Soili Pohjalainen: Perätilassa

Vähän karsastin aiemmista lukukokemuksista tutun kirjailijan uusinta kirjaa sen nimen takia. Tässä iässä en tunne vetoa synnytystarinoihin. Vaan kun kirjan aloitin etsiäkseni huumorinpilkahdusta parin vakavan kirjan jälkeen, sain pohdintaa vanhemmuudesta paljon laajemmin kuin odotetun lapsenlapsen tarinan. Tämä kirja pohtii vanhemmuutta lapsen näkökulmasta, vanhemman näkökulmasta ja vielä isovanhemmuutakin. 

Elämä ei näytä olevan hiukkaakaan kiinnostunut siitä, että minä olisin halunnut vähän huilata ennen isoäitiyttä. Vain hetken. Elämä ei ole ennenkään välittänyt paskan vertaa suunnitelmistani.

Soili Pohjalainen kirjoittaa tästä kaikesta pitämättä itseään turhan tärkeänä tai edes hyvänä esimerkkinä, vaikka isä sellaiseksi on häntä yrittänyt kasvattaa.  Koska omaa minää ei nähdä voittajana, kurkistaa kirjan rivien välistä itseironinen kirjoittaja. Kirjan perussävy on kuitenkin vakavan pohdiskeleva.

Isä valehtelee paljon siihen nähden, miten ehdoton hän on vaatiessaan muilta rehellisyyttä. Hän käyttää paljon aikaa ja vaivaa kasvattaessaan pääni sisään ankaran yliminän.

Äiti ei ole niin tosissaan kuin isä. Äiti on kasvanut kommunistikodissa, jossa ei odotettu, että lapsista tulisi ihmisyytensä taakse jättäneitä, virheettömiä.Kova työihminen oli korkein ihanne.

Kirja on kaiketi autofiktio sanan täsmällisimmissä merkityksessä. Pohjalainen pohtii myös omaa suhdettaan kirjoittamiseen ja elämäänsä ja niiden välistä totuudellisuutta.

Saisiolla on hänensä, minulla vain nämä onnettomat minät. Tämä yksi, joka haluaa tehdä tyhjäksi yritykseni kirjoittaa kirja. Tämä, joka saa minut epäilemään jokaista lausettani.

Sitten on tämä 'kertojaminä', jolle jokainen lause on kertomus ja siksi totta. Tämä, joka lakkaamatta muuttaa elämääni fiktioksi.Tuokaan lause ei ollut totta, sanoo se toinen minä, se ankara.

Kirja, jota kukaan ei ollut suositellut minulle toimi kuitenkin ja antoi paljon laajemman näkökulman kuin nimi lupasi. Huumoria ei ollut niin kuin muistin tekijän aiemmista kirjoista. Valuvika -kirjassa Pohjalainen kertoo lämpimän huumorin kautta vakavaa tarinaa. Tämäkin teksti kiteytti oivalluksia, joista lukija voi peilata omaa elämäänsä. Kelpo kirja luettavaksi - valitettavasti sen tekee melko nopeasti. Luvut ovat lyhyitä eikä sivumääräkään ole turhan iso. Hyvä niin. Sanoja on turha tuhlailla, jos vähemmälläkin asia menee perille.

Vasta aikuisena minä yhtenä päivänä tietäisin kirkkaasti, että ihminen voi todella luottaa ainoastaan koiraan, koiran olomuotoon ja läsnäoloon, joka leviää huoneeseen sen ruumiinrajojen yli. Koiraan voi luottaa, sanoihin ei.

Soili Pohjalainen: Perätilassa. Areena, 2025. Kansi Elina Warsta