Päähenkilö tässä kirjassa taitaa olla nimihenkilö eli suo. Vai olisiko se Koskenniskalle perustettava yhteisö, joka yrittää pelastaa maailmasta sen, mitä pystyy? Juho ostaa perintörahoillaan kansakoulun ja kokoaa ympärilleen ihmisjoukkoa saattamaan ojitettua Aapasuota entiselleen. Huolena on ilmaston saastuminen, vaikka jotkut tutkimukset väittävät ennallistetun suon päästävän vielä vuosia metaania. Samoihin aikoihin naapuriin muuttaa maailmaa kiertänyt valokuvaaja Hellä selvittämään vaarinsa jäämistöä. Häntä viehättää yhteisön tuoma virkistys nuoruuden asuinseudulle, joka on pitkään ollut unelias, vanhuksien asuttama kylä.
Yhteisön toimintaidea ja -edellytykset näyttävät aluksi valoisilta ja selkeiltä, vaikka kansakoulussa asuu työssään uupuneita tai opintojaan pitkään harjoittaneita ihmisiä. Yhteisöön tulee uusia asukkaita, jotka kartuttavat yhteistä pääomaa taidoillaan kuten toimittaja Viena. Hänen ansiostaan toiminnasta tiedetään laajemmalti ja viininviljelyllä elantonsa hankkinut italialainen sisarusparikin muuttaa saunakamariin. Helläkin tutustuu yhteisön asukkaisiin ja auttaa asialleen omistautuneita maailmanparantajia ottamalla valokuvia.
"Puhuttiin Vienan kanssa että kuvat vois olla joko varhain aamulla tai myöhään illalla otettuja. Silloin kun on usvaa. Sellaisia, joissa voi kuvitella kuinka pinnan alla lepää tuhannet vuodet."
Hellä auttaa myös hevosen hankkimisessa tialalle. Se ei yksin avuksi riitä vaan ojien täyttämiseen tarvitaan myös kaivinkoneyrittäjän apua. Isänsä tekemiä ojia täyttävä Miika lähettää yhteisölle arvioitua suuremman laskun, jonka Juho yhteisön johtajana kuitenkin piilottaa muilta. Kansakoululla eläminen ei suju muutenkaan kitkatta, sillä vanhan opiskelukaverin kanssa yhdessä asuminen osoittautuu erilaiseksi kuin opiskeluaikoina maailmaa kaljalasin ääressä parannellessa.
Tarmon tarkkuus näkyi kaikessa. Hän ei hakenut luovia ratkaisuja, ei ratkaisuja oikeastaan lainkaan. Hän haki sitä, että mentiin sääntöjen mukaan - veivät ne mihin tahansa.
Juho ei ollut sellainen. Hänelle säännöt olivat akvarelleilla vedettyjä hentoja viivoja kartongilla, suuntaa antavia ajatuksia, joiden ympärille hän rakensi kaiken.
Kerronta etenee vuorotellen Hellän ja Juhon näkökulmasta. Heidän välillään on enemmänkin kuin työtoveruutta ja Juho unohtaa pian Saaran, joka on aluksi houkuttanut miestä. Hellä on jo aikoja sitten jättänyt ajatuksistaan Miikan, ystävän nuoruudesta.
Vaikka Miika, ensimmäisenä tai toisena poikana, avasi mahdollisuuden rakkauteen ja huumaan, Hellä oli tiennyt jo tuolloin, ettei Miika se rakkaus ja huuma ollut. He harjoittelivat toisillaan.
Helena Ruuska
moitti kirja-arviossaan HS 27.8.2022 kirjanhenkilöitä paperinukkemaisiksi, kuvausta kapeaksi. Toisaalta ekoyhteisön asukkaat ovat vain osa kokonaisuutta. Luonto tai suo on päähenkilö. Vain Juhon ajatuksia ja toimintaa kuvataan vähän tarkemmin. Hellä on ehkä kuitenkin ihmisistä elävin muistoineen ja nykytilanteessaan.
Hän oli palannut takaisin itseensä. Siihen samaan, joka hän oli ollut neljännesvuosisata aiemmin. Solut olivat vaihtuneet ja hiukset kasvaneet alusta lähtien uudelleen kuten kynnetkin. Hampaat olivat kuluneet ja veri uusiutunut kerta toisensa jälkeen.
Hän oli alkanut pelätä samoja asioita kuin ennen ja etsiä toivoa samoista asioista.
Kirja on tendenssiromaani, kuten Ruuska arviossaan toteaa. Sen on kirjoittanut Oulussa asuva toimittaja ja tietokirjailija. Jenni Räinä, joka on yksi tietokirjallisuuden Finlandialla 2019 palkitusta Metsä meidän jälkeemme -teoksen kirjoittajista. Räinän aiemmatkin teokset ovat saaneet palkintoja ja palkintoehdokkuuksia. Mielestäni kirjailija onnistuu myös fiktiossa vähintään kohtuullisen hyvin. Minulle jäi tosin kirjasta vähän vajaa olo - kuin olisin odottanut jotain selkeämpää loppuratkaisua tai yhteenvetoa. Samalla kun ymmärrän, ettei sellaista voi antaa, mieleen nousee myös valoa ja tulevaisuudenuskoa, joka kantaa kirjan kuvaamaa työtä luonnon puolesta. Mieleen nousee vuosikymmenten takaa Arja Saionmaan ääni: "Tehkää suuria tekoja, tehkää pieniä tekoja, mutta tehkää jotakin." Ehkäpä pitäisi vain valmistautua Juhoa paremmin. Hyvät aikomukset eivät riitä pitkälle.
Piti silti paikkansa, ettei ihminen kuulunut samaan kategoriaan kuin herkkä ja erikoistunut yövilkka, jonka hennot juuret pysyivät kasvamaan vain koskemattomassa metsämaassa. Ihmisen juuret olivat sitkeät kuin vaakasuorassa kalliosta kasvavan männyn. Ne imivät ravinnon kiven mineraaleista, jos muuta ei ollut tarjolla.
Jenni Räinä: Suo muistaa. - Gummerus, 2022.- Kannen suunnittelu Jenni Noponen.- 261 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti