Joni Lanki: Olosuhteiden kaipuu

 

Täytä itsesi haluamallasi valolla. Laske viiteen ja hengitä ulos. Olet vahva ja selviät kaikesta. Paranna itsesi vihreällä värillä, vahvista punaisella, piristä oranssilla, rauhoita sinisellä. Kuvittele ruumiisi jännitystilat mustaksi savuksi ja hengitä se ulos. Hengitä ulos huolet, murheet, ahdistukset, pelkotilat, epäilykset, sovinnaisuudet. Anna savun hälventyä ja hengitä avaruus sisään. Hengitä ulos puhtauden- ja tulevaisuudenkaipuusi, valheellinen viattomuutesi, vähäinen lähimmäisenrakkautesi. Hengitä ulos aikalaisuutesi:uutisotsikot, kommentit, tykkäykset, evästeet, tietosuojakäytänteet, feissarimokat, närkästymiset, rajanylitykset. Hengitä ulos ymmärtämättömät vanhempasi, menestyneet serkkusi, tylsät setäsi ja ankeat tätisi, hengitä ulos ystäväsi ja puolisosi, hengitä ulos naapurisi, hengitä ulos lähikaupan ilmoitustaulun kadonneet kissat ja koirat, hengitä ulos tämäkin pääsi sisällä kuuluva ääni, hengitä ulos ja kysy, hengitä ulos ja kysy itseltäsi, kuinka voisit hengittää ulos, hengitä ulos ja kysy itseltäsi, kuka voisi hengittää sinut.

Proosarunoa kuvittelen ymmärtäväni paremmin kuin mittaan tehtyä, olkoon mitta vaikka vapaatakin. Ei se niin kuitenkaan ole, sillä ainakin Joni Lankisen runot vaativat toisen ajatuksen vielä senkin jälkeen, kun runon on lukenut ja kuvitellut ymmärtäneensä. Lanki piilottaa runoihinsa ironiaa, joka on ilmiselvästi havaittavissa. Silloin lukija jo naurahtaakin ja vähitellen runo saa kokonaan uuden merkityksen. Kuten tuo lainaamani sefhelp-runo, jossa luvataan kaikki ja annetaan enemmän: oivallus.

Vaikka runojen lähtökohta on aidosti askarruttava ja runoilijalla selvä pyrintö parempaan elämään, epäily vesittää parhaimmankin aikomuksen. Ei niin, että runoilija kiistäisi rehellisyyttä. Pikemminkin hän näkee näennäisyyksien ja itselleen kertomiensa tarinoiden ja uskomusten läpi ja osaa nauraa myös itselleen. Lukija voi yhtyä tähän iloon ja ymmärtää ehkä tehneensä juuri samat harha-askelleet, uskotelleensa itselleen valheita.

Oivallustulituksen lisäksi sain havaita, ettei proosaruno ole rivi riviltä samanmittaisena jatkuvaa tykitystä, vaan siinäkin voi ja täytyy pitää taukoja, hengähtää ennen uutta ajatusta, vaikka se toiseen liittyisikin. Pidin tästä kirjasta kaunista kantta myöten. Jotain kuitenkin haluan säilyttää ironiasta vapaana totuutena, puhtaana muistona ja ajatuksena, kuten seuraavan:

Osa minusta elää yhä kolmevuotiaana poimimansa metsämansikan voimalla.

Joni Lanki: Olosuhteiden kaipuu. Gummerus, 2023. - 93 sivua

Erämaja Anja: Olen nyt täällä metsässä

 

Vuoden alussa alkamani runoprojekti on tuottanut iloisia löytöjä, mutta tämä kirja lienee niistä paras. Se vakuuttaa niin, että annan kirjailijalle koko käden eli perehdyn hänen aiempiinkin teoksiinsa, erityisesti runokokoelmiin, joista ensimmäinen Laulajan paperit ilmestyi jo 2005.

Tämän kirjan proosarunot koskettivat monella tavoin. Niissä on oivaltavaa huumoria, tummempia sävyjä ja näennäisen yksinkertaisia oivalluksia: timantit on raakoja, ne pitää hioa,mustikka kypsyy itsekseen, katsokaa nyt tätäkin täydellisyyttä, jos joku niin mustikka meidät pelastaa. Tähän vuodenaikaan teki hyvää lukea ylistystä mustikalle, joka hallitsee kirjan alkuosaa. Erämaja antaa itsensä riehua ilossaan ämpäreiden ja sinertävien mättäiden keskellä. Ja kuinka hyvin hän tämän ilon välittääkään lukijalle, paikoin jopa raamatullisin kielenkääntein: Jos minä kultaa huuhtoisin, kultaisen kimpaleen vaskooliin saisin, /mutta en vakkaani mustikkaa, en mustikan mustikkaa ämpärin pohjalle,/ köyhä olisin, kurja ja osaton kuin märkä töppönen männynoksalla.

On kirjassa toki muutakin kuin mustikkaa, muita hedelmiäkin. Lapsuusmuistoihin liittyy runo appelsiineista, jotka tuovat yhteishenkeä ja vastustuskykyä kaikkeen perhettä uhkaavaan: Koti tuoksuu appelsiineille, äiti raastaa kuorta mämmiin, minä nypin valkoiset hetulat hedelmälihan päältä, appelsiineja. Kädet tahmeina kurkimme ruudun takaa. Meidän perhe on iloinen ja vahva, meillä on oranssit pommit.

Niitä tummempiakin sävyjä on, mutta niissäkin on usein kepeä sävel ja salaa hymyilevä ote: Ja niin ovat toiset meistä vaivoja, jotka tulevat vastaan ilman ajanvarausta...Luonnosta on runoja paljon, joitakin myös lapsuudesta ja kasvatusperiaatteista: Meidän suvun naiset eivät menneitä muistele ja jos muistelevat, eivät mitään muista, meidän suvun naisilta on muistot pyyhitty, kädet kuivattu essuun....Meidän suvun naisilla on voisilmät ja kehittynyt muodon taju, sen saa kun tuijottaa koko ikänsä perunoita, herkistyy pyöreän ja soikean variaatioille, ei ole kahta samanlaista. Oivallukset syntyvät vaivattoman tuntuisesti, lähtevät arkipäiväisistä asioista, yhdistävät eriparisia asioita ja laajenevat periaatteiksi tai julistukseksi.

Muutama runo on kuvan muotoinen ja sisältää numeroita, joten oivallettavaa on monella tasolla. Lapsuuden metsä on kuitenkin erilainen kuin se metsä, josta mustikat aikuisena kerätään. Maailma ympärillä on muuttunut huonompaan suuntaan: Kukaan ei ehdi laulaa tuutulaulua, kaupungilla on kiire nukkua, metsällä muuta tekemistä,..Kaatunut kuusi pääsee vuosikymmenet yhdellä jalalla seisottuaan viimein sisähommiin jakelemaan kannanottoja, raportteja ja ohjeita. 

Olen ihan varma, etten tällä lukemisella saanut irti teoksesta kaikkea, mitä sillä on annettavana eikä minun tarvitse tietenkään kaikkea ymmärtääkään. Opin lisää (jopa nimen hyrräpunkki näkemälleni hämähäkille) ja oivalsinkin jotain. Paljon kirjalta sain ja toivon muidenkin sen lukevan. Ilokseni huomasin kirjan olevan myös Tanssiva karhu -palkintoehdokkaana, joten on se huomattu arvovaltaisemmallakin taholla.

Olisin tietenkin halunnut jakaa edelleen useampiakin oivaltavia ilmauksia teoksesta, mutta pakkohan sitä on rajoittaa. Jääköön jäähyväisruno tämänkin tekstin lopetukseksi.

Parvekkeen ovi on auki, pihalta kuuluu lasten ääniä, kärryä vedetään, pihalla aamu ja päivä kättelevät, lahden takana kesä luovuttaa paperit syksylle.

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä. - WSOY, 2021. _- Päällys: Martti Ruokonen. 71 sivua