Helena Ruuska: Aulikki Oksanen - Hyppy syreenien tuleen

Ihailen Aulikki Oksasen vanhempia, jotka malttoivat odottaa 5-vuotiaan tyttärensä runon valmistumista, vaikka perhe olikin lähdössä kyläilemään. Vaikuttaa siltä, että Oksanen on varsin aikaisin ollut tietoinen kyvyistään ja taidoistaan. Tämän todistaa sekä Ruuskan kirjoittama kerrassaan mainio elämäkerta että Aulikki Oksasen itsensä kirjoittama ja piirtämä, vuonna 2003 ilmestynyt Piispan sormi ja muita katkelmia. Jälkimmäiseen tartuin tämän Syreenien tulen innostamana.

Ruuska käy läpi Oksasen elämänvaiheet ennen kaikkea tuotannon ja ylipäänsä taiteellisen ilmaisun kautta, mutta kerronta etenee turvallisen kronologisesti ja mukana on helppo pysyä.

Lapsuusaika Pylkönmäellä ja sittemmin Kokemäellä oli turvallista perhe-elämää nelilapsisessa opettajaperheessä. Sisarusten välit ovat myöhemminkin elämässä hyvät, mikä käy ilmi mm. auttamisena  velkojen maksukierteessä painiskelevaa taiteilija-muurari pariskuntaa.  Myös yhteys vanhempiin säilyy, vaikkeivat he lastensa kaikkia edesottamuksia hyväksykään.

Aulikista kehittyy runoilija, laulaja ja näyttelijäkin, joka tempautuu 1960-luvun aatevirtauksiin mukaan ja antaa näkyvän ja muistettavan panoksensa  niin aatteellisiin ja rakkauslauluihin kuin tuon ajan muuhun kulttuurielämään. Kirjassa vilahtelevat  Lapualaisooppera, Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius ja Marja-Leena Mikkolakin. Heitä paheksuttiin ja ihailtiin. Yhdessä tekeminen antoi uskallusta.

Tätä sukupolvea ei voi ohittaa saivat monet vielä huomata, vaikka oli myös niitä, jotka eivät ymmärtäneet, mitä esityksellä oikein tahdottiin sanoa. Turhentaminen on helpoin tapa kommentoida ja korostaa samalla itseään.. Esimerkiksi kirjallisuudentutkija Markku Eskelinen kirjoittaa 1980-luvulla, että "monen 60-luvun kehäraakin elämän ainoa kohokohta oli laulaa Lapualaisoopperan takarivissä latteuksia".

!970-lukua hallitsi Oksasen elämässä politiikka ja perhe. Hän solmi. paljolti äitinsä toivomuksesta, avioliiton  Alpo Halosen kanssa  ja 1973 syntyi esikoinen Aino ja muutama vuosi myöhemmin tälle pikkuveli Antti. Kenties lapset innostivat myös tekemään heille ja muille lapsille kirjoja, sillä lukeminen ja tekeminen lasten kanssa oli taiteilijaäidille tärkeää. Tärkeää oli kuitenkin myös maailmanparantaminen, jota pariskunta teki loputtomissa kokouksissa ja tapahtumissa Suomen Kommunistisen Puolueen, SKP:n riveissä, kunnes pariskunta erotettiin puolueesta 1984.

Tällainen puoluetoverien nuhteleminen ja ohjeistaminen alkoi jäykistää ja kuolettaa alun perin elävää liikettä ja todisti myös sen, että kaikkien ideologisten liikkeiden sisällä yksilölle jää vain vähän liikkumatilaa. (AO:n haastattelu 2013)

Mietin itse lukiessani, kuinka paljon Aulikki Oksasen kirjallinen ura kärsi tästä ajasta, jolloin vaatimukset tulivat niin kotoa kuin kodin ulkopuolelta niin tiukkoina, että nuori pari saattoi vain tärkeimmät kuulumiset vaihtaa, kun toinen lähti kotoa kokoukseen toisen sinne tullessa. Onneksi Oksanen ehti ja jaksoi kurkottaa uusiin haasteisiin niin kirjailijana kuin taiteilijanakin, minkä tuo kuvitettu omaelämäkertakin  osoittaa.

Kun näin Aulikki Oksasen noin vuosi sitten Helena Ruuskan kanssa kertomassa Annikin runofestivaaleilla Tampereella  tuolloin tulossa olevasta elämäkerrasta, sain vain aavistuksen kaikista vaikeuksista ja surusta, mitä kirjailija teoksen tekovaiheissa oli kokenut. Kun olen nyt kirjan lukenut, voin olla vain kiitollinen, sillä niin moniin uusiinkin elämyksiin kirja minut johdatti. Maistiaiseksi siitä pätkä runosta Villit puhuvat, kokoelmasta Helise taivas (2014):

Anna kuolla sen, mikä hiljaa rämettyy,

Mutta sielusi sisintä korpea

älä luovuta kellekään.

Helena Ruuska: Aulikki Oksanen - Hyppy syreenien tuleen. WSOY, 2024. - 368 sivua