Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki - Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen

 

Olivia Laing, brittiläinen kirjailija ja taidekriitikko, laajentaa oman kokemuksensa yksinäisyydestä tutkimusmatkaksi muiden yksinäisten, erityisesti taiteilijoiden, kokemuksiin. Samalla hän tutkii sitä, miten yksinäisyyden kokemuksen kautta syntyy mittaviakin taiteellisia saavutuksia ja käsittelee asioita,

joita muut ihmiset ovat luoneet, sisäistämällä niiden kautta hitaasti sen tosiasian, että yksionäisyys ja kaipuu eivät tarkoita epäonnistumista vaan ainoastaan sitä, että on elossa.

Laing aloittaa kirjansa kuvaamalla omaa yksinäisyyttään miljoonien ihmisten keskellä New Yorkissa, jonne hän oli muuttanut rakastuttuaan. Mies olikin sitten muuttanut mielensä ja kaupunkiin sopeutuminen muuttuu ensimmäiseksi yksinäisyyttä ja hyljätyksi tulemisen tunnetta korvaavaksi projektiksi. Laing kokee yksinäisyyden tunteen puutteeksi itsessään ja arveli sen ilmiselvästi näkyvän muille. Oman henkilöhistoriansa, jo lapsuudessa koetusta yksinolon tunteensa kautta hän näkee itsensä Edward Hopperin maalauksien naisena tai tyttönä, jotka tuojottavat kahvikuppiin tai aamuauringon alla heräävää kaupunkia. Tästä kokemuksesta lähtee matka taiteeseen, jota yksinolo on tavalla tai toisella tuottanut ja johon yksinäisen on helppo samaistua. Laing käsittelee taiteilijoita sekä heidän työnsä tulosten että elämänkokemustensa kautta.

Minulle kirja toimi tutustumismatkana aiemmin tuntemattomien taiteilijoiden elämään ja taiteeseen. Vain Andy Warhol oli käsitellyistä taiteilijoista aiemmin tuttu. Warholin ja Hopperin lisäksi Laing käsittelee Henry Dargerin ja David Wojnarowiczin elämää ja työtä. Jälkimmäisen taiteilijan elämä kietoutuu vahvasti ensimmäisten aids-sairastumisten aiheuttaman stigmaan ja  häpeään, jonka kuormitti jo yksinäisyydestä ja erilaisuudesta kärsiviä.

Yksinäisyys ei tässä ole ainoastaan hyväksynnän vaan myös intergraation kaipuuta. Se taas kumpuaa siitä kenties syvälle haudatusta ja vastustellustakin ymmärryksestä, että minuus on rikottu palsiksi, joista osa on kadoksissa, irrallaan jossain ulkomaailmassa.

Mielenkiintoisesti Laing analysoi tietotekniikan merkitystä itselleen ja muille yksinäisille. Hän on löytänyt asuntonsa ilmoituksesta Facebookissa, käyttää Twitteriä tiedon sopukoihin päästäkseen ja etsii virikkeitä ja tietoa siitä, mitä on meneillään. Hän haluaa olla siellä läsnä ja ilmaista kiinnostuksen kohteensa.Saavutettujen kontaktien katkeaminen tai pieneksi jäänyt tykkäysmäärä saavat kuitenkin yksinäisyyden taas nostamaan päätään. 

Myönnyin auliisti hyväuskoisen hölmön osaan, levittelemään tietojani, jättämään sähköisen jäljen kiinnostuksen kohteistani ja lojaalisuuksistani tulevaisuuden korporaatioille, hyödynnettäväksi sinä valuuttana mitä ne sitten sattuvatkin käyttämään. Joskus itse asiassa tuntui, että se toimi minun edukseni..

Kuuntelin kirjasta suurimman osan ja luin vain lopun. Ehkä olisi pitänyt lukea koko kirja uudestaan, sillä uutta asiaa en ole tottunut omaksumaan kuunnellen. Selasin toki ja kun perehdyin hieman käsiteltyihin taiteilijoiden teoksiin, vaikutuin yhä enemmän. Enpä ihmettele enää kirjan saamaa ylistystä. Tälläkin tavalla omaksuttuna se avasi minulle uusia näkymiä maailmaan, taiteeseen ja yksinäisyyteen. 

Olivia Laing: Yksinäisten kaupunki - Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen. Teos 2024. - Alkuteos The Lonely City, 2016. -Suom. Sirje Niitepõld. Äänikirjan lukija Emilia Howells. Kansisuunnittelu Satu Kontinen. --335 sivua, 9 h 32 min

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona

Tämä oli varsin erilainen kuin mikään aiemmin lukemani Murakamin teos. Ensimmäinen persoona koostuu kahdeksasta novellista, joiden kokijana lukija pitää kirjailijaa itseään. Kirjan sivumääräkin jää huomattavasti pienemmäksi kuin aiemmin lukemani kirjailijan romaanit. Murakami ei kuitenkaan hylkää yliluonnollista mielikuvituselementtiä omaelämäkerrallisessakaan teoksessa, vaan novelleissa nautitaan olutta naistennimiä keräilevän apinan kanssa (Shinagawan apinan tunnustuksia), kuviteltu levyarvio tuottaa vuosia myöhemmin äänitteen, jota ei pitänyt olla olemassakaan (Charlie Parker Plays Bossa Nova) ja yhden yön kohtaaminen saa suuremman merkityksen jälkeenpäin lähetetyn Kivityynylle -runokokoelman myötä. 

Murakami tuntuu kaivavan muistoistaan tosielämän kokemuksia aina nuoruudestaan alkaen ja laajentaa tapahtumat outoihin tunnelmiin, jotka kirkastavat kerrontaa ja vangitsevat lukijan. Juuri tämä piirre on tehnyt  minusta Murakamin ihailijan. Ehkä kirjailija on parhaimmillaan pitkän proosan kirjoittajana, mutta myös näissä novelleissa maailmaa kallistellaan tarkan kuvauksen ja osin myös muistamisen tai sen pettämisen keinoin, kuten kertojan ensimmäisen tyttöystävän isoveli kertoo  With the Beatles novellissa .

Mikään tai kukaan ei kuulemma ota minua hallintaansa katkosten aikana. Siis siihen tapaan, että minussa olisi useampia persoonallisuuksia, kuten tohtori Jekyll ja herra Hyde.  Minä pysyn koko ajan minuna. Myös sinä aikana, josta en muista mitään, toimin normaalisti omana itsenäni. 

Musiikki on läsnä useammassakin novellissa. Robert Schumannin Karnevaali on rumaksi mainittua naista ja kertojaa yhdistävä tekijä Karnevaali -novellissa ja Charlie Parker Plays Bossa Nova - novelli taipuu välillä huumorin puolelle, kun olemattoman levyn arvostelija hakee levykaupasta  levyään.

Lyhyt kerronta saattaa liittyä myös ikääntymiseen, kuten With the Beatles -novellin alussa todetaan.Tämä koskee kertojan mukaan erityisesti tyttöystäviä, joiden vanhenemisen myötä on haudattava nuoruuden unelmat.

Kun vanhenee, oudolta ei tunnu se, että on itse vanhentunut. Että minä, joka aikoinani olin pelkkä poikanen, olen nyt siirtynyt ikäihmisten joukkoon. Yllättävää sen sijaan on se, kuinka muut minun ikäiseni ovat jossain välissä ehtineet muuttua vanhuksiksi...

Vaikka vierastan ja välttelen autofiktioita, tästä (mahdollisesti) omakohtaisesta kirjasta pidin. Pari novellia ei juurikaan koskettanut, mutta muut enemmänkin. Tässä esitetyt muistot eivät sisältäneet puolustuspuheen kaltaista selittelyä, vaan kuvailua ja mielikuvia, jotka lukija koki hyvinkin objektiivisiksi. Kaikilla on tietenkin seliteltävää, mutta sen voi tehdä myös katkelmallisiin muistoihin ja mielikuviin rakentaen. Oiva ratkaisu!

Vaikka tietää, että siitä seuraa vain ongelmia, ei kuitenkaan pysty lopettamaan. - tarkoitan sen lajin toimintana epämiellyttävää oloa.(Ensimmäinen persoona)

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona. - Tammi, 2022.- Alkuteos Ichininsbo tansu, 2020. - Suom. Antti Valkama. Päällys: Jussi Kaakinen ( Keltainen kirjasto,530). 189 sivua

Elli Salo: Keräilijät

 

Kesä on vain hetki, se humahtaa tästä yli, vaikka kuinka koittaisi juosta perässä korien ja ämpärien kanssa. Se on nyt, nyt, nyt ja sitten on taas talvi."

Tämä entisen kirjastonhoitajan Ljudmilan lausahdus kuvaa koko hänen elämänasennettaan ja antaa kirjan nimelle täyden sisällön. Veljensä hiljan menettänyt minä-kertoja  Heini saapuu suorittamaan arkeologisia tutkimuksia ja kaivauksia Orpo-perintö hankkeeseen liittyen. Tarkoitus on kartoittaa tuntemattomat joukkohaudat Kainuussa. Oppaakseen Heini saa luontokuvaaja Ani Pelkosen, joka huolehtii Lääte-campingin leirintäalueesta ja tarjoaa sieltä majoituksen Heinillekin kuumaksi heinäkuuksi. Ljudmilan ja perintötalossaan asuvan Anin lisäksi alueella on vain Anin Ystävä- niminen saksanpaimenkoira.

Ljudmila ja Ani pitävät huolta toisistaan tai oikeastaan Ljudmila pitää huolta siitä, ettö Ani ei sorru ryyppäämään. Kesä on täynnä kasvien ja muiden luonnonantimien keräilyä, mutta talvet ovat yksinäisiä ja ankeita syrjäisessä paikassa.

Ljudmila kertoi, että talvella kun päivät menivät ilman juttuseuraa, Ani istui talossa ja haudutti valtavia määriä lehtiä, terälehtiä, teetä ja hunajaa ja rukoili, että se riittäisi hänelle, ettei hän nousissi, kävisi laittamassa autoa lämpiämään, ajaisi kylälle ja avaisi viinakaupan ovea.

Heini joutuu tinkimään kunnianhimoisista tutkimusaikeistaan, kun heinäkuun lämpö ja hyttyset hyökkäävät kimppuun. Ani auttaa ja opastaa, ajelee puolikuntoisella autollaan peritty mainoslippis päässään ja kuljettaa Heiniä suon laitamille ja suvun perimätiedon äärelle. Talossa asuneet sukupolvet eivät olleet tietoisia tavarankarsimisesta tai kuolinsiivouksista ennen tai jälkeen kuoleman. Arkeologillekin roska saattaa paljastaa arvokkaan tiedon, jos sitä ei raivata pois ammattijärjestäjän tehokkuudella.

Hän tulee, käsi lähestyy, ei kysy mitään, heittää kaiken jätesäkkiin. Hän ei voi ymmärtää miksi muut ovat sellaisia kuin ovat: arvaamattomia, ärähteleviä, piilottavia, kasaavia. Sen, mikä on ollut, voi heittää pois, sen, mitä ei enää tarvita.

Kirjan juoni etenee kahden vahvan henkilöhahmon, Anin ja Ljudmilan persoonan ja tekemisten sekä Heinin tutkintayritysten kautta. Välillä en ollut ihan mukana, vaikka kirjailija osasi kuvata helteisen heinäkuun ja suolla tarpovan kolmikon rehevän aistivoimaisesti. Huumori pilkahti esiin ennakoimatta naisten keskinäisissä kohtaamisissa. Lopulta pääasiaksi nousee tutkimusprojektin sijaan selviytyminen elämässä. Pidin kirjasta; aiheesta, tarinasta, henkilöistä. Pienellä sivumäärällä päästiin syvälle. Jopa kirjan kansi miellytti.

Ihmiset joutuvat kohtaamaan asioita, jotka ovat niin outoja, että ne on yritetty tehdä kaikin mahdollisin tavoin normaaleiksi. Onneksi on paikkoja, joihin voi mennä, joissa voi ottaa vuoronumeron tai istua odottamaan, kunnes kutsutaan sisään,

Elli Salo: Keräilijät. Otava, 2025. - Kannen kuva: Pipsu Isola. - 206 sivua

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Kovin ristiriitaisin tunnelmin jätän Jo Ann Beardin arvostelujen ylistämän novellikokoelman Juhlapäiviä. Sen novellit eroavat toisistaan pituutensa ja käsittelytapansa vuoksi. Pääosa kerronnasta on polveilevaa selostusta, osa pieniä huokauksen tapaisia esseitä. Molemmista lajityypeistä löysin suosikkini. Inhokkeja en löytänyt, mutta osa novelleista ei koskettanut minua lainkaan. En päässyt niihin sisälle.

Cheri kertoo rintasyöpään sairastuneen naisen tarinaa kyhmyn havaitsemisesta pari kolme vuotta eteenpäin naisen omasta näkökulmasta.  Kirjailija on saanut käyttöönsä erään naisen omaisten kautta tietoja ja kuvitellut itse lisää. Takautumat konkretisoivat lukijalle eron terveen ja vakavasti sairastuneen ihmisen välillä. Cheri yrittää tarrautua elämään ja ystävät auttavat häntä siinä ja ovat läsnä  hetkissä. Cheri joutuu kuitenkin kokemaan kaiken yksin, hyvän ja  pahan.

Cheri antaa aamutakkinsa pudota ja liukuu veteen, se on viileää ja ottaa hänet syliinsä. Hän ui hitaasti selkää, kunnes alkaa väsyä, sitten hän kääntyy, sukeltaa ja nousee pintaan hiukset takana kuin hylje tai nainen joka tietää olevansa kaunis

Rinnakkainen novelli on teoksen niminovelli Juhlapäiviä, jossa keskiössä on Kathy. Hänkin sairastaa syöpää, mutta tapahtumat nähdään hänen  ystäviensä näkökulmasta. Novelli kertoo ystäväpiirin myötäelämisestä ja tuskasta, eikä voi olla varma, onko elämä kuolemaa odottaen helpompaa vai vaikeampaa kuin kuolema.

Ihan kuin Kathy . me kaikki tunnemme hänet vielä, mutta emme näe, on vain pakko uskoa, että siellä jossain hän lähettelee kipinöitään, vaikka me näemme vain savua.

Kuolema on läsnä muissakin novelleissa. Kokoelman aloittaa Viimeinen yö, jossa käsitellään pitkäaikaisen koirakumppanin pakollista kuolemaa. Hengissäpysymistaistelua kuvaa novelli Werner, johon tekijä on myös saanut kertomuksen aihion ja luvan kuvitella lisää päähenkilöltä.Kuolema ja pelkääminen olivat kovin tarttuvia tuntemuksia, kuten esim. Painihauta-novellissa, jossa kertoja yrittää häätää taloon tunkeutujaa. Kirjoittaja osaa siis ilmeisen tarkasti ja hyvin kuvata. 

Ja sitten on näitä kokonaan toisenlaisia novelleja - kuin esseitä. Yksi niistä on Lähellä:

Sillä hyvässä esseessä - ja aivan samalla lailla hyvässä novellissa, muistelmassa, romaanissa - olennaista ovat ajatukset, ja niillä se nostaa itsensä näennäisen aiheensa yläpuolelle ja puhuttelee universaalimmalla tasolla. Kirjallisuus opettaa , ja se tarkoittaa, että kirjoittajan on oltava viisaampi ja tietäväisempi kuin lukijan.

Tuo kuulostaa auktoriteetin sormi pystyssä lausutulta saarnalta ja kirjailija onkin opettanut kirjoittamista. Itse oivallan, että juuri tuosta syystä minä näitä lainauksia blogiini säilön.Kirja kannatti lukea muutaman novellilöydön takia. Kaikkiaan novelleja oli yhdeksän. En ehkä kuitenkaan tartu tekijän seuraavaan käännökseen - paitsi jos se  kovin paljon ylistystä niittää.

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä. Tammi, 2025. - Alkuteos Festival Days, 2021. - Suom. Riina Vuokko. - Keltainen kirjasto, 556. - 318 sivua