Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

 

Vuoden loppua juhlistavat työpaikan pirskeet venyivät vailla alkua ja loppua, raahautuivat voimattomasti eteenpäin uneliaan oranssien lamppujen alla.

Työpaikan juhlista tulee käännekohta Shibatan raskaudelle, jota kirja seuraa viikko viikolta. Raskaus ja kirja alkavat miesvaltaisen työyhteisön ainoalle naiselle itsestäänselvästi sälytetyistä tehtävistä, jotka hänen odotettiin hoitavan oman työnsä ohella. Kahvikuppien siivoaminen pois ja muut yleiseen viihtyvyyteen liittyvät työt tuntuvat kuin luonnostaan kasautuvan naiselle, kunnes tämä ilmoittaa olevansa raskaana ja kahvinhajun aiheuttavan pahoinvointia.

Shibata paneutuu raskaana olevan yksinäisen naisen rooliinsa, tutustuu sikiön kehitykseen ja kietoo kaulaliinaa vatsansa ympärille saavuttaakseen oikeasti raskaana olevan naisen muodon. Hän osallistuu odottavien äitien aerobic-ryhmään ja saa sitä kautta kontaktia äitiyteen valmistautuviin naisiin.

Yagi osaa kuvata yksinäisyyttä ja naisen asemaa tässäkin kirjassa osuvasti konkreettisten asioiden ja pienten, toistuvien tapahtumien kautta. Samalla hän sekoittaa toden ja ei-toden rajaa niin hienovaraisesti, että ainakin minä lukijana sen hyväksyin ja elin koko ajan  pienessä jännityksessä raskausviikkojen edetessä: Mitä tapahtuu, kun synnytyksen aika tulee?

Kirja on palkittu Japanissa Ozamu Dazai-esikoiskirjapalkinnolla. Päähenkilön työpaikka kartonkihylsyjä valmistavan tehtaan toimistossa tarjoaa kirjan teematiikkaan monta allegoriaa - kuin myös kirjan syntyyn. Vaikka seuraavassa lainauksessa puhutaan hylsyistä, voi merkitystä laajentaa. 

Sana kutsui toisen sanan, kuin tarinan ensiparkaisu olisi tuloillaan. Hiljaisella hartaudella, vaatimattomasti,omistautuneesti. Hyvä vain, että ydin on tyhjä, sillä sen saattoi täyttää kertomuksella. Loitsu kirmasi halki hämärän tuotantopaikan.

Pidin kirjasta kuin myös aiemmin lukemastani Yagin romaanista Venus ja minä. Ilmeisesti voin ruveta käyttämään suomentajan Raisa Porrasmaan nimeä lukusuosituksena itselleni, sillä olen melkein kaikesta hänen japanista suomeksi kääntämistään teoksista pitänyt.

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja. - Otava, 2023. - Alkuteos: Kushin techo 2020. - Suom. Raisa Porrasmaa. - (Otavan kirjasto 305). - 170 sivua

Gabriel Garcia Marquez: Elokuussa nähdään

 

Ana Magdalena tunsi miehen kuin olisi aina elänyt tämän kanssa. Hän tiesi, että mies oli puhdas ja siisti, hyvin pukeutunut, että kynsien luonnollinen kiilto korosti käsien elottomuutta ja että miehellä oli hyvä sydän - pelkurin sydän.

Ana Magdalena on keski-ikäinen nainen, joka matkustaa kerran vuodessa, elokuussa, laskemaan miekkaliljoja äitinsä haudalle. Aloituksessa kuvatun miehen kohtaaminen johtaa toistuviin yhden yön kokemuksiin näillä matkoilla. Välillä kokemukset ovat hyviä, välillä pahoja, nöyryyttäviäkin. Silti Ana Magdalena vuosi toisensa perään jättää rakastamansa aviomiehen ja etsii saarelta yhden yön rakastajan. Syntyihin tai syihin ei sen kummemmin paneuduta, vaan kirja vie lukijansa keskelle tarinan tapahtumista ja pitää kyllä otteessaan. Tämä on kerralla luettava kirja.

En arvaile syytä pienen teoksen julkaisemiseen. Dementiaa ja syöpää sairastanut Marquez halusi itse tuhota teoksen, mutta hänen poikansa päättivät toisin ja kokosivat luonnoksista tarinan. Kyllä siitä Marquezin tyylin aistii, mutta lukija jää odottamaan enemmän. Tämä oli ehkä alku jollekin, joka ei ehtinyt syntyä.

Kannattiko kirja lukea? Minulle se toimi houkuttavana maistiaisena, joka herätti vanhan himon Latinalaisen Amerikan kirjoihin ja erityisesti tämän 2014 kuolleen nobelistin tuotantoon. Paljon on jäänyt  lukemattakin - sellaistakin, joka on kirjoitettu täysikuntoisena. Taidanpa lukea seuraavaksi Rakkautta koleran aikaan.

Gabriel Garcia Marquez: Elokuussa nähdään. - WSOY, 2025. Alkuteos: En augosto nos vemos, 2024. - Suom. Jyrki Lappi-Seppälä. - 115 sivua

Helena Ruuska: Aulikki Oksanen - Hyppy syreenien tuleen

Ihailen Aulikki Oksasen vanhempia, jotka malttoivat odottaa 5-vuotiaan tyttärensä runon valmistumista, vaikka perhe olikin lähdössä kyläilemään. Vaikuttaa siltä, että Oksanen on varsin aikaisin ollut tietoinen kyvyistään ja taidoistaan. Tämän todistaa sekä Ruuskan kirjoittama kerrassaan mainio elämäkerta että Aulikki Oksasen itsensä kirjoittama ja piirtämä, vuonna 2003 ilmestynyt Piispan sormi ja muita katkelmia. Jälkimmäiseen tartuin tämän Syreenien tulen innostamana.

Ruuska käy läpi Oksasen elämänvaiheet ennen kaikkea tuotannon ja ylipäänsä taiteellisen ilmaisun kautta, mutta kerronta etenee turvallisen kronologisesti ja mukana on helppo pysyä.

Lapsuusaika Pylkönmäellä ja sittemmin Kokemäellä oli turvallista perhe-elämää nelilapsisessa opettajaperheessä. Sisarusten välit ovat myöhemminkin elämässä hyvät, mikä käy ilmi mm. auttamisena  velkojen maksukierteessä painiskelevaa taiteilija-muurari pariskuntaa.  Myös yhteys vanhempiin säilyy, vaikkeivat he lastensa kaikkia edesottamuksia hyväksykään.

Aulikista kehittyy runoilija, laulaja ja näyttelijäkin, joka tempautuu 1960-luvun aatevirtauksiin mukaan ja antaa näkyvän ja muistettavan panoksensa  niin aatteellisiin ja rakkauslauluihin kuin tuon ajan muuhun kulttuurielämään. Kirjassa vilahtelevat  Lapualaisooppera, Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius ja Marja-Leena Mikkolakin. Heitä paheksuttiin ja ihailtiin. Yhdessä tekeminen antoi uskallusta.

Tätä sukupolvea ei voi ohittaa saivat monet vielä huomata, vaikka oli myös niitä, jotka eivät ymmärtäneet, mitä esityksellä oikein tahdottiin sanoa. Turhentaminen on helpoin tapa kommentoida ja korostaa samalla itseään.. Esimerkiksi kirjallisuudentutkija Markku Eskelinen kirjoittaa 1980-luvulla, että "monen 60-luvun kehäraakin elämän ainoa kohokohta oli laulaa Lapualaisoopperan takarivissä latteuksia".

!970-lukua hallitsi Oksasen elämässä politiikka ja perhe. Hän solmi. paljolti äitinsä toivomuksesta, avioliiton  Alpo Halosen kanssa  ja 1973 syntyi esikoinen Aino ja muutama vuosi myöhemmin tälle pikkuveli Antti. Kenties lapset innostivat myös tekemään heille ja muille lapsille kirjoja, sillä lukeminen ja tekeminen lasten kanssa oli taiteilijaäidille tärkeää. Tärkeää oli kuitenkin myös maailmanparantaminen, jota pariskunta teki loputtomissa kokouksissa ja tapahtumissa Suomen Kommunistisen Puolueen, SKP:n riveissä, kunnes pariskunta erotettiin puolueesta 1984.

Tällainen puoluetoverien nuhteleminen ja ohjeistaminen alkoi jäykistää ja kuolettaa alun perin elävää liikettä ja todisti myös sen, että kaikkien ideologisten liikkeiden sisällä yksilölle jää vain vähän liikkumatilaa. (AO:n haastattelu 2013)

Mietin itse lukiessani, kuinka paljon Aulikki Oksasen kirjallinen ura kärsi tästä ajasta, jolloin vaatimukset tulivat niin kotoa kuin kodin ulkopuolelta niin tiukkoina, että nuori pari saattoi vain tärkeimmät kuulumiset vaihtaa, kun toinen lähti kotoa kokoukseen toisen sinne tullessa. Onneksi Oksanen ehti ja jaksoi kurkottaa uusiin haasteisiin niin kirjailijana kuin taiteilijanakin, minkä tuo kuvitettu omaelämäkertakin  osoittaa.

Kun näin Aulikki Oksasen noin vuosi sitten Helena Ruuskan kanssa kertomassa Annikin runofestivaaleilla Tampereella  tuolloin tulossa olevasta elämäkerrasta, sain vain aavistuksen kaikista vaikeuksista ja surusta, mitä kirjailija teoksen tekovaiheissa oli kokenut. Kun olen nyt kirjan lukenut, voin olla vain kiitollinen, sillä niin moniin uusiinkin elämyksiin kirja minut johdatti. Maistiaiseksi siitä pätkä runosta Villit puhuvat, kokoelmasta Helise taivas (2014):

Anna kuolla sen, mikä hiljaa rämettyy,

Mutta sielusi sisintä korpea

älä luovuta kellekään.

Helena Ruuska: Aulikki Oksanen - Hyppy syreenien tuleen. WSOY, 2024. - 368 sivua

 

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta 3

 Minua alkaa huimata, kun ajattelen sitä.  Että koko sen ajan kun luulin olevani yksin, toinen  ihminen eli samassa marraskuun kahdeksannessatoista kuin minä. Että me kumpikin söimme aprikoosimarmeladia ja esitimme samat kysymykset. Että myös Henry luuli olevansa yksin. Mutta emme olleetkaan.

Tara Selter on elänyt marraskuun kahdeksattatoista päivää aina vain uudestaan kirjasarjan ensimmäisestä osasta lähtien. Aluksi hän yritti päästä tilanteesta pois selittämällä sitä miehelleen yhä uudelleen. Toisessa osassa hän yrittää muokata päiväänsä siirtymään vuodenaikojen mukaan matkustamalla pohjoiseen ja etelään ranskalaisesta kylästä, jossa hän asui. Koko ajan hän on luullut olevansa yksin. Vaan nyt hän löytää Henry Dalen, joka myös elää samaa päivää yhä uudestaan.

Henry on päivän edellä laskuissaan. hän elää jo 1145 kertaa samaa päivää, kun Tara elää vasta 1144:ttä päivää tämän kirjan alussa. Hän suhtautuu myös asiallisemmin tilateeseen, ei yritä paeta tai siirtyä  toisiin vuodenaikoihin.

Henry ei antanut periksi. Ei hän halunnut synkistellä. Päinvastoin. Mehän olimme hengissä. Se ei ollut yhtä tyhjän kanssa. 

Henryllä on  viisivuotias poika, joka elää äitinsä kanssa Yhdysvalloissa. Poikaansa Henry haluaa tavata ja matkustaa välillä viettämään päiviään siellä. Taran kiinnekohta on aviomies Thomas, jonka läheisyyden hän kokee menettäneensä. Yksinäisyys on kuitenkin kohtalotoverin tapaamisessa lievittynyt. Kun samanlaisia tovereita tulee kaksi lisää, Olga Ja Ralf, tulee päivään myös uusia selviytymiskeinoja ja viimein suunnitelmia siitä, miten tilannetta voi käyttää hyödyksi. Tehokas työmyyrä Thomas pysähtyy ajattelemaan.

Hän alkoi katsella ympärilleen tietämättä mitä tekisi näkemällään. Kerätä maailmasta käyttökelvottomia palasia. Kuin soraa tietoisuudessa. Se hidasti vauhtia. Nykyään kun hän kulki ajatuksissaan, hän kuuli ääniä. Ennen oli ollut hiljaista ja pimeää. Hän oli ollut pöllö. Äänetön ja tehokas, eikä hän ollut nähnyt mitään muuta kuin tavoittelemansa saaliin.

Muutos tapahtuu vähitellen myös muissa marraskuun kahdeksannentoista vangiksi joutuneilla ihmisillä. Kuitenkin he tässäkin tilanteessa säilyttävät myös osan entistä itseään ja hankautuvat toistensa maailmankatsomusta ja toimintatapoja vastaan.

Ralf halusi korjata yksityiskohtia, Olga halusi muuttaa järjestelmiä.. Olgan mielestä piti etsiä syyt. Ralfin mielestä Olga halusi tyhjentää meren vedestä. Olga väitti, että Ralf halusi korjailla pilkkuja. Ralfin mielestä ei ollut mitään ainoaa oikeaa tapaa tehdä asioita. Maailmasta oli huolehdittava kaikkine virheineen.

Minulle on edelleen täysi arvoitus, miksi viihdyn tämän kirjasarjan äärellä. Olkoonkin klassikoksi mainittu ja arvioissa ylistetty, mutta eipä houkuta nimi eikä kansi eikä oikein marraskuun kahdeksastoista päiväkään. Melkein jo päätin, etten tätä kirjaa pidemmälle jatka seisemänosaista sarjaa, mutta lopetettuani ajattelin: ehkä sittenkin. Kirjailija osaa kirjoittaa ja koukuttaa. Outoa asetelmaa on helppo seurata ja jokainen osa on laventanut näkymää. Kerronta on täynnä yksityiskohtia maisemasta, kasveista ja mauista. Vasta linkittäessäni aiempia osia tähän tekstiin, huomasin myös samanlaisena pitämäni kannen muuttuneen. Värit ovat tihentyneet ja voimistuneet. Mahtavaa oivallusta ei voi jättää sivuuttamatta. Teksti vyöryttää lisää oivallettavaa:

Hänen ilmauksensa sekoittuivat omiini, ja tunsin sanojen heräävän eloon vähän kerrallaan, lauseita alkoi taas muodostua, nyt myös minun omiani, tai lauseita jotka muistuttivat niitä, joita minulla oli tapana käyttää.

Yhteydestään irrotettu lausekokonaisuus tavoittaa mielessäni laajempia merkityksiä keskinäisen vuorovaikutuksen tarpeellisuudesta ja voinpa siitä löytää myös syyn ja tarpeen kirjojen lukemiseen.

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta 3. Kosmos, 2024. - Tanskankielinen alkuteos : Om udregning af rimfang III, 2021. - Suomentanut Sanna Manninen. - 174 sivua

Markus Nummi: Käräjät

 Vilja-täti toistelee tuota sanaa. Eikä vain siksi, että kirjojen appelsiinipuut ja hedelmillä täytetyt kulhot
saavat värin ja muodon. Vilja.täti pitää sanasta itsestään, pyörittelee sitä suussaan, päässään, siellä se pyörii.  Viesti toisesta maasta, maailman takaa.

Ikkunasta näkyy maailma, näkyy kaikenlaista eikä kaikelle ole sanoja. Silloin voi sanoa vaikka appelsiini.

Vilja-täti kurkottaa maailmaan yhdellä kädellä, toisella työntää maailmaa pois. Etsii vastauksia, sanoja ja sitten peittää sanoja sanoilla. Appelsiini, appelsiineja.

Vilja-täti tarkkailee kuvitteelisen Tarvajoen kylän elämää kansakoulun yläkerroksen ikkunasta. Hänen pikkuveljensä Frans on koulun opettaja ja koko perhe asuu alakerrassa. Sofia-vaimo pitää huolta kälystään. Ennen kuin Viljasta tuli huolenpitoa vaativa ja sanoja haeskeleva höppänä, hän oli nuori tyttö, joka odotti elämältä paljon. Ensimmäisiin tansseihinsa hän oli lähtenyt ystävänsä Karoliina Suomaan kanssa suurin odotuksin, mutta joku oli mennyt vikaan. 

Vilja-tädin puheet saatavat aikaan tapahtumavyöryn, joka mullistaa koko kylän elämän. Keskeisenä tekijänä on vaasalainen etsivä Juho Iivonen, joka hieman itserakkaasti selostaa tutkimustensa kulkua ja syytöksiä, jotka piankin koskevat melkein kaikkia kyläläisiä. Keskeinen syyllinen on Karoliina Suomaa, joka on kertonut koko tarinansa sikiönlähdettäjänä ja saattanut näin muutkin syytettyjen asemaan, vaikka monet yrittävät tekojaan kaunistella. 

"Totuutta on helpompi toistella kuin valhetta?"

Moni joutuu tutkimusten kestäessä  kuulusteluihin ja Armas Honkalan talossa olevaan putkaan. Moni perheetön nainen on saanut Liinalta apua raskauden keskeytykseen ja perheelisetkin ovat runsasta lapsilukua yrittäneet hänen toimillaan vähentää. Armas Honkalan, vanginvartijan on vaikea kuunnella intiimejä paljastuksia, joita Iivonen kaivelee syytetyiltä. 

On pitänyt istua todistajan paikalla kuulemassa, kun sana kerrallaan on tongittu ihmisen sisuksista. Pantu sanomaan ääneen se mitä ääneen ei sovi sanoa. Pakotettu toistamaankin välillä se  mikä jo ensimmäisellä kerralla on juuttunut kurkkuun.

Viljan elämän tragedia kietoutuu kylällä 1938 tapahtuviin paljastuksiin ja samalla hänen erityinen asemansa kylässä saa selityksen. Edessä oleviin sodan enteisiin kyläläiset eivät pysty kiinnittämään näiden tapahtumien keskellä huomiota, vaikka vaihto-oppilaaksi tulee Saksasta Hitleristä puhuva Fritz. Ajankohdan todellisuutta kirjaan tuo myös lukujen otsikkohinkin pääsevä appelsiini, joka on tuohon aikaan uusi ja eksoottinen hedelmä.

Kirjan henkilömäärä on mittava ja alkulehtien henkilöluettelo on todella tarpeen. Alussa lukija on päästään pyörällä, mutta vähitellen henkilöt tulevat tutummiksi ja kirjailija onnistuu todella taitavasti pyörittämään kyläyhteisön tapahtumia ja käsittelee asukkaiden keskinäistä  dynamiikkaa oivaltavasti ja lämmöllä. Samalla hän kuitenkin säilyttää objektiivisen  kertojan aseman - puhuipa hän Iivosen tai Vilja-tädin suulla.

En olisi uskonut innostuvani lähes kuusisataa sivuisesta historiallisesta romaanista, mutta niin vain kävi. Ehkä isoin asia, joka jäi mieleeni, oli pienen ja näennäisesti merkityksettömän ihmisen elämän arvokkaaksi nostaminen. Kirjasta välittyy lämpö kuvattavia kohtaan ja Juho Iivosen tärkeily saa humoristisia sävyjä.

Armas sanoo ymmärtävänsä, ettei näihin toimituksiin pitänyt tulla tunteitaan värisyttämään. Ei auttanut teurastajan lahtihommissa alkaa katsella elukkaa kyynelsilmin. Mutta kun sellainen yksinkertainen ihminen istui vastapäätä, tunnustus oli jo saatu, ehkä itkuakin tuherrettu. Ei olisi tarvinnut leikkiä niin kuin kissa saaliin kanssa.

Markus Nummen lähtökohta on todellisessa ihmiskohtalossa, joka hänelle on tullut äitinsä kautta tietoon. Valtava aineisto ja sen fiktiivinen todellisuus on vaatinut melkoisen työmäärän, mutta tulos on sen arvoinen. Hyvä lukuromaani, hieno kokonaistarina.

Markus Nummi: Käräjät. Otava, 2024. 571 sivua.

Lily King: Kirjoittajia&rakastajia

 Miksi kukaan haluaisi vetää oppilaat ulos tarinasta? Heidäthän pitää työntää syvemmälle tarinaan, niin että he voivat tuntea kaiken mitä kirjailija yritti suurella vaivalla luoda lukijoilleen.

Päähenkilö Casey sanoo tuon tähän lainaamani väitteen työpaikkahaastattelussa kuvatessaan menetelmiään englannin opetuksessa. Tämän kirjan tarinaan minä itse upposin syvälle ja nautin kirjasta.

Saattaa olla, että kirjassa on paljon tekijäänsä. Casey on kolmekymppinen tarjoilija, jonka äiti on kuollut yllättäen. Suhde isään on problemaattinen ja  Espanjaan vienyt rakkaustarina on päättynyt. Rahaa ei ole - velkoja on. Casey asuu veljensä tuttavan piharakennuksessa ja ulkoiluttaa tämän koiraa osana vuokranmaksua. Joka aamu Casey käyttää puolitoista tuntia saadakseen romaanikäsikirjoituksensa valmiiksi. Kirjoittaminen sujuu välillä hyvinkin tuskaisesti, mutta Casey jatkaa sitkeästi.

Kirjoittamisessa vaikeinta on sisään pääseminen, kalvon puhkaiseminen joka päivä. Toiseksi vaikeinta on ulos pääseminen. Välillä minä uppoan liian syvälle ja nousen pintaan liian nopeasti. Jälkeenpäin tuntuu että on apposen auki ja ihoton. Koko maailma tuntuu kostealta ja taipuisalta.

Caseyn elämää ja maailmaa pitävät koossa työtoverit ja ystävät, kirjoittaminen ja kirjat. Sivuilla vilahtelee ohjeita kirjoittamiseen ja kirjojen ja lukemiseen liittyviä kommentteja, kuten:

Kirjan  rakastaminen jonkun toisen kanssa on aivan erityisen nautinnollista ja intiimiä.

Se oli oikeastaan sellainen vitsi, että sitten kun meillä ei ole enää mitään sanottavaa niin sitten on kirjojen vuoro.

Myöntää täytyy , että lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvä aihepiiri oli minulle rakas. Oli kuitenkin myös varsin hauskaa lukea kuvauksia ravintolatyöstä, jossa Casey oli kuvauksen mukaan varsin nopeasti kehittynyt taitavaksi. Kirjailijaa kertoo kaoottisista tilanteista, joista tarjoilijat selviävät, ikävistä toisia kampittavista työtovereista ja  auttavaisista työtovereista sekä kuvaa toinen toistaan mielikuvituksellisempia ruoka-annoksia niin, että lukijalle vesi kihoaa suuhun. Onhan kirjassa tietenkin mukana myös rakkautta, jota kirjan nimikin lupaa. Sekään ei jää mitenkään sävyttömäksi tai liian yksinkertaiseksi. Casey tutustuu työssään kirjailijaan, jolla on kaksi pientä, äiditöntä lasta. Keskustelut ja tekemiset lasten kanssa ovat oivaltavia ja hauskoja. Viihdyin kirjan parissa loistavasti!

Haluaisin, että oppilaat puhuvat ja kirjoittavat siitä, minkälaisia tunteita kirja herättää, minkälaisista asioista se muistuttaa, muuttiko kirja heidän ajatuksiaan mistään asiasta.

Lily King: Kirjoittajia&rakastajia. Johnny Kniga, 2025. - Englanninkielinen alkuteos Writers & Lovers, 2020. - Suom. Salla Voutilainen. - 335 sivua.

......

Cecilia Samartin: Señor Peregrino

 Oikeastaan tässä kirjassa on kaksi tarinaa. Ensimmäinen alkaa nuoren kaunottaren Jamiletin äidin kuolemasta Meksikossa. Tyttö jää yksin köyhyyteen eikä osaa lukea. Suurin murhe on kuitenkin koko selkää peittävä syntymämerkki, josta Jamilet haluaa eroon. Hankkiakseen rahat leikkaukseen hän lähtee Yhdysvaltoihin, jossa hänen tätinsä elää. Laiton rajanylitys onnistuu ja Jamilet löytää tätinsä Carmenin, rotevan naisen, joka elää sotkuisessa kämpässä. Täti auttaa siskontytärtä hankkimaan paperit, joiden avulla tämä pääsee töihin mielisairaalaan. Siitä alkaa toinen tarina.

Jamilet palkataan viidennessä kerroksessa asuvan miehen avustajaksi. Mies haluaa itseään kutsuttavan Señor Pergrinoksi, koska hän on kävellyt Santiago de Compostellaan päättyvän pyhiinvaellusreitin, mikä on muuttanut hänen elämänsä suunnan. Muut pelkäävät äreää potilasta, mutta Jamilet saa mieheen yhteyden. Mies opettaa Jamiletia lukemaan ja kertoo tarinaa pyhiinvaelluksestaan. Vaikka Samartin vain mainitsee joitakin paikkoja matkan varrelta, pystyy reittiä kulkenut samaistumaan miehen tuntemuksiin.

Tajusin, että seikkailumme oli tulossa päätökseensä. Caminolla sydämeni ja ajatukseni olivat yhdessä eteenpäin raahustavien jalkojeni kanssa löytäneet rauhallisen rytmin.Kaikki elämän epäoleellisuudet olivat poissa. Meillä oli kaikki, mitä tarvitsimme, ja jokainen hetki oli kokonainen. Me tunsimme itsemme ja matkakumppanimme. Tiesin että kaikki muuttuisi, kun palaisin tavalliseen elämään.

Pohjoismaissa suosittu kuubalaislähtöinen kirjailija on kirjoittanut paljon ja suomeksikin on käännetty monta hänen teostaan. Minulle tämä kirja oli ensimmäinen hänen tuotannostaan ja hyvin upposi - ehkä myös tuon caminovaelluksen takia. Muutenkin kerronta pysyy sopivan salaperäisenä eikä herkistele liikaa romanttisten rakkauskuvioiden parissa, vaikka niitäkin kirjassa on. Juonenkuljetus on taitavaa eikä yhteensattumia kehitellä liikaa tai vedetä liian pitkälle. Lukija ei arvannut, mihin tarina vie. En kadu, että kirjaan tartuin. Saatanpa joskus jatkaa vielä La Pergrinan parissa, sillä trilogia on luvassa.

Cecilia Samartin: Señor Peregrino. - Bazar, 2010. - Englanninkielinen alkuteos Tarnished Beauty, 2008. - Suom. Tiina Sjelvgren. -  381 sivua

Emi Yagi: Venus ja minä

"Kaikki viettävät elämänsä jotakin odottaen.He kestävät, koska on joka tapauksessa jotakin odotettavaa, oli se sitten isoa tai pientä tai jotakin, mikä ei koskaan toteudu. Odotetaan päivän kolmea ateriaa, odotetaan viikonloppua, luokalta pääsyä, rakastettua, valmistumista, työkomennusta, työpaikan vaihtoa, eläkkeelle jäämistä, unta. Ja sitten odotetaan kuolemaa."

Venuksen mielestä  maailman pelottavin asia on se. ettei ole mitään odotettavaa. Se on  pelottavaa monen muunkin mielestä. Kirjan minä-kertoja odottaa työvuorojaan Venuksen kanssa. Hänen sujuva latinantaitonsa on taannut hänelle työpaikan museossa puheliaan patsaan keskustelukumppanina. Uhkea Venus-patsas haluaa korostaa syntyneensä Roomassa ja välttelee alkuperäistä Afrodite nimitystä. Vaikka keskustelutuokioita on vain tunti viikossa, löytää yksinäinen kylmävarastotyöntekijä niistä piankin elämäänsä tärkeän sisällön. Komea kuraattori muuttuu kilpailijaksi, joka tavoitteelee Venuksen suosiota hänkin. 

Pienen kirjan kantava teema on yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Kertojalla ei ole kavereita ja hän kantaa niskassaan koko ajan keltaista sadetakkia, joka eristää hänet tehokkaasti muista ja saa epämukavasti hikoilemaan sosiaalisissa tilanteissa ja kompastelemaan takin helmoihin . Hänen on vaikea on löytää keskustelunaiheita muiden kanssa. Hän syö kylmävarastosta saamiaan pakasteita yksin asunnossaan pysyäkseen hengissä, ei nauttiakseen.  Venuksella on ympärillään paljon patsaita, joiden puhetulva on eri kielien kakofoniaa, mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia hänkin on yksin.

Kirjan sisältö on sivumäärää suurempi. Minä pidän maagisen realismin keinoista ja Yagi käyttää niitä taitavasti huolehtien koko ajan siitä, ettei niistä tule itsetarkoitusta, vaan ne paljastavat jotain olennaista, kuten tuo keltainen sadetakki. Jotain jäi minulta pimentoon:  Venus halusi kutsua keskustelukumppaniaan Horaksi. Tulkitsin nimityksen ensin halventavaksi, mutta voishan se tarkoittaa tuntia tai aikaa ylipäänsä... Raisa Porrasmaan suomennokseen olen oppinut luottamaan ja teksti soljuu hyvin tässäkin. Etsinpä käsiini myös Yagin edellisen suomennoksen, Tyhjyyspäiväkirjan.

Emi Yagi: Venus ja minä. - Otava 2025. Japaninkielinen alkuteos Kyunkanbi no kanojotachi, 2023. Suom. Raisa Porrasmaa. ( Otavan kirjasto 318). - Kannen kuva: Rene Magritte. - 105 sivua

Hannu Väisänen : Viisikko

 

Hannu Väisänen on Anterona kertonut omaa ja sisarustensa tarinaa lapsuudesta vanhuuteen. Ihastuin hänen kerrontatapaansa jo sarjan aloittaneesta Vanikan paloista lähtien, mutten en ole kaikkia 7-osaisen sarjan kirjoja lukenut. Kun nyt taas pääsin sisään tarinaan, taidan lukea nuo lukemattomatkin. Vaikka hyvin toimi tämäkin lukukokemus suoraan ikääntyneen Anteron maailmaan asetettuna.

Antero asuu Ranskassa ja siellä vietetään viisikon yhteisiä syntymäpäiviä entisessä pappilassa. Paikalla on neljä veljestä ja Sisko. Runoileva ja alkoholin pauloissa rimpuileva isä on kasvattanut sisasrukset yksin vaihtelevien äitipuoliehdokkaiden kanssa. Äiti on kuollut jo lasten ollessa hyvin pieniä. Kasvupaikka oli Oulun kasarmialue isän työn takia.

Santeri on perinyt isän taipumuksen ryyppyputkiin, hänellä on pitkä letitetty parta, joka päättyy sormukseen. Fysioterapeutti Aleksi on kiinnostunut Nepalista ja terveellisestä elämästä, Siskon elämää ohjaavat taivasnäyt. Joukon komistus on Santeri, jolla on kehitysvamma. Tässä romaanissa sisarusten elämä on asettunut uomiinsa ja Anteron Ranskan talo pannaan jo myyntiin, vaikka siellä vielä juhlia vieteäänkin

Sumu ei hälvene. Mutta muistin suuret pariovet avautuvat, ensin paukkuen, sitten saranat vinkuen. Ja parioven takaa lähtee kulkeutumaan luokseni kaikenlaisia unohdettuja muistoja, mikä liikkuen hontelosti kahdella tikkujalallaan, mikä länkisäärisenä, mikä hämähäkin muotoisena. Valtava unohdettujen asioiden joukko lähestyy minua, tuijottaa, lähestyy, katsoo minua unohdetun asian suurilla, syyttävillä silmillä.

 Vanhuus on läsnä niin puissa, tippukiviluolissa kuin veljesten omassa elämässä. Pahimmin se iskee muistiaan kadottavaan Siskoon. Muistista ja muistoista tulee tärkeä osa kirjaa.Siskon auttaminen tuntuu vaikealta, melkein mahdottomalta. Samanlaiselta tuntuu sivusta seuraaminen, menneen olemuksen ja sisaren tapaojen muistaminen.

Yhtäkkiä minulla on tunne, että olen ensiapukurssin huonoin oppilas. Olen pidellyt ihmistä esittävää nukkea ylösalaisin sylissäni, enkä tiedä mistä kohdasta tekohengitys kuuluisi aloittaa. Enkä osaa asettaa muistiproteesia oikein.

Hannu Väisäsen teksti on kuvailevaa ja toteavaa, yksityiskohtia täynnä. Kirjan avulla pääsee  ransakalaiseen maalaispappilaan, ikivanhan marjakuusen luo, tippukiviluolaan ja karuun rivitaloasuntoon Kouvolassa. Mitään erityisesti korostamatta Väisänen tarjoaa tekstissä oivalluksia ja yhteenvetoja, jotka tekee mieli painaa mieleen. Samaistumispintaa riittää - ainakin vanhenevilla ihmisillä. Liikaa ei kerrota, eikä myöskään liian vähän. Tässä on kaikki kohdillaan.

Hannu Väisänen : Viisikko - romaani._ Siltala, 2024.- 199 sivua

Antti Heikkinen : Rautavaara

 

Tässäpä erinomainen kuntahistoriikki. Olin jo aikeissa heittää kirjan pois, kun ensilehdillä asia paljastui, mutta onneksi jatkoin. Romaanimuotoinen, fiktiivinen tosiasioihin nojaava historiikki Rautavaaran kunnan 150-vuotisesta taipaleesta kertoo taatusti yhtä paljon kuin perinteinen elinkeino- ja vuosilukuvetoinen kerronta. Tai ainakin sitä luetaan enemmän ja jopa kunnan rajojen ulkopuolella. Olihan se Savonia-palkinnon ehdokkaanakin, vaikkei nyt voittanutkaan kisaa. Kirjan kirjoittaja on samaisella palkinnolla jo palkittu kirjastaan Pihkatappi 2014.

Heikkinen selvittää kuvitteellista sukuhistoriaa ja samalla Rautavaaran kunnan historiaa Mäen torpan asukkaiden kautta. Kerttu tapaa Aino-mummonsa kuolinvuoteen ääressä äitinsä ja siskonsa ja lukija viedään sisään tarinaan. Aluksi saa olla varuillaan, että pysyy oikean isovanhemman matkassa, mutta kirjan edetessä kärryillä pysyminen on turvattu.

Amerikan Tuomas ostaa köyhtyneen torpan meren takana hankkimillaan rahoilla ja vie sinne häntä odottaneen Hildan. Rahat riittävät hädin tuskin nälkätalvien yli ja riesaksi tulee vielä lavantautikin, joka vie kaksi lasta. Kolme selviää aikuiseksi. Yksi pääsee naimisiin kylän Olli-opettajan, kanttorin pojan, kanssa jälkikasvua odottelemaan.

Tuomas pysyy puolueettomana ja raittiina, mutta Eero-poika seikkailee Neuvostoliiton puolellekin - ja palaa runneltuna mutta taas valmiina puolustamaan Suomea sodissa. Olli-vävy nai vanhimman siskon kuoltua tämän nuoremman Elli-siskon, uskoo vakaasti Hitlerin oikeustajuun ja liittyy suojeluskuntaan.

Pääpaino tarinassa on Tuomaan perheen uudisraivaajan elämässä. Naiset elävät pidempään ja surevat enemmän tai ainakin näkyvämmin. Naisten varassa myös viestikapula sukupolvelta toiselle siirtyy tarinoiden muodossa. Vastentahtoisesti mummoaan tapaamaan tullut Kerttukin näkee lopulta enemmän kuin vanhuksen sairasvuoteella.

Ehtinyt , olen sanonut. Muille ja itselleni.  Viitsimisestä se todellisuudessa oli kiinni.

Mummon kotona haisi vanhukselta. Kahvileivät olivat vanhoja, kahvikupit likaisia. Jutut moneen kertaan kuultuja.(Kerttu 2024)

Välillä kerronta palaa aina nykyaikaan Kertun myötä. Kertojan myötätunto on ehkä enemmän köyhien mökkiläisten puolella, etenkin Tuomaan kaltaisten raivaajien. Kerronta ei ole yksitoikkoista eivätkä saman perheen jäsenetkään yhdestä puusta veistettyjä. Jokaisella on oma luonteensa ja kohtalonsa. Jo Tuomaan tausta, josta tämän äiti visusti vaikenee, tuo lisäjännitettä tarinaan. Sitä tulee väistämättä myös maailmantapahtumien vaikutuksista ja aatteiden heijastumina. 

Rehevän savolaismurteen käyttö tuo joskus huumoripläjäyksen piristykseksi keskelle tarinaa. Etenkin velmuilijaksi kuvattu Eero kertoilee tarinoita. Tällainen on mm. juttu korkonimeensä  Perserieska kyllästyneen kyläläisen valituksesta oikeuteen, jossa hänet nimettiin Pyllykakuksi oikeuden päätöksellä. Tuomaan hauska puhetapa amerikanenglannin lainasanoilla maustettuna tuo savolaismurteiden rinnalle lisäväriä.

Jonkin verran se tuntui funnylta. En ollut arvannut kulkevani pitäjässä kuulun miehen kirjoissa. Pian selvisi, että olin nimi tuttu myös muille savottalaisille (Tuomas 1917-1935)

Näkökulma vaihtuu, historia etenee ja kertomus täydentyy. Lukemista helpotetaan niin kirjan ensilehdille painetun sukupuun avulla kuin kertojan nimen jälkeen liitettyjen vuosilukujen avulla. Kokonaista elämäntarinaa ei kerrota kenenkään suulla täydellisesti, vaan kertoja väistyy toisen tieltä ja muuttuu nuorukaisesta appiukoksi, nuoresta vaimosta sokeaksi mummoksi. Hyvin saa Heikkinen pideltyä langat käsissään ja tarjoaa lukunautinnon, jollaiseen harva historiikki pystyy. Lisää taidetta historiankirjoitukseen ja lihoja vuosilukujen ympärille! Näin hyvin onnistuneen kirjan jälkeen soisin muidenkin kuntien ryhtyvän vastavaan projektiin.

Antti Heikkinen : Rautavaara - romaani. WSOY, 2024. 402 sivua

Han Kang: Ihmisten teot ja Valkoinen kirja

 

Hän ajatteli, että jos sielu on olemassa, sen näkymätön liike olisi samanlainen kuin sen perhosen siipien lepatus.(Valkoinen kirja)

En ihan vielä päässyt viimeisimmän nobelistin kyytiin lukiessani Valkoista kirjaa, joten luin toisen, joka oli kirjastossa saatavilla: Ihmisten teot. Ja jo vain pääsinkin sen avulla matkaan - ja se kyyti oli kylmää. Keskenkään en voinut kirjaa jättää, vaikka toivoin sen pian loppuvan häiritsemästä yöunia ja päivän ajatuksia. Voisin kai sanoa, että kirja piti otteessaan, vaikka pois rimpuilin.

Valkoisen kirjan lähtökohtana on vastasyntyneen kuolema. Siitä kerrotaan myöhemmin syntyneen isosiskon näkökulmasta. Jos sisko ei olisi kuollut, ei isosisko ehkä olisi olemassa, eikä myöhemmin syntynyt velikään. Valkoisuus lähtee vastayntyneen vaatteesta, kapalosta, joka toimii myös käärinliinana, kun lapsen isä hautaa ennen aikaisesti syntyneen. Kirjailijan listalla on myös muuta valkoista: suolaa, paperia, lunta, riisiä, aallot, valkoinen lintu...Tärkeimmiksi vuorosanoiksi kirjassa kohoaa äidin puhe lapselle: Ethän kuole? Valkoinen on kuoleman väri. Kirja on taiten tehty, runollinen yksityiskohtia myöten. Haittasi minua pikkuisen surun aukeaminen ennen kertojan syntymää kuolleen lapsen takia. Se on joko kulttuurisia tai henkilökohtaisia puutteitani ja kyvyttömyyttäni ymmärtää.

Han Kang: Valkoinen kirja, Gummerus, 2021. Koreankielinen alkuteos, 2016. Suom. Taru Salminen. - Valokuvat Douglas Seok. - 111 sivua

Ihmisten teot on kirja, jonka halusin jättää lukematta, mutten voinut. Kirja kuvaa vuonna 1980 väkivalloin tukahdutettua mielenilmausta Gwangjun kaupungissa ja kaikkia niitä kidutuskeinoja ja raakuuksia, joita hallituksen joukot käyttivät protestoivia opiskelijoita ja jopa sivullisia kohtaan. Tyhjillä kaduilla ruumisröykkiöiden keskellä vaeltaa poika etsimässä ystävänsä ruumista ja sieluja, jotka eivät ole vielä lähteneet kauemmas.

Haluan nähdä ampujan ja käskyn antajan kasvot, häilyä kuin lepattava liekki niiden yläpuolella heidän nukkuessaan, pujahataa heidän uniinsa, hulmuta otsan ja suljettujen luomien päällä, kunnes pääsen niiden läpi. Kunnes he näkevät painajaisissaan kerran toisensa jälkeen, millaiset silmäni olivat, kun vuodin kuiviin. Kunnes he kuulevat minun kysyvän vaativasti: miksi?

Kirjoittaja on vahvasti mielenosoittajien puolella ja kerronta etenee heidän näkökulmastaan. Oikeastaan puolen valinta on itsestäänselvyys, jota ohjaa ihmisen omatunto, vaikka sen äänen kuulemisella onkin järkyttävät seuraukset.

Siitä lähtien kun olimme nousseet kapinaan tekojani oli ohjannut voima, joka oli yhtä ylivoimainen kuin armeija.

Omatunto.

Maailmassa ei ole mitään sitä kauhistuttavampaa.

Kerronta etenee eri henkilöiden näkökulmasta yksityiskohtia tarkoin kuvaten. Loppupuolella kuvataan lapsensa menettäneiden vanhempien tunteita ja menetyksestä syntynyttä vihaa ja vastarintaa. Kuolleiden protestoijien vanhempien viha lapsiensa teurastajia kohtaan kasvaa ajan myötä murheen ylittäväksi voimaksi.

Elämänlanka on vahva kuin härän jänne, joten minun täytyi jatkaa, vaikka menetin sinut. Täytyi pakottautua syömään, tekemään työtä ja nielmään päivän toisensa jälkeen väkisin suuntäyden kylmää riisä, joka juuttui kurkkuun.

Kirja oli vahva puheenvuoro ihmisyyden puolesta julmuutta vastaan. Hetkittäin oli vaikea seurata eri henkilöiden vaiheita samankaltaisilta tuntuvien nimien takia. Sisarukset olivat samannimisiä, mutta sisko ja veli erottuivat nimissään vain lopussa olevalla -mi ja -ho päätteellä. Ihan vaivatta ei lukija päässyt ajankulkuunkaan mukaan, sillä kuulustelutapojen kuvaus ja verenvuodatus turskahtivat kirjan sivuilta niin voimakkaina. Kun nyt tarkastelen lukukokemustani, olin täydemmin kirjan otteessa kuin aikoihin. Koko ajan pyristelin vastaan, halusin lopettaa, mutten voinut. Tällaiseen ne nobelistit pystyvät!

Olemmeko me ihmiset todellakin pohjimmiltamme julmia? Onko takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?

Han Kang: Ihmisten teot , Gummerus, 2018. -Koreankielinen alkuteos 2014. - Suomentanut Sari Karhulahti englanninkielisestä käännöksestä Human Acts, 2016. - 230 sivua 

Kari Hotakainen: Helmi

Hänestä tuntui, että häneltä oltiin viemässä pois jotain sellaista, mitä hän ei ollut koskaan omistanut. 

Toni ja Mira löytävät sienimetsästä harhailemasta vanhan naisen, joka ei muista nimeään eikä osoitettaan. He vievät naisen kotiinsa, soittavat hätäkeskukseen ja tarjoavat yösijan lastenhuoneessa, jolle ei koskaan ole tullut käyttöä. Siitä alkaa hotakaismainen pyöritys, jossa mukaan tulevat huumeet ja mielikuvitukselliset käänteet. Päähuomio on kuitenkin ihmisissä, heidän ongelmissaan ja selviytymisyrityksissään.

Vaikka Tonin ammatti näyttelijänä, joka imitoi eläimien ääntelyä ei ole menestystarina, on lapsettomuus kuitenkin pariskunnan suurin ongelma. Helmi ei sure lapsettomuuttaan tai naimattomuuttaan, sillä hän on saanut elämänsä aikana riittävästi pitää huolta vallattomista nuorukaisista rockbändissä, jonka mukana kiersi Eurooppaa.

Muutaman kerran Helmi oli joutunut maksamaan edustamiensa rocknuorukaisten särkemiä televisioita sekä muuta irtaismistoa, ja selittämään yhden jos toisenkin hotellin johdolle, että rockbisneksen turbulenssi rasitti nuoria miehiä niin suunnattomasti, että joskus heidän oli purettava ahdistuksensa syyttömiin huonekaluihin.

Helmin murhe on muistin heikkeneminen ja siitä johtuvat pelot. Hänellä on riittävästi rahaa toimeentuloon, mutta ystäviä löytyy vain naapurin uskovaisesta Ailasta, joka pitää huolta miehestään Oskarista. Oskari on vielä heikommassa kunnossa kuin Helmi, sillä muistin lisäksi hänen liikuntakykynsä on hiipunut. Helmin ja hänet löytäneen pariskunnan välille syntyy kuitenkin side, joka antaa toivoa ja tuo vähitellen myös uusia ratkaisuja.

Pääasia on, että saan elämäni takaisin, kaikki muistot ja totuudet. Ihmisellä sanotaan olevan vain yksi elämä, se ei pidä paikkaansa, ihmisellä on monta elämää, jos yhden unohtaa, alkaa elää toista, jos toinen jää taakse, kolmas aukeaa edessä. Siinä kohtaa Helmin ajatuksia aukesi ovi, ja entinen elämä astui sisään.

Helmi on kirjan päähenkilö ja Hotakainen kohtelee häntä kauniisti. Pidän siitä, että muistisairaat ihmisen kuvataan kokonaisina ihmisinä eikä vain harhailevina ja huolenpitoa vaativina olentoina. Helmi menneisyyksineen, suunnitelmineen ja rahoineen on täysi toimija, vaikkei häneltä oikeinkirjoitus enää suju. Helmin varassa tämäkin kirja toimii.

En etsinyt kirjaa intohimoisesti käsiini, koska sen julkisuus Pirkka-kirjana kääntyi kirjaa vastaan. En ehkä innostunutkaan tästä lukiessani niin paljon kuin olen jostain muusta Hotakaisen kirjoittamasta kirjasta riehaantunut. Lukeminen oli kuitenkin helppoa, oivallukset ja rinnastukset virkistivät. Kyllä kirja kannatti kirjoittaa ja lukea.

Kari Hotakainen: Helmi. Siltala, 2024. -Kannen kuvat Mika Tuominen. - 294 sivua

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

 

Mitä vanhemmiksi tulemme ja mitä enemmän kokemusta saamme, sitä nopeammin aika kuluu. Sen sijaan lapsille kaikki on uutta, ja siksi kesä tuntuu ikuisuudelta ja päivällinen vanhojen sukulaisten kanssa kokonaiselta ihmisiältä.

Agneta on huomannut elämänsä kuluvan toisin kuin hän toivoisi. Hän on hoitanut työnsä, kodin ja lapset, jotka aikuistuttuaan ottavat yhteyttä vain rahapyynnöin. Aviomies Magnus keskittyy omiin harrastuksiinsa lintubongailuun ja uintiin. Hän toivoisi Agnetan lähtevän mukaan, mutta Agneta syö mielummin juustoja viinin kanssa - ja tylsistyy kotona. Sitten hän näkee google-kääntäjän avulla tehdyn pienen ja kömpelön ilmoituksen sanomalehdessä ja päättää lähteä Provenceen hoitamaan 'isoa poikaa', koska ilmoituksessa au pairilta vaaditaan ruotsinkielentaitoa. Hän menee junalla ja katuu lähtöään jo Hampurissa, jossa hukkaa puhelimensa. Matka kuitenkin jatkuu.

Lentäminen on liian nopeaa, en pysy perässä. Sieluni jää vielä moneksi päiväksi lähtöpaikkaan, ja ruumis on ihan yksin uudessa paikassa. Kun sielu viimein on ehtinyt perille asti, ruumiin on lähdettävä paluumatkalle ja odotettava yksin kotona, kunnes sielu palaa.

Perillä odottaakin luostarissa asuva muistisairas Einar, jonka kumppani Armand on kuollut. Ilmoituksen oli laatinut naapurissa baaria pitävä Fabien yhdessä tien toisella puolella miestään hoitavan Bonnibellen kanssa, koska Einar tarvisee apua ja on ruvennut puhumaan pääasiassa ruotsia. Einarilla on poika, jonka hän on nähnyt vain lapsena, Hän tuntee huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole ollut pojan elämässä ja odottaa poikaansa Fabienin baarissa joka perjantai klo 17 tietämättä, onko poika saanut asiasta viestin tai haluaako tämä tulla isää tapaamaan.

Entä jos ei ole ikinä pyyhkinyt  lapsensa pyllyä eikä tiedä mitään hänen unistaan? Eikä edes hänen todellisesta elämästään. Mikä oli lapsesi ensimmäinen lemmikkieläin? Ei aavistustakaan. Olikohan hänellä edes lemmikkejä?

Tämä oli helposti luettava ja riemullinen kirja, jossa oli paljon vakaviakin aiheita. Einarin homous ei ollut hyväksyttyä silloin, kun hän on ollut nuori. Einarin ratkaisu on täysin vastakkainen  Agnetan tähänastiselle elämälle, jossa sovinnaisuus estää häntä elämästä sellaista elämää kuin hän itse haluaisi. Lapsen hylkääminen on niin vahva teema, että sitä vain sivutaan. Tämän kaiken Hamberg kuitenkin pystyy nivomaan hauskasti etenevään kerrontaan liikaa korostamatta. Vakaviakin tapahtumia katsotaan huumorin värittämin silmälasein. Aina olen pitänyt kirjoista, joissa itku ja nauru kulkevat rinnakkain. Tässä ilo kulkee päällimmäisenä, vahvana juonteena. Se teki hyvää kirjalle ja se on tehnyt minullekin hyvää raskaiden aiheiden ja synkkien uutisten välillä. Puhumattakaan sitten kirjan lavasteista, joiksi katson ruokien valmistuksen kuvailun ja Bonnibellen harrastuksen aistikkaiden alusvaatteiden tekijänä. Kirja on niin täynnä makuja ja tuoksuja, että itsekin pääsin pienelle Ranskan reissulle. Onneksi tällaisiakin kirjoja vielä sattuu käteen. 

Jokaisen pitää miettiä tykönään, mikä on normaalia ja tolkullista, eikä tuputtaa omia käsityksiään muille.

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta. - WSOY,2022. Samanniminen ruotsinkielinen alkuteos, 2021. - Suom. Saara Kurkela. - Päällys Kristin Lidström. - 343 sivua

Olga Tokarczuk: Empusion - Kauhua keuhkoparantolassa

 

Me katselemme heitä alhaalta päin, kuten aina, näemme heidät valtaisina pylväinä, joiden laella on jokin pieni, puhuva uloke - pää. Heidän jalkateränsä runnovat konemaisesti metsänpohjaa, katkovat pieniä kasveja, raastavat rikki sammalta ja murskaavat pikku hyönteisiä, jotka eivät ole ehtineet paeta tuhoa enteilevää tärähtelyä. Heidän mentyään sienirihmasto värisee vielä hetken aikaa karikkeen alla; tuo laajalle levittäytynyt, valtava alkuäidillinen rakenne välittää joka suuntaan tietoa siitä, missä tunkeilijat nyt ovat ja mihin he suuntaavat askeleensa.

Tuon katkelman otin tähän alkuun vain siksi, että se muistuttaa minua niistä kiehtovista yksityiskohdista (kuten sienirihmastoista), joiden takia Tokarczuk on ollut pitkään kuulunut itsestäänselvästi lukemisteni joukkoon.

Tämä kirja käsittelee oikeastaan ihan muuta. Sitä on verrattu Thomas Mannin Taikavuoreen, koska asetelma on sama:joukko potilaita viettämässä aikaa ja hoitamassa terveyttään erityksissä muusta maailmasta. Kirja sisältää myös feministisen sanoman, joka tulee lähinnä miesten kärjekkäistä lausumista, jotka on lainattu maailmankirjallisuuden kaanonista.

Insinööriopiskelija Mieczys Wojnicz päätyy Görbersdorfin parantolaan hoitamaan tuberkuloosiaan. Koska parantolassa ei ole tilaa kaikille potilaille, osa asuu Herrainpensionaatissa, jonka isäntänä toimii Wilhelm Opitz. Asukkaat odottavat parantolapaikkojen vapautumista ja viettävät ainakin ulkoisesti katsottuna varsin miellyttävää elämää pensionaatissa: syövät vahvistavia ruokia, juovat likööriä ja muuta alkoholia, jota käytetään parannuskeinona, tekevät kävelyretkiä lähiseudulle ja käyvät filosofisia keskusteluja keskenään. Mieczysillä on ollut kuitenkin lapsesta asti ongelmia syömisen kanssa. Isä on tarjonnut vahvistavaa verikeittoa, jonka syöminen edelleen muistuu ahdistavana kokemuksena mieleen.

Hyvin yksinkertaista, ajatteli Mieczys Wojnicz nieleskellen kyyneleitä, jotka sekoittuivat eläimen vereen hänen heiveröisen lapsenruumiinsa sisuksissa: miehenä oleminen tarkoittaa sitä, että jättää huomiotta kaiken ongelmallisen. Siinä koko salaisuus.

Mieczys haluaa kasvaa mieheksi tai sotilaaksi, jollaista isä on hänestä toivonut. Yhä hän raportoi tarkoin muistikirjaansa pensionaatissa syödyt illalliset, joiden reseptit ovat mutkikkaita ja toteutus vaatii aikaa ja huolellisuutta. Joidenkin ruokien tekotapa vain lisää kuvotusta, kuten valkeat nauhat, jotka osoittautuvat kalojen lisääntymisen sivutuotteeksi ja sydänkohtaukseen kuolleet kaniinit. Kuvotuksen voi haihduttaa Schwärmerei-liköörillä, joka valmistetaan paikallisesti:

 Wojnicz maisteli likööriä kiinnostuneena. Aivan niin, maku oli erilainen, makeampi ja ei niin mausteinen, ja kievarinomistajan liköörissä tuntui vahvemmin sammalen tuoksu, metsänpohjan pehmenneiden neulasten ja muurahaisten kosteus. Hän pyysi lisää ja tunsi, miten likööri levisi hänen vatsalaukkuunsa ja kävi hermojärjestelmän kimppuun.

Naiset puuttuvatkin lähes täysin niin pensionaatista kuin kirjastakin, kun lähinnä palvelijan asemassa toiminut rouva Opitzkin hirttäytyy heti kirjan alussa. He ovat mukana vain miesten keskusteluissa, eivätkä edusta mitään hyvää, vaan heitä tarkastellaan palvelijoina tai demoneina; astioina, joiden tehtävä on synnyttää. Kärjekkäitä lausuntoja naisista Tokarczuk on lainannut nimekkäiltä tutkijoilta ja kirjailijoilta, kuten Charles Darwinilta, August Strindbergiltä tai Jack Kerouacilta. 

-Filosofisessa mielessä emme voi pitää naista täydellisenä ja tarkkarajaisena subjektina, jollainen mies luonnostaan on. Siitä seuraa, että nainen voi kehittyä ja säilyttää identiteettinsä vain miehen yhteydessä. Mies luo rajat naisen identiteetille. 

Isän toive sotilasurasta haihtuu Mieczyslawin mielestä kokonaan toisen nuoren potilaan, kaunotaiteiden ylioppilaan Thilo von Hahnin ansiosta:

- Kaikki ne epoletit ja kunniamerkit, koko merkkijärjestelmä, jonka tarkoitus on muistuttaa, miten sankarillisia tekoja sen kantaja on tehnyt ja miten tärkeä hän on ollut. Arvot, hierarkiat ja lopuksi univormun epämukavuus, univormuhan on vaatteen vastakohta, jäykkä ja epämukava. Ja mitä likaisempi sota, sitä juhlavammat univormut. Tuo koristevimma ulottuu nappeihin asti. Kuvittele nyt: nappeihin painetaan jopa valtioiden vaakunoita! Jos vähänkin vaihtaa näkökulmaa, ihan pikkuisenkin, absurdista kohti järkeä, niin univormuhan on oikeastaan mitä hämmästyttävin valeasu.

Thilosta tulee hyvin läheinen ja hänen tilansa heikkeneminen huolestuttaa Mieczyslawia. Toiset potilaat tuntuvat tietävän paremmin, mitä kylässä oikein tapahtuu ja mitkä yliluonnolliset voimat siellä vaikuttavat. Frommer varoittaa nuorta tulokasta:

Neuvoisin teitä kaikkia niin sanotusti "kutsuntaiässä" olevia nuoria miehiä lähtemään täältä. 

Tokarczuk käyttää taitavasti hyväkseen tarustoa ja mytologiaa. Jo kirjan nimi muodostuu niistä: empusa=naisdemoni+symposium= vapaiden miesten keskustelutilaisuus. Satu ja realistinen kerronta  Sleesiassa viime vuosisadan alussa toimineesta keuhkoparantolasta kietoutuvat yhteen tavalla, joka palutti itselleni mieleen ensimmäisen lukemani suomennoksen Tokarczukilta: Alku ja muut ajat. Tapani Kärkkäinen on alusta asti kääntänyt Olga Tokarczukin kirjat suomeksi. Häntä on monessa yhteydessä kiitelty ja palkittukin. Kiittelen vielä minäkin, sillä voisin kuvitella, ettei tämänkaltaisen teoksen kääntäminen erikoisine kasvinnimineen ja saksankielen sanoineen ihan vaivatonta ole kokeneellekaan kääntäjälle. Paljon lukijalle avautuu myös kääntäjän loppuhuomautuksista.

Omasta lukukokemuksestani voisin kertoa epäröineeni kirjan alkupuolella, jaksanko tällä kertaa innostua nobelistin palkinnonjälkeisestä tuotannosta. Pääsin kuitenkin noiden sienirihmastojen avulla oikeaan Tokarczukin lukumoodiin ja loppua kohden lukukokemus vain parani. Tokarczukin kirjojen antia on vaikea eritellä: tuntuu kuin hän tönisi minua kokemaan ja näkemään sellaista, mitä en muuten huomaisi: sivupolkuja ja maanalaista elämää, taruja ja yllätyksiä viehättävän aistivoimaisesti kerrottuna. Jatkan Tokarczukin tuotannon parissa niin kauan kuin suomentajakin jaksaa jatkaa.

Olga Tokarczuk: Empusion - Kauhua keuhkoparantolassa. -WSOY, 2024. - Puolankielinen alkuteos Empuzjon - Horror przyrodoleczniczy, 2022. - Suom. Tapani Kärkkäinen. - Päällys: Ville Laihonen. - 368 sivua

Natalie Ginzburg: Rakas Michele

On sellaisia hetkiä, joina olen raivoissani. Ajattelen näin: "Minä olen hirveän kiva, kaunis, nuori ja kiltti, minulla on noin kaunis vauva. Tuo tyyppi saa sen suuren kunnian, että asun hänen kotonaan ja tuhlaan rahoja, joilla hän ei tee mitään. Mitä muuta mokoma paskapää muka haluaa? On sellaisia hetkiä, joina olen raivoissani ja ajattelen noin." Mara

Mara on nuori tyttö, joka ottaa vauvan saatuaan yhteyttä Michelen äitiin ja jättäytyy tämän elätettäväksi, vaikkei ole ihan varmaa, että vauva on Michelen. Eikä Mara sitä salaa, mutta Michele voisi olla isä. Pojan äiti yrittää epätoivoisesti saada yhteyttä maailmalle lähteneeseen poikaansa ja päästä selville tämän nykyisestä elämästä, mutta poika vastailee lyhyesti, pyytelee joskus rahaa ja pääasiassa vaikenee. Äiti kirjoittaa pitkiä kirjeitä, lavertelee ja kertoo kotielämästä ja huolestaan, lähettää rahaa ja huolehtii tytöstä ja vauvasta, koska heillä on tuoreempi yhteys poikaan. Poika muuttaa yhä kauemmas, Englantiin ja naimisiinkin, mutta äiti ei saa kutsua häihin, vain asiakirja- ja rahapyyntöjä.

Äiti osoittaa loputonta ymmärrystä ja poika osaa sitä jo odottaa  tehdessään loputtomasti virheitä ja vääränoloisia ratkaisuja elämässään. Toki äidin kirjeistä paistaa hienoinen moite, mutta on kuin hän varoisi satuttamasta tai liikaa ohjailemasta poikaansa. Hän peittää huoltaan arkiseen jutusteluun kirjeissäänkin ja noudattaa poikansa pyyntöjä nopeasti ja pilkuntarkasti. Siskokin kirjoittaa Michelelle kaipaavia kirjeitä.

Kirjailijan nimi oli tuttu, vaikken ollut yhtään teosta häneltä ennen tätä pienoisromaania lukenut. Hän eli viimevuosisadan puolella, kuoli 75-vuotiaaan syöpään Roomassa 1991. Hänellä oli ura myös näyttelijänä ja tiettävästi hänen teoksiaan ja fasisminvastaista toimintaansa arvostettiin. Suomennoksia on ennen tätä kirjaa kolme.

Kirjan lukaisi ehkä vähän turhankin nopeasti. Aika eleettömästi, mutta paljastavasti se kertoi loputtomasta äidinrakkaudesta ja ymmärryksestä, joka toimii tarkoitustaan vastaan. Äkkinäiset juonenkäänteet tuovat raportoivaan kerrontaan humoristisiakin piirteitä. Nopeasti luettu, nopeasti myös unohdettu. Näin jouduin toteamaan, kun etsin e-kirjastosta matkalukemista ja tartuin tähän kirjaan uudestaan. Luin yli kymmenen sivua ennen kuin muistin lukeneeni jo koko kirjan paperisena. Siitä huolimatta voin suositella - muillekin äideille.

Kustantajan osuva luennehdinta kirjan takakannessa: Ginzburg tutkii keitä ja millaisia me kaikki olemme muiden silmin, muiden kuvaamina ja hajanaisten, katkelmallisten sanomistemme kautta.

Natalie Ginzburg: Rakas Michele.Aula&Co, 2024. Italiankielinen alkuteos Caro Michele, 1995. -  Suom. Elina Melender. -Kansi:Sanna-Reeta Meilahti. 176 sivua