...kyetäkseen tekemään hyvää ihmisen pitää olla vastaanottavainen: ottaa vastaan lähimmäisen hyväntahtoisuus ja pyrkimys olla mieliksi, ottaa vastaan se mitä ei vielä omista tai ole.
Tämän viisauden Monan isoisä välitti lapsenlapselleen Sandro Botticellin Venus ja kolme sulotarta -freskon äärellä. Isoisä on päättänyt korvata lapsen terapian taideteoksiin perehtymisellä Siihen onkin Pariisissa mahdollisuuksia: Louvre, Orsay ja Beaubourg, joka tunnetaan myös Pompidou-keskuksena. Yksi teos viikossa ja vanhemmilta salaa, sillä nämä luulevat isoisän vievän tytön terapiavastaanotolle.Terapian tarve on seurausta sokeutumiskohtauksesta, jolle ei löydy syytä. Isoisä on myös huolissaanissaan siitä, että jos Mona menettää näkönsä, hän ei ole ehtinyt nähdä mitään kaunista
Eräänlaiseksi terapiaksi näitä museokäyntejäkin voi sanoa ja samalla ne antavat lukijalle oppitunnin yhtä lailla kuin 10-vuotiaalle tytölle. Pariisissa käymätönkin tai ruuhkassa taidetta ahminut pääsee taiteen sisäpiiriin, sillä onhan teoksen kirjoittanut taidehistorioitsija ja professori. Kaikista teoksista on pienenpieni kuva liitteenä ja tarkka sanallinen kuvaus tekstin lomassa.
Monan isä pitää kirjakauppaa ja juo liikaa, mikä aiheuttaa murhetta niin tyttärelle kuin muillekin läheisille. Isoäiti on kuollut hiljan ja niinpä taide tuo terapiaa myös yksinjääneelle isoisälle. Teosten äärelle yhdessä pysähdyttäessä isoisä antaa opastusta taiteeseen ja elämään.
Ihmiskunta on painajaisia suoltava koneisto. Se on pelottavaa, mutta Goyan taide opettaa meitä hyväksymään sen, suhtautumaan pimeään puoleemme selvänäköisesti (Frances Goya: Asetelma)
Lukijana olin ensimmäiset sata sivua innoissani ja hyvin vastaanottavainen kirjan tarjoamille oivalluksille. Juuri näinhän taide minunkin mielestäni toimii: herättelee katsojaa näkemään taiteilijan teoksesta enemmän, ymmärtämään elämää laajemmin. Ensimmäisen ihastuksen jälkeen kehystarina rupesi vaikuttamaan liian opettavaiselta ja väkisin muokatulta. Tytön aikuismainen käytös ärsytti liian täydelliseksi kuvattuna. Joka tapauksessa on selvää, että taiteen ympärille viritelty tarina olisi yksinään liian naiivi.
Manet haluaa osoittaa, että kuvassa on lopulta vain vähän nähtävää. Siinä on pelkkä parsa ja arkinen pöydänreuna, hän teki anteliaisuudenpuuskassa aiheesta maalauksen ja antoi sen lahjaksi. Teoksen viesti on, että pienenpini tekee elämästä kiehtovaa. Jokin hyvin pieni voi tuoda elämään kipinää. (Eduard Manet: Parsa)
Välillä kerronta paneutuu perheen asioihin ja sisäisiin jännitteisiin, välillä kirjailija kertoo taideteosten välittämiä viisauksia isoisän kautta. Monan ja perheen tarina on vain kehys, jonka sisälle kirjoittaja on pakannut intohimoaan taiteeseen ja taideteosten välittämän tarinan. Lukija tuskin odottaa muuta kuin onnellista loppua.
Milloin ihminen lakkaa leikkimästä? Milloin, missä iässä tyrehtyvät ne tarinat, joita keksimme ja esitämme huolettoman spontaanisti? Missä vaiheessa meiltä katoaa kyky sukeltaa toisiin maailmoihin, loihtia ympärillemme linna, Villin lännen tasanko tai avaruusalus?
Thomas Schlesser: Monan katse. Otava, 2025. - Ranskankielinen alkuteos: Les yeux de Mona, 2024. - Suom. Lotta Toivanen. värikuvaliitteet+ 406 sivua