja ei-toden rajaa niin hienovaraisesti, että ainakin minä lukijana sen hyväksyin ja elin koko ajan  pienessä jännityksessä raskausviikkojen edetessä: Mitä tapahtuu, kun synnytyksen aika tulee?

Kirja on palkittu Japanissa Ozamu Dazai-esikoiskirjapalkinnolla. Päähenkilön työpaikka kartonkihylsyjä valmistavan tehtaan toimistossa tarjoaa kirjan teematiikkaan monta allegoriaa - kuin myös kirjan syntyyn. Vaikka seuraavassa lainauksessa puhutaan hylsyistä, voi merkitystä laajentaa. 

Sana kutsui toisen sanan, kuin tarinan ensiparkaisu olisi tuloillaan. Hiljaisella hartaudella, vaatimattomasti,omistautuneesti. Hyvä vain, että ydin on tyhjä, sillä sen saattoi täyttää kertomuksella. Loitsu kirmasi halki hämärän tuotantopaikan.

Pidin kirjasta kuin myös aiemmin lukemastani Yagin romaanista Venus ja minä. Ilmeisesti voin ruveta käyttämään suomentajan Raisa Porrasmaan nimeä lukusuosituksena itselleni, sillä olen melkein kaikesta hänen japanista suomeksi kääntämistään teoksista pitänyt.

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja. - Otava, 2023. - Alkuteos: Kushin techo 2020. - Suom. Raisa Porrasmaa. - (Otavan kirjasto 305). - 170 sivua

Gabriel Garcia Marquez: Elokuussa nähdään

 

Ana Magdalena tunsi miehen kuin olisi aina elänyt tämän kanssa. Hän tiesi, että mies oli puhdas ja siisti, hyvin pukeutunut, että kynsien luonnollinen kiilto korosti käsien elottomuutta ja että miehellä oli hyvä sydän - pelkurin sydän.

Ana Magdalena on keski-ikäinen nainen, joka matkustaa kerran vuodessa, elokuussa, laskemaan miekkaliljoja äitinsä haudalle. Aloituksessa kuvatun miehen kohtaaminen johtaa toistuviin yhden yön kokemuksiin näillä matkoilla. Välillä kokemukset ovat hyviä, välillä pahoja, nöyryyttäviäkin. Silti Ana Magdalena vuosi toisensa perään jättää rakastamansa aviomiehen ja etsii saarelta yhden yön rakastajan. Syntyihin tai syihin ei sen kummemmin paneuduta, vaan kirja vie lukijansa keskelle tarinan tapahtumista ja pitää kyllä otteessaan. Tämä on kerralla luettava kirja.

En arvaile syytä pienen teoksen julkaisemiseen. Dementiaa ja syöpää sairastanut Marquez halusi itse tuhota teoksen, mutta hänen poikansa päättivät toisin ja kokosivat luonnoksista tarinan. Kyllä siitä Marquezin tyylin aistii, mutta lukija jää odottamaan enemmän. Tämä oli ehkä alku jollekin, joka ei ehtinyt syntyä.

Kannattiko kirja lukea? Minulle se toimi houkuttavana maistiaisena, joka herätti vanhan himon Latinalaisen Amerikan kirjoihin ja erityisesti tämän 2014 kuolleen nobelistin tuotantoon. Paljon on jäänyt  lukemattakin - sellaistakin, joka on kirjoitettu täysikuntoisena. Taidanpa lukea seuraavaksi Rakkautta koleran aikaan.

Gabriel Garcia Marquez: Elokuussa nähdään. - WSOY, 2025. Alkuteos: En augosto nos vemos, 2024. - Suom. Jyrki Lappi-Seppälä. - 115 sivua

Helena Ruuska: Aulikki Oksanen - Hyppy syreenien tuleen

Ihailen Aulikki Oksasen vanhempia, jotka malttoivat odottaa 5-vuotiaan tyttärensä runon valmistumista, vaikka perhe olikin lähdössä kyläilemään. Vaikuttaa siltä, että Oksanen on varsin aikaisin ollut tietoinen kyvyistään ja taidoistaan. Tämän todistaa sekä Ruuskan kirjoittama kerrassaan mainio elämäkerta että Aulikki Oksasen itsensä kirjoittama ja piirtämä, vuonna 2003 ilmestynyt Piispan sormi ja muita katkelmia. Jälkimmäiseen tartuin tämän Syreenien tulen innostamana.

Ruuska käy läpi Oksasen elämänvaiheet ennen kaikkea tuotannon ja ylipäänsä taiteellisen ilmaisun kautta, mutta kerronta etenee turvallisen kronologisesti ja mukana on helppo pysyä.

Lapsuusaika Pylkönmäellä ja sittemmin Kokemäellä oli turvallista perhe-elämää nelilapsisessa opettajaperheessä. Sisarusten välit ovat myöhemminkin elämässä hyvät, mikä käy ilmi mm. auttamisena  velkojen maksukierteessä painiskelevaa taiteilija-muurari pariskuntaa.  Myös yhteys vanhempiin säilyy, vaikkeivat he lastensa kaikkia edesottamuksia hyväksykään.

Aulikista kehittyy runoilija, laulaja ja näyttelijäkin, joka tempautuu 1960-luvun aatevirtauksiin mukaan ja antaa näkyvän ja muistettavan panoksensa  niin aatteellisiin ja rakkauslauluihin kuin tuon ajan muuhun kulttuurielämään. Kirjassa vilahtelevat  Lapualaisooppera, Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius ja Marja-Leena Mikkolakin. Heitä paheksuttiin ja ihailtiin. Yhdessä tekeminen antoi uskallusta.

Tätä sukupolvea ei voi ohittaa saivat monet vielä huomata, vaikka oli myös niitä, jotka eivät ymmärtäneet, mitä esityksellä oikein tahdottiin sanoa. Turhentaminen on helpoin tapa kommentoida ja korostaa samalla itseään.. Esimerkiksi kirjallisuudentutkija Markku Eskelinen kirjoittaa 1980-luvulla, että "monen 60-luvun kehäraakin elämän ainoa kohokohta oli laulaa Lapualaisoopperan takarivissä latteuksia".

!970-lukua hallitsi Oksasen elämässä politiikka ja perhe. Hän solmi. paljolti äitinsä toivomuksesta, avioliiton  Alpo Halosen kanssa  ja 1973 syntyi esikoinen Aino ja muutama vuosi myöhemmin tälle pikkuveli Antti. Kenties lapset innostivat myös tekemään heille ja muille lapsille kirjoja, sillä lukeminen ja tekeminen lasten kanssa oli taiteilijaäidille tärkeää. Tärkeää oli kuitenkin myös maailmanparantaminen, jota pariskunta teki loputtomissa kokouksissa ja tapahtumissa Suomen Kommunistisen Puolueen, SKP:n riveissä, kunnes pariskunta erotettiin puolueesta 1984.

Tällainen puoluetoverien nuhteleminen ja ohjeistaminen alkoi jäykistää ja kuolettaa alun perin elävää liikettä ja todisti myös sen, että kaikkien ideologisten liikkeiden sisällä yksilölle jää vain vähän liikkumatilaa. (AO:n haastattelu 2013)

Mietin itse lukiessani, kuinka paljon Aulikki Oksasen kirjallinen ura kärsi tästä ajasta, jolloin vaatimukset tulivat niin kotoa kuin kodin ulkopuolelta niin tiukkoina, että nuori pari saattoi vain tärkeimmät kuulumiset vaihtaa, kun toinen lähti kotoa kokoukseen toisen sinne tullessa. Onneksi Oksanen ehti ja jaksoi kurkottaa uusiin haasteisiin niin kirjailijana kuin taiteilijanakin, minkä tuo kuvitettu omaelämäkertakin  osoittaa.

Kun näin Aulikki Oksasen noin vuosi sitten Helena Ruuskan kanssa kertomassa Annikin runofestivaaleilla Tampereella  tuolloin tulossa olevasta elämäkerrasta, sain vain aavistuksen kaikista vaikeuksista ja surusta, mitä kirjailija teoksen tekovaiheissa oli kokenut. Kun olen nyt kirjan lukenut, voin olla vain kiitollinen, sillä niin moniin uusiinkin elämyksiin kirja minut johdatti. Maistiaiseksi siitä pätkä runosta Villit puhuvat, kokoelmasta Helise taivas (2014):

Anna kuolla sen, mikä hiljaa rämettyy,

Mutta sielusi sisintä korpea

älä luovuta kellekään.

Helena Ruuska: Aulikki Oksanen - Hyppy syreenien tuleen. WSOY, 2024. - 368 sivua

 

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta 3

 Minua alkaa huimata, kun ajattelen sitä.  Että koko sen ajan kun luulin olevani yksin, toinen  ihminen eli samassa marraskuun kahdeksannessatoista kuin minä. Että me kumpikin söimme aprikoosimarmeladia ja esitimme samat kysymykset. Että myös Henry luuli olevansa yksin. Mutta emme olleetkaan.

Tara Selter on elänyt marraskuun kahdeksattatoista päivää aina vain uudestaan kirjasarjan ensimmäisestä osasta lähtien. Aluksi hän yritti päästä tilanteesta pois selittämällä sitä miehelleen yhä uudelleen. Toisessa osassa hän yrittää muokata päiväänsä siirtymään vuodenaikojen mukaan matkustamalla pohjoiseen ja etelään ranskalaisesta kylästä, jossa hän asui. Koko ajan hän on luullut olevansa yksin. Vaan nyt hän löytää Henry Dalen, joka myös elää samaa päivää yhä uudestaan.

Henry on päivän edellä laskuissaan. hän elää jo 1145 kertaa samaa päivää, kun Tara elää vasta 1144:ttä päivää tämän kirjan alussa. Hän suhtautuu myös asiallisemmin tilateeseen, ei yritä paeta tai siirtyä  toisiin vuodenaikoihin.

Henry ei antanut periksi. Ei hän halunnut synkistellä. Päinvastoin. Mehän olimme hengissä. Se ei ollut yhtä tyhjän kanssa. 

Henryllä on  viisivuotias poika, joka elää äitinsä kanssa Yhdysvalloissa. Poikaansa Henry haluaa tavata ja matkustaa välillä viettämään päiviään siellä. Taran kiinnekohta on aviomies Thomas, jonka läheisyyden hän kokee menettäneensä. Yksinäisyys on kuitenkin kohtalotoverin tapaamisessa lievittynyt. Kun samanlaisia tovereita tulee kaksi lisää, Olga Ja Ralf, tulee päivään myös uusia selviytymiskeinoja ja viimein suunnitelmia siitä, miten tilannetta voi käyttää hyödyksi. Tehokas työmyyrä Thomas pysähtyy ajattelemaan.

Hän alkoi katsella ympärilleen tietämättä mitä tekisi näkemällään. Kerätä maailmasta käyttökelvottomia palasia. Kuin soraa tietoisuudessa. Se hidasti vauhtia. Nykyään kun hän kulki ajatuksissaan, hän kuuli ääniä. Ennen oli ollut hiljaista ja pimeää. Hän oli ollut pöllö. Äänetön ja tehokas, eikä hän ollut nähnyt mitään muuta kuin tavoittelemansa saaliin.

Muutos tapahtuu vähitellen myös muissa marraskuun kahdeksannentoista vangiksi joutuneilla ihmisillä. Kuitenkin he tässäkin tilanteessa säilyttävät myös osan entistä itseään ja hankautuvat toistensa maailmankatsomusta ja toimintatapoja vastaan.

Ralf halusi korjata yksityiskohtia, Olga halusi muuttaa järjestelmiä.. Olgan mielestä piti etsiä syyt. Ralfin mielestä Olga halusi tyhjentää meren vedestä. Olga väitti, että Ralf halusi korjailla pilkkuja. Ralfin mielestä ei ollut mitään ainoaa oikeaa tapaa tehdä asioita. Maailmasta oli huolehdittava kaikkine virheineen.

Minulle on edelleen täysi arvoitus, miksi viihdyn tämän kirjasarjan äärellä. Olkoonkin klassikoksi mainittu ja arvioissa ylistetty, mutta eipä houkuta nimi eikä kansi eikä oikein marraskuun kahdeksastoista päiväkään. Melkein jo päätin, etten tätä kirjaa pidemmälle jatka seisemänosaista sarjaa, mutta lopetettuani ajattelin: ehkä sittenkin. Kirjailija osaa kirjoittaa ja koukuttaa. Outoa asetelmaa on helppo seurata ja jokainen osa on laventanut näkymää. Kerronta on täynnä yksityiskohtia maisemasta, kasveista ja mauista. Vasta linkittäessäni aiempia osia tähän tekstiin, huomasin myös samanlaisena pitämäni kannen muuttuneen. Värit ovat tihentyneet ja voimistuneet. Mahtavaa oivallusta ei voi jättää sivuuttamatta. Teksti vyöryttää lisää oivallettavaa:

Hänen ilmauksensa sekoittuivat omiini, ja tunsin sanojen heräävän eloon vähän kerrallaan, lauseita alkoi taas muodostua, nyt myös minun omiani, tai lauseita jotka muistuttivat niitä, joita minulla oli tapana käyttää.

Yhteydestään irrotettu lausekokonaisuus tavoittaa mielessäni laajempia merkityksiä keskinäisen vuorovaikutuksen tarpeellisuudesta ja voinpa siitä löytää myös syyn ja tarpeen kirjojen lukemiseen.

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta 3. Kosmos, 2024. - Tanskankielinen alkuteos : Om udregning af rimfang III, 2021. - Suomentanut Sanna Manninen. - 174 sivua

Markus Nummi: Käräjät

 Vilja-täti toistelee tuota sanaa. Eikä vain siksi, että kirjojen appelsiinipuut ja hedelmillä täytetyt kulhot
saavat värin ja muodon. Vilja.täti pitää sanasta itsestään, pyörittelee sitä suussaan, päässään, siellä se pyörii.  Viesti toisesta maasta, maailman takaa.

Ikkunasta näkyy maailma, näkyy kaikenlaista eikä kaikelle ole sanoja. Silloin voi sanoa vaikka appelsiini.

Vilja-täti kurkottaa maailmaan yhdellä kädellä, toisella työntää maailmaa pois. Etsii vastauksia, sanoja ja sitten peittää sanoja sanoilla. Appelsiini, appelsiineja.

Vilja-täti tarkkailee kuvitteelisen Tarvajoen kylän elämää kansakoulun yläkerroksen ikkunasta. Hänen pikkuveljensä Frans on koulun opettaja ja koko perhe asuu alakerrassa. Sofia-vaimo pitää huolta kälystään. Ennen kuin Viljasta tuli huolenpitoa vaativa ja sanoja haeskeleva höppänä, hän oli nuori tyttö, joka odotti elämältä paljon. Ensimmäisiin tansseihinsa hän oli lähtenyt ystävänsä Karoliina Suomaan kanssa suurin odotuksin, mutta joku oli mennyt vikaan. 

Vilja-tädin puheet saatavat aikaan tapahtumavyöryn, joka mullistaa koko kylän elämän. Keskeisenä tekijänä on vaasalainen etsivä Juho Iivonen, joka hieman itserakkaasti selostaa tutkimustensa kulkua ja syytöksiä, jotka piankin koskevat melkein kaikkia kyläläisiä. Keskeinen syyllinen on Karoliina Suomaa, joka on kertonut koko tarinansa sikiönlähdettäjänä ja saattanut näin muutkin syytettyjen asemaan, vaikka monet yrittävät tekojaan kaunistella. 

"Totuutta on helpompi toistella kuin valhetta?"

Moni joutuu tutkimusten kestäessä  kuulusteluihin ja Armas Honkalan talossa olevaan putkaan. Moni perheetön nainen on saanut Liinalta apua raskauden keskeytykseen ja perheelisetkin ovat runsasta lapsilukua yrittäneet hänen toimillaan vähentää. Armas Honkalan, vanginvartijan on vaikea kuunnella intiimejä paljastuksia, joita Iivonen kaivelee syytetyiltä. 

On pitänyt istua todistajan paikalla kuulemassa, kun sana kerrallaan on tongittu ihmisen sisuksista. Pantu sanomaan ääneen se mitä ääneen ei sovi sanoa. Pakotettu toistamaankin välillä se  mikä jo ensimmäisellä kerralla on juuttunut kurkkuun.

Viljan elämän tragedia kietoutuu kylällä 1938 tapahtuviin paljastuksiin ja samalla hänen erityinen asemansa kylässä saa selityksen. Edessä oleviin sodan enteisiin kyläläiset eivät pysty kiinnittämään näiden tapahtumien keskellä huomiota, vaikka vaihto-oppilaaksi tulee Saksasta Hitleristä puhuva Fritz. Ajankohdan todellisuutta kirjaan tuo myös lukujen otsikkohinkin pääsevä appelsiini, joka on tuohon aikaan uusi ja eksoottinen hedelmä.

Kirjan henkilömäärä on mittava ja alkulehtien henkilöluettelo on todella tarpeen. Alussa lukija on päästään pyörällä, mutta vähitellen henkilöt tulevat tutummiksi ja kirjailija onnistuu todella taitavasti pyörittämään kyläyhteisön tapahtumia ja käsittelee asukkaiden keskinäistä  dynamiikkaa oivaltavasti ja lämmöllä. Samalla hän kuitenkin säilyttää objektiivisen  kertojan aseman - puhuipa hän Iivosen tai Vilja-tädin suulla.

En olisi uskonut innostuvani lähes kuusisataa sivuisesta historiallisesta romaanista, mutta niin vain kävi. Ehkä isoin asia, joka jäi mieleeni, oli pienen ja näennäisesti merkityksettömän ihmisen elämän arvokkaaksi nostaminen. Kirjasta välittyy lämpö kuvattavia kohtaan ja Juho Iivosen tärkeily saa humoristisia sävyjä.

Armas sanoo ymmärtävänsä, ettei näihin toimituksiin pitänyt tulla tunteitaan värisyttämään. Ei auttanut teurastajan lahtihommissa alkaa katsella elukkaa kyynelsilmin. Mutta kun sellainen yksinkertainen ihminen istui vastapäätä, tunnustus oli jo saatu, ehkä itkuakin tuherrettu. Ei olisi tarvinnut leikkiä niin kuin kissa saaliin kanssa.

Markus Nummen lähtökohta on todellisessa ihmiskohtalossa, joka hänelle on tullut äitinsä kautta tietoon. Valtava aineisto ja sen fiktiivinen todellisuus on vaatinut melkoisen työmäärän, mutta tulos on sen arvoinen. Hyvä lukuromaani, hieno kokonaistarina.

Markus Nummi: Käräjät. Otava, 2024. 571 sivua.