Saisio Pirkko: Passio

 

Rubiini on oikeasti Kristuksen jäätynyt kyynel. Kristus itkee surusta, itkee verta, kun olet paha poika, mutta ilosta kun olet hyvä s. 69

Näillä sanoilla veli Francesco valisti Savinoa Firenzessä ja lähetti matkaan kivet, jotka eri muotoon upotettuna vaikuttivat kantajiensa, löytäjiensä ja palvojiensa elämään Firenzen lisäksi Venetsiassa, Wienissä, Krakovassa, Goluboje Selossa, Haapsalussa, Helsingissä..aina Solovetskin ojennusleirille asti. Siellä opitaan irti sielusta ja jumalista katedraalin ympärille rakennetulla ojentamisleirillä ja tehdään uusia ihmisiä.

Niin, häntä suren. Hänen tietoisuutensa on herätetty, se on ihan aidosti herännyt. Hänelle on kirkastunut se, että mitä ikinä hänestä sanotaankaan, se kaikki on totta, se että hän on väärässä, hän toimii ja ajattelee ja tuntee väärin, kunnes paikalle tulee joku, joka kertoo miten hänen pitäisi ajatella, tuntea, toimia ja millainen hänen tulisi olla. Hän uskoo sen kaiken, uskoo pääsevänsä vapaaksi Solovetskista ja itsestään, kunhan kuuntelee miten häntä neuvotaan ajattelemaan, toimimaan, tuntemaan. s.704

Vaarallisinta kuitenkin on olla seuraamatta intuitiotaan, ajatteli Tatjana Ranevskaja. Olla  kuulematta koivujen suhinaa, kellojen kuminaa ja pääskyjen kimeitä huutoja, siitäkin huolimatta, että ne vaarallisina aikoina soivat ainoastaan ihmisen omassa päässä. s.707 

Yli seisemänsadan sivun kirjasta en olisi sivuakaan halunnut jättää lukematta. Eri paikoissa kertomuksen henkilöt eivät liity toisiinsa muuten kuin muotoaan vaihtavan korun kautta. Arvokkaat kivet ovat vuoroin erimuotoisena koruna, krusifiksina, palvotun pyhimyksen kuvassa tai pelkkinä kivinä haltijansa taskussa tai sängyn alla. Aikakin vaihtuu 1500-luvulta 1900-luvulle. Joskus rubiinit antavat tarinalle sysäyksen heti alussa, joskus ne löytyvät vaikka taulun kehyksistä vasta tarinan loppupuolella.

Mitä varten ihminen elää? Mitä varten?

Näitä minä kyselen Jumalalta, yritän täältä lakanoiden välistä katsoa häntä silmiin, viimeisillä voimillani yritän, mutta näyttää siltä, ettei hän juuri nyt katso tänne päin..

Yritän kysyä, mitä hän elämästäni ajattelee. menikö se niin hön olisi halunnut? s.132

Näin kyselee Pietro Calimani kuolinvuoteellaan pojaltaan Ludovicolta, Pitsipyllyltä, jota ei ole oikein edes osannut pitää missään arvossa ja jonka vaimokin pettää ja vie perintötimantit. Kuin huomaamatta arvokivet paljastavat ihmisten motiivit, hyvyyttä ja pahuutta, herkkyyttä ja kovaluontoisuutta. Tai sitten sen tekee kirjailija, mutta niin taitavasti, että lukija voi vain heittäytyä tarinan vietäväksi ja nauttia. Välissä on tarttuvaa riimittelyä, aika aikoin kerronta lähenee runoa. Toisaalla siitä puhkeaa filosofiaa elämästä ja sen merkityksestä, ihmisten yhdessä elämisestä, uskosta ja rakkaudesta. Ihmeitäkin tapahtuu.

Niin vahva on epätoivoisen toivo. s. 272 

Pienen pieni Agnietzka

kulki metsäpolkua

etsimäss Kristusta,

se pienen pieni Agnietzka.

Äiti Katarzyna seisoi keskellä kappelia ja lauloi ääntään tuntematta.

Hän näki kaiken, hän kuuli kaiken, eikä hän nähnyt mitään, ei kuullut mitään.

Suuren suuri soturi

rintamalta palasi.

Lähde mukaan Agnietzka,

saat multa kultaa, koruja. s.273

Leirillä metsätyöt, kivikuormat, savi, lapiot ja räntäsade, nälkä, ripuli, pelko ja särkevät jäsenet, kaikki se kutisti kuluvan ajan pelkäksi olemiseksi.

Olemiseen piti mennä sisään, sulkea ovi perässään, lakata ajattelemasta, ensin aikaa, sitten kaikkea muutakin.

Ja yhtäkkiä keväisen kurjen äkillinen, metallinen trumpetti, sen lento taivaalla, joka räjähti siniseksi ja ulottui äärettömyyteen, niin että hetkeksi paikka ja aika sulivat yhteen korkeaksi huminaksi, epätodelliseksi musiikiksi, ja silloin oleminen muuttui elämiseksi.

Ja eläminen sellaisen kurjenhuudon jälkeen säilyi kiihkeänä verenkiertona, uteliaisuutena, ilmaiseksi saatuna valona päivän ja yön yli seuraavaan aamuun.

Illat syksyisin ja talvisin, kun kamiina rasahteli, naukui ja väistämättä vähän savutti yhteissellissä, sellaiset illat olivat elämistä. s. 654

Vaikka luin kirjaa ahmien ja välillä piti pysähtyä hengähtämään, merkitsin mielestäni vain vähän lainattavia kohtia. Kun niitä rupesin tähän purkamaan, huomasin lainauksia olevan paljon. Onhan kirjakin toki paksu, joten näillä lainatuilla tekstinpätkillä ei kirja juurikaan tyhjene. Toimikoon ne pienenä houkutuksena kirjaan, jonka loppuunlukeminen tuntuu siltä kuin ystävä pitäisi jättää. Voi olla, että tämän jälkeen ei juuri mikään kirja tunnu miltään - vähään aikaan. 

-Uskotko sielun olemassaoloon, Jaan, Magdalena kysyi.

-Uskon, vastasi Jaan. -En ole varma. En tiedä.

- Niin minäkin, sanoi Magdalena. - Minä rakastan elämää, tuulta  ja epäröintejä, ihmisten silmiä. Vastasytytettyjä lyhtyjä, ne näyttävät silmiltä, vai mitä? Ja tähdet, ne eivät kysy, katsovat vain. Rakastan sumua ja hiljaista lumisadetta, se on kuin brysseliläistä pitsiä. Rakastan keväisen mullan ja pelloille levitettävän lannan lemua. Rakastan eläimiä, niiden vilpittömyyttä ja pahastumista, kun niitä kohdellaan julmasti. Lapsiani lakkasin rakastamasta, kun sain...se oli liian raskasta sen jälkeen kun...Rakastan rakastumista, sain sen liian myöhään. Mutta sain. Rakastan käsiäsi, Jaan, ne ovat kauneinta sinussa, tiesitkö sen? Rakastan ajatuksiasi, en tiedä niistä mitään. En ole valmis jättämään maailmaa. Auta minua. s.479

Saisio Pirkko: Passio. Siltala, 2021. 732 sivua 

Kettu Katja: Rose on poissa

Katja Kettu

Rose on poissa
Otava 2018
WSOY 2018
284 sivua lähdeluetteloineen
Päällyksen maalaus Manuela Bosco
Päällys: Matti Ruokonen

Upea,  vahva kirja! Tarina ojibwaintiaani Rosesta ja suomalaisesta Ettusta sekä heidän  tyttärestään Lempista, Pikku Käpälästä. Näkökulma tehdään Rosen kirjeistä tyttärelleen vuodelta 1973, juuri katoamisen jälkeen ja Lempin kirjeistä tai juttelusta, sisäisestä monologista lapsuuden toverilleen ja  rakastetulleen, tuolloin jo Vietnanmin sodan merkitsemälle Jim Harmaaturkille vuonna 2018., Lempi on palannut nykyisestä elämästään pastori Grantin luota muistamattoman isänsä luo reservaattiin Minnesotan, Michiganin ja Wisconsin lähelle lapsuusmaisemiinsa. Samalla palaa mieleen kaikki se, minkä hän on jättänyt taakseen ja selvittämättä.

 Katson hohkaluista, kalmon merkitsemää Ettua ja sudeksi muuttunutta, villiä äitiäni Rosea, ja samalla oivallan että nyt vihdoin voin surra äitiä., isää, menetettyä lapsuutta ja koko siitä seurannutta nurjaa jatkumaa, vuosien yksinäisyyttä. Ymmärrän vihdoin, ettei suru pelkästään pahasta ole. Suru on oma maailmansa, jonne ajalla ei ole pääsyä. Suru on suojaava usva, jonka ulkopuolella maailma jatkaa, tapahtuu. s.265

Avioliitto Rosen ja Ettun, intiaanin ja suomalaisen välillä ei ole sujunut ongelmitta. Oman lisänsä siihen tuovat anopit Helmi ja Patt, josita toinen ei opettele englantia ja toinen elättää itsensä kasinon hotellinpidolla. Suomalainen kommunistiappi Heinari Helminen on hirttäytynyt välttääkseen joutumasta FBI:n käsiin.

Niin mitäpä noista häistä sen enempää. Matt-enosi piti puheen, josta ei puuttunut pontta, mutta tolkkua kylläkin. Emäntiä kiiteltiin, ja nämä surkuttelivat tarjoiltaviensa surkeutta mielissään ja kaikki vastaväitteet evättiin.. Pee-Ween varastetulla Leicalla otetussa hääkuvassa kaikki suomalaiset kursailevat: Eikkait, menee kamera rikki jos tämmöisestä pärstästä ottaa, mutta kun meidän intiaaniheimomme asettui mukisematta ja vakavana aloilleen, kipittivät suomalaiset vilkkaan paikalle. Suomalaispelimannit soittavat haitarilla ja viululla polkkaa. Matt nappasi yhden raitahameisista kainaloonsa ja pyöritti tätä esiliina hulmuten ympäri kenttää. s. 86

Punatukkainen, taipeistaan hikoileva kyyppari opasti meidät pitkän käytävän päässä olevaan huoneeseen. Tuntui kuin olisi astunut menneeseen maailmaan. Poltetun seetrin ja kalliin sikarin sekoitus sai yskähtämään. Koivukulhoissa mansikoita, joita Patti kutsui sydänmarjoiksi, mutta Helmi-mummi syntymässä kuolleiden sikiöiden sieluksi, ja siinä olikin kahden isoäitini ero. s.51

Vaikka kirjan alussa jo tiedetään ja Ettukin sen silloin tällöin muistaa, on Rose poissa. Hän on kadonnut vuosikymmeniä sitten ja hänen katoamisensa on alku sekä Ettun että Lempin murheeseen. Isä ja tytär murehtivat eri tavoin. Lempillä on kuitenkin muistot äidistä ja tämän opetuksista.

Nyt sinun kanssasi siinä kalliolla maatessani tajusin, mitä äiti oli tarkoittanut. Pikkulapsena minulla oli ollut keho, joka oli kiihkeä ilossaan ja surussaan ja vielä siinä jossakin, jota en silloin osannut nimetä.Useimmiten se tapahtui vahingossa, Aito-Kiuas hevosella laukatessa , puisella pikkuautolla mäkeä huristaessa, mutta ensimmäisen kerran muistan tunteneeni tuon tunteen, kun minua tanssitettiin kehtolaudassa, ennen kuin opin kävelemään. Se oli ihmeellinen tunne, yhtäkkiä kaikki ajatukset keskittyivät yhteen pisteeseen jalkojeni välissä, yhteen nipukkaan joka sykki punaisena ja kosteana. Nyt tiesin että se oli laulu, joka minussa pääsi valloilleen.
Sinun linnullasi on vahva ja iloinen laulu Mutta nämä ovat niitä asioita jotka kätkemme muiden katseilta, varsinkin miesten, koska nämä eivät tätä asiaa ymmärtäisi. s.115

Vaikka intiaaniveri virtaa vahvana Lempissä, on hänessä myös suomalaista varovaisuutta ja pelkoa, joka tuntuu jatkuvasti asettuvan onnen tielle. Sekaverisyys, fintiaanina kasvaminen tekee hänestä päähänpotkitun, joka ei kelpaa mihnkään eikä kenellekään.

Ääni päässäni ilkkui, miten luulitkin että tämä voisi ollasinun tarinasi, rumarentukka, sammenperuna, tuskin koskaan itävä lemmenpähkylä. Musta, pyörivä kuilu avautui allani, sen hampaat haukkoivatsäärystinten nahkasäpsejä ja ymmärsin, että olen koko ajan luullut jäien lähtevän jossain ulapalla ja minun seuraavan sitä rannalta.Nyt ymmärsin seisovani huteralla jäätelillä ja että ohuen riitteen alla odottaisi tumma syvyys. s.209 

Ketun kieli on aivan uskomatonta ilotululitusta. Mistä tahansa kirjasta voi poimia upeita ilmaisuja ja sanoja, kuten.
Patti vaikutti uponneen jonnekin silmäkuoppiensa varjoihin s.54
Kukkivien mustikanvarpujen peittämät mättäät takana olivat imeneet polun... s.105
minua viilsikin kellavan aamun valjetessa s.137
Osa lojui silkkisohvilla jalat ketarallaan siroleikkauksisten nojien ylitse roikkuen, osa nuokkui tuoleilla, jotkut yrittivät pusata aamiaista. s.170

Luonto on vahvasti läsnä, tuoksut ja värit, koko metsä ja kaikki vuodenajat. Intiaanit polttavat puhdistavaa salviaa piipussa ja suomalaisisä etsii vaimolleen lumessa havuntuoksuista joulupuuta. Vahvana tulvahtaa myös intiaanijumalien, taikojenja uskomusten maailma, Weendigo, paha henki ja sen riivaama ihminen ovat yhtä todellisia kuin Korvapuoli Mike ja Intiaaniliikkeen karismaattinen johtaja Dennis. Kirjan lukuina seurataan seitsemää polkua, joille kulkija uskomuksen mukaan voi elämänsä aikan eksyä :Lähdön polku, Alistumisen polku, Rakastamisen polku, Sotapolku, Katkeruuden polku, Suden polku, Toivon polku.

Ihmettelen, jollei kirja ole Finlandia-ehdokkaana. Lukijansa se varmasti löytää - ja se on hyvä.