Helena Ruuska: Aulikki Oksanen - Hyppy syreenien tuleen

Ihailen Aulikki Oksasen vanhempia, jotka malttoivat odottaa 5-vuotiaan tyttärensä runon valmistumista, vaikka perhe olikin lähdössä kyläilemään. Vaikuttaa siltä, että Oksanen on varsin aikaisin ollut tietoinen kyvyistään ja taidoistaan. Tämän todistaa sekä Ruuskan kirjoittama kerrassaan mainio elämäkerta että Aulikki Oksasen itsensä kirjoittama ja piirtämä, vuonna 2003 ilmestynyt Piispan sormi ja muita katkelmia. Jälkimmäiseen tartuin tämän Syreenien tulen innostamana.

Ruuska käy läpi Oksasen elämänvaiheet ennen kaikkea tuotannon ja ylipäänsä taiteellisen ilmaisun kautta, mutta kerronta etenee turvallisen kronologisesti ja mukana on helppo pysyä.

Lapsuusaika Pylkönmäellä ja sittemmin Kokemäellä oli turvallista perhe-elämää nelilapsisessa opettajaperheessä. Sisarusten välit ovat myöhemminkin elämässä hyvät, mikä käy ilmi mm. auttamisena  velkojen maksukierteessä painiskelevaa taiteilija-muurari pariskuntaa.  Myös yhteys vanhempiin säilyy, vaikkeivat he lastensa kaikkia edesottamuksia hyväksykään.

Aulikista kehittyy runoilija, laulaja ja näyttelijäkin, joka tempautuu 1960-luvun aatevirtauksiin mukaan ja antaa näkyvän ja muistettavan panoksensa  niin aatteellisiin ja rakkauslauluihin kuin tuon ajan muuhun kulttuurielämään. Kirjassa vilahtelevat  Lapualaisooppera, Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius ja Marja-Leena Mikkolakin. Heitä paheksuttiin ja ihailtiin. Yhdessä tekeminen antoi uskallusta.

Tätä sukupolvea ei voi ohittaa saivat monet vielä huomata, vaikka oli myös niitä, jotka eivät ymmärtäneet, mitä esityksellä oikein tahdottiin sanoa. Turhentaminen on helpoin tapa kommentoida ja korostaa samalla itseään.. Esimerkiksi kirjallisuudentutkija Markku Eskelinen kirjoittaa 1980-luvulla, että "monen 60-luvun kehäraakin elämän ainoa kohokohta oli laulaa Lapualaisoopperan takarivissä latteuksia".

!970-lukua hallitsi Oksasen elämässä politiikka ja perhe. Hän solmi. paljolti äitinsä toivomuksesta, avioliiton  Alpo Halosen kanssa  ja 1973 syntyi esikoinen Aino ja muutama vuosi myöhemmin tälle pikkuveli Antti. Kenties lapset innostivat myös tekemään heille ja muille lapsille kirjoja, sillä lukeminen ja tekeminen lasten kanssa oli taiteilijaäidille tärkeää. Tärkeää oli kuitenkin myös maailmanparantaminen, jota pariskunta teki loputtomissa kokouksissa ja tapahtumissa Suomen Kommunistisen Puolueen, SKP:n riveissä, kunnes pariskunta erotettiin puolueesta 1984.

Tällainen puoluetoverien nuhteleminen ja ohjeistaminen alkoi jäykistää ja kuolettaa alun perin elävää liikettä ja todisti myös sen, että kaikkien ideologisten liikkeiden sisällä yksilölle jää vain vähän liikkumatilaa. (AO:n haastattelu 2013)

Mietin itse lukiessani, kuinka paljon Aulikki Oksasen kirjallinen ura kärsi tästä ajasta, jolloin vaatimukset tulivat niin kotoa kuin kodin ulkopuolelta niin tiukkoina, että nuori pari saattoi vain tärkeimmät kuulumiset vaihtaa, kun toinen lähti kotoa kokoukseen toisen sinne tullessa. Onneksi Oksanen ehti ja jaksoi kurkottaa uusiin haasteisiin niin kirjailijana kuin taiteilijanakin, minkä tuo kuvitettu omaelämäkertakin  osoittaa.

Kun näin Aulikki Oksasen noin vuosi sitten Helena Ruuskan kanssa kertomassa Annikin runofestivaaleilla Tampereella  tuolloin tulossa olevasta elämäkerrasta, sain vain aavistuksen kaikista vaikeuksista ja surusta, mitä kirjailija teoksen tekovaiheissa oli kokenut. Kun olen nyt kirjan lukenut, voin olla vain kiitollinen, sillä niin moniin uusiinkin elämyksiin kirja minut johdatti. Maistiaiseksi siitä pätkä runosta Villit puhuvat, kokoelmasta Helise taivas (2014):

Anna kuolla sen, mikä hiljaa rämettyy,

Mutta sielusi sisintä korpea

älä luovuta kellekään.

Helena Ruuska: Aulikki Oksanen - Hyppy syreenien tuleen. WSOY, 2024. - 368 sivua

 

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta 3

 Minua alkaa huimata, kun ajattelen sitä.  Että koko sen ajan kun luulin olevani yksin, toinen  ihminen eli samassa marraskuun kahdeksannessatoista kuin minä. Että me kumpikin söimme aprikoosimarmeladia ja esitimme samat kysymykset. Että myös Henry luuli olevansa yksin. Mutta emme olleetkaan.

Tara Selter on elänyt marraskuun kahdeksattatoista päivää aina vain uudestaan kirjasarjan ensimmäisestä osasta lähtien. Aluksi hän yritti päästä tilanteesta pois selittämällä sitä miehelleen yhä uudelleen. Toisessa osassa hän yrittää muokata päiväänsä siirtymään vuodenaikojen mukaan matkustamalla pohjoiseen ja etelään ranskalaisesta kylästä, jossa hän asui. Koko ajan hän on luullut olevansa yksin. Vaan nyt hän löytää Henry Dalen, joka myös elää samaa päivää yhä uudestaan.

Henry on päivän edellä laskuissaan. hän elää jo 1145 kertaa samaa päivää, kun Tara elää vasta 1144:ttä päivää tämän kirjan alussa. Hän suhtautuu myös asiallisemmin tilateeseen, ei yritä paeta tai siirtyä  toisiin vuodenaikoihin.

Henry ei antanut periksi. Ei hän halunnut synkistellä. Päinvastoin. Mehän olimme hengissä. Se ei ollut yhtä tyhjän kanssa. 

Henryllä on  viisivuotias poika, joka elää äitinsä kanssa Yhdysvalloissa. Poikaansa Henry haluaa tavata ja matkustaa välillä viettämään päiviään siellä. Taran kiinnekohta on aviomies Thomas, jonka läheisyyden hän kokee menettäneensä. Yksinäisyys on kuitenkin kohtalotoverin tapaamisessa lievittynyt. Kun samanlaisia tovereita tulee kaksi lisää, Olga Ja Ralf, tulee päivään myös uusia selviytymiskeinoja ja viimein suunnitelmia siitä, miten tilannetta voi käyttää hyödyksi. Tehokas työmyyrä Thomas pysähtyy ajattelemaan.

Hän alkoi katsella ympärilleen tietämättä mitä tekisi näkemällään. Kerätä maailmasta käyttökelvottomia palasia. Kuin soraa tietoisuudessa. Se hidasti vauhtia. Nykyään kun hän kulki ajatuksissaan, hän kuuli ääniä. Ennen oli ollut hiljaista ja pimeää. Hän oli ollut pöllö. Äänetön ja tehokas, eikä hän ollut nähnyt mitään muuta kuin tavoittelemansa saaliin.

Muutos tapahtuu vähitellen myös muissa marraskuun kahdeksannentoista vangiksi joutuneilla ihmisillä. Kuitenkin he tässäkin tilanteessa säilyttävät myös osan entistä itseään ja hankautuvat toistensa maailmankatsomusta ja toimintatapoja vastaan.

Ralf halusi korjata yksityiskohtia, Olga halusi muuttaa järjestelmiä.. Olgan mielestä piti etsiä syyt. Ralfin mielestä Olga halusi tyhjentää meren vedestä. Olga väitti, että Ralf halusi korjailla pilkkuja. Ralfin mielestä ei ollut mitään ainoaa oikeaa tapaa tehdä asioita. Maailmasta oli huolehdittava kaikkine virheineen.

Minulle on edelleen täysi arvoitus, miksi viihdyn tämän kirjasarjan äärellä. Olkoonkin klassikoksi mainittu ja arvioissa ylistetty, mutta eipä houkuta nimi eikä kansi eikä oikein marraskuun kahdeksastoista päiväkään. Melkein jo päätin, etten tätä kirjaa pidemmälle jatka seisemänosaista sarjaa, mutta lopetettuani ajattelin: ehkä sittenkin. Kirjailija osaa kirjoittaa ja koukuttaa. Outoa asetelmaa on helppo seurata ja jokainen osa on laventanut näkymää. Kerronta on täynnä yksityiskohtia maisemasta, kasveista ja mauista. Vasta linkittäessäni aiempia osia tähän tekstiin, huomasin myös samanlaisena pitämäni kannen muuttuneen. Värit ovat tihentyneet ja voimistuneet. Mahtavaa oivallusta ei voi jättää sivuuttamatta. Teksti vyöryttää lisää oivallettavaa:

Hänen ilmauksensa sekoittuivat omiini, ja tunsin sanojen heräävän eloon vähän kerrallaan, lauseita alkoi taas muodostua, nyt myös minun omiani, tai lauseita jotka muistuttivat niitä, joita minulla oli tapana käyttää.

Yhteydestään irrotettu lausekokonaisuus tavoittaa mielessäni laajempia merkityksiä keskinäisen vuorovaikutuksen tarpeellisuudesta ja voinpa siitä löytää myös syyn ja tarpeen kirjojen lukemiseen.

Solvej Balle : Tilavuuden laskemisesta 3. Kosmos, 2024. - Tanskankielinen alkuteos : Om udregning af rimfang III, 2021. - Suomentanut Sanna Manninen. - 174 sivua

Markus Nummi: Käräjät

 Vilja-täti toistelee tuota sanaa. Eikä vain siksi, että kirjojen appelsiinipuut ja hedelmillä täytetyt kulhot
saavat värin ja muodon. Vilja.täti pitää sanasta itsestään, pyörittelee sitä suussaan, päässään, siellä se pyörii.  Viesti toisesta maasta, maailman takaa.

Ikkunasta näkyy maailma, näkyy kaikenlaista eikä kaikelle ole sanoja. Silloin voi sanoa vaikka appelsiini.

Vilja-täti kurkottaa maailmaan yhdellä kädellä, toisella työntää maailmaa pois. Etsii vastauksia, sanoja ja sitten peittää sanoja sanoilla. Appelsiini, appelsiineja.

Vilja-täti tarkkailee kuvitteelisen Tarvajoen kylän elämää kansakoulun yläkerroksen ikkunasta. Hänen pikkuveljensä Frans on koulun opettaja ja koko perhe asuu alakerrassa. Sofia-vaimo pitää huolta kälystään. Ennen kuin Viljasta tuli huolenpitoa vaativa ja sanoja haeskeleva höppänä, hän oli nuori tyttö, joka odotti elämältä paljon. Ensimmäisiin tansseihinsa hän oli lähtenyt ystävänsä Karoliina Suomaan kanssa suurin odotuksin, mutta joku oli mennyt vikaan. 

Vilja-tädin puheet saatavat aikaan tapahtumavyöryn, joka mullistaa koko kylän elämän. Keskeisenä tekijänä on vaasalainen etsivä Juho Iivonen, joka hieman itserakkaasti selostaa tutkimustensa kulkua ja syytöksiä, jotka piankin koskevat melkein kaikkia kyläläisiä. Keskeinen syyllinen on Karoliina Suomaa, joka on kertonut koko tarinansa sikiönlähdettäjänä ja saattanut näin muutkin syytettyjen asemaan, vaikka monet yrittävät tekojaan kaunistella. 

"Totuutta on helpompi toistella kuin valhetta?"

Moni joutuu tutkimusten kestäessä  kuulusteluihin ja Armas Honkalan talossa olevaan putkaan. Moni perheetön nainen on saanut Liinalta apua raskauden keskeytykseen ja perheelisetkin ovat runsasta lapsilukua yrittäneet hänen toimillaan vähentää. Armas Honkalan, vanginvartijan on vaikea kuunnella intiimejä paljastuksia, joita Iivonen kaivelee syytetyiltä. 

On pitänyt istua todistajan paikalla kuulemassa, kun sana kerrallaan on tongittu ihmisen sisuksista. Pantu sanomaan ääneen se mitä ääneen ei sovi sanoa. Pakotettu toistamaankin välillä se  mikä jo ensimmäisellä kerralla on juuttunut kurkkuun.

Viljan elämän tragedia kietoutuu kylällä 1938 tapahtuviin paljastuksiin ja samalla hänen erityinen asemansa kylässä saa selityksen. Edessä oleviin sodan enteisiin kyläläiset eivät pysty kiinnittämään näiden tapahtumien keskellä huomiota, vaikka vaihto-oppilaaksi tulee Saksasta Hitleristä puhuva Fritz. Ajankohdan todellisuutta kirjaan tuo myös lukujen otsikkohinkin pääsevä appelsiini, joka on tuohon aikaan uusi ja eksoottinen hedelmä.

Kirjan henkilömäärä on mittava ja alkulehtien henkilöluettelo on todella tarpeen. Alussa lukija on päästään pyörällä, mutta vähitellen henkilöt tulevat tutummiksi ja kirjailija onnistuu todella taitavasti pyörittämään kyläyhteisön tapahtumia ja käsittelee asukkaiden keskinäistä  dynamiikkaa oivaltavasti ja lämmöllä. Samalla hän kuitenkin säilyttää objektiivisen  kertojan aseman - puhuipa hän Iivosen tai Vilja-tädin suulla.

En olisi uskonut innostuvani lähes kuusisataa sivuisesta historiallisesta romaanista, mutta niin vain kävi. Ehkä isoin asia, joka jäi mieleeni, oli pienen ja näennäisesti merkityksettömän ihmisen elämän arvokkaaksi nostaminen. Kirjasta välittyy lämpö kuvattavia kohtaan ja Juho Iivosen tärkeily saa humoristisia sävyjä.

Armas sanoo ymmärtävänsä, ettei näihin toimituksiin pitänyt tulla tunteitaan värisyttämään. Ei auttanut teurastajan lahtihommissa alkaa katsella elukkaa kyynelsilmin. Mutta kun sellainen yksinkertainen ihminen istui vastapäätä, tunnustus oli jo saatu, ehkä itkuakin tuherrettu. Ei olisi tarvinnut leikkiä niin kuin kissa saaliin kanssa.

Markus Nummen lähtökohta on todellisessa ihmiskohtalossa, joka hänelle on tullut äitinsä kautta tietoon. Valtava aineisto ja sen fiktiivinen todellisuus on vaatinut melkoisen työmäärän, mutta tulos on sen arvoinen. Hyvä lukuromaani, hieno kokonaistarina.

Markus Nummi: Käräjät. Otava, 2024. 571 sivua.

Lily King: Kirjoittajia&rakastajia

 Miksi kukaan haluaisi vetää oppilaat ulos tarinasta? Heidäthän pitää työntää syvemmälle tarinaan, niin että he voivat tuntea kaiken mitä kirjailija yritti suurella vaivalla luoda lukijoilleen.

Päähenkilö Casey sanoo tuon tähän lainaamani väitteen työpaikkahaastattelussa kuvatessaan menetelmiään englannin opetuksessa. Tämän kirjan tarinaan minä itse upposin syvälle ja nautin kirjasta.

Saattaa olla, että kirjassa on paljon tekijäänsä. Casey on kolmekymppinen tarjoilija, jonka äiti on kuollut yllättäen. Suhde isään on problemaattinen ja  Espanjaan vienyt rakkaustarina on päättynyt. Rahaa ei ole - velkoja on. Casey asuu veljensä tuttavan piharakennuksessa ja ulkoiluttaa tämän koiraa osana vuokranmaksua. Joka aamu Casey käyttää puolitoista tuntia saadakseen romaanikäsikirjoituksensa valmiiksi. Kirjoittaminen sujuu välillä hyvinkin tuskaisesti, mutta Casey jatkaa sitkeästi.

Kirjoittamisessa vaikeinta on sisään pääseminen, kalvon puhkaiseminen joka päivä. Toiseksi vaikeinta on ulos pääseminen. Välillä minä uppoan liian syvälle ja nousen pintaan liian nopeasti. Jälkeenpäin tuntuu että on apposen auki ja ihoton. Koko maailma tuntuu kostealta ja taipuisalta.

Caseyn elämää ja maailmaa pitävät koossa työtoverit ja ystävät, kirjoittaminen ja kirjat. Sivuilla vilahtelee ohjeita kirjoittamiseen ja kirjojen ja lukemiseen liittyviä kommentteja, kuten:

Kirjan  rakastaminen jonkun toisen kanssa on aivan erityisen nautinnollista ja intiimiä.

Se oli oikeastaan sellainen vitsi, että sitten kun meillä ei ole enää mitään sanottavaa niin sitten on kirjojen vuoro.

Myöntää täytyy , että lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvä aihepiiri oli minulle rakas. Oli kuitenkin myös varsin hauskaa lukea kuvauksia ravintolatyöstä, jossa Casey oli kuvauksen mukaan varsin nopeasti kehittynyt taitavaksi. Kirjailijaa kertoo kaoottisista tilanteista, joista tarjoilijat selviävät, ikävistä toisia kampittavista työtovereista ja  auttavaisista työtovereista sekä kuvaa toinen toistaan mielikuvituksellisempia ruoka-annoksia niin, että lukijalle vesi kihoaa suuhun. Onhan kirjassa tietenkin mukana myös rakkautta, jota kirjan nimikin lupaa. Sekään ei jää mitenkään sävyttömäksi tai liian yksinkertaiseksi. Casey tutustuu työssään kirjailijaan, jolla on kaksi pientä, äiditöntä lasta. Keskustelut ja tekemiset lasten kanssa ovat oivaltavia ja hauskoja. Viihdyin kirjan parissa loistavasti!

Haluaisin, että oppilaat puhuvat ja kirjoittavat siitä, minkälaisia tunteita kirja herättää, minkälaisista asioista se muistuttaa, muuttiko kirja heidän ajatuksiaan mistään asiasta.

Lily King: Kirjoittajia&rakastajia. Johnny Kniga, 2025. - Englanninkielinen alkuteos Writers & Lovers, 2020. - Suom. Salla Voutilainen. - 335 sivua.

......

Cecilia Samartin: Señor Peregrino

 Oikeastaan tässä kirjassa on kaksi tarinaa. Ensimmäinen alkaa nuoren kaunottaren Jamiletin äidin kuolemasta Meksikossa. Tyttö jää yksin köyhyyteen eikä osaa lukea. Suurin murhe on kuitenkin koko selkää peittävä syntymämerkki, josta Jamilet haluaa eroon. Hankkiakseen rahat leikkaukseen hän lähtee Yhdysvaltoihin, jossa hänen tätinsä elää. Laiton rajanylitys onnistuu ja Jamilet löytää tätinsä Carmenin, rotevan naisen, joka elää sotkuisessa kämpässä. Täti auttaa siskontytärtä hankkimaan paperit, joiden avulla tämä pääsee töihin mielisairaalaan. Siitä alkaa toinen tarina.

Jamilet palkataan viidennessä kerroksessa asuvan miehen avustajaksi. Mies haluaa itseään kutsuttavan Señor Pergrinoksi, koska hän on kävellyt Santiago de Compostellaan päättyvän pyhiinvaellusreitin, mikä on muuttanut hänen elämänsä suunnan. Muut pelkäävät äreää potilasta, mutta Jamilet saa mieheen yhteyden. Mies opettaa Jamiletia lukemaan ja kertoo tarinaa pyhiinvaelluksestaan. Vaikka Samartin vain mainitsee joitakin paikkoja matkan varrelta, pystyy reittiä kulkenut samaistumaan miehen tuntemuksiin.

Tajusin, että seikkailumme oli tulossa päätökseensä. Caminolla sydämeni ja ajatukseni olivat yhdessä eteenpäin raahustavien jalkojeni kanssa löytäneet rauhallisen rytmin.Kaikki elämän epäoleellisuudet olivat poissa. Meillä oli kaikki, mitä tarvitsimme, ja jokainen hetki oli kokonainen. Me tunsimme itsemme ja matkakumppanimme. Tiesin että kaikki muuttuisi, kun palaisin tavalliseen elämään.

Pohjoismaissa suosittu kuubalaislähtöinen kirjailija on kirjoittanut paljon ja suomeksikin on käännetty monta hänen teostaan. Minulle tämä kirja oli ensimmäinen hänen tuotannostaan ja hyvin upposi - ehkä myös tuon caminovaelluksen takia. Muutenkin kerronta pysyy sopivan salaperäisenä eikä herkistele liikaa romanttisten rakkauskuvioiden parissa, vaikka niitäkin kirjassa on. Juonenkuljetus on taitavaa eikä yhteensattumia kehitellä liikaa tai vedetä liian pitkälle. Lukija ei arvannut, mihin tarina vie. En kadu, että kirjaan tartuin. Saatanpa joskus jatkaa vielä La Pergrinan parissa, sillä trilogia on luvassa.

Cecilia Samartin: Señor Peregrino. - Bazar, 2010. - Englanninkielinen alkuteos Tarnished Beauty, 2008. - Suom. Tiina Sjelvgren. -  381 sivua

Emi Yagi: Venus ja minä

"Kaikki viettävät elämänsä jotakin odottaen.He kestävät, koska on joka tapauksessa jotakin odotettavaa, oli se sitten isoa tai pientä tai jotakin, mikä ei koskaan toteudu. Odotetaan päivän kolmea ateriaa, odotetaan viikonloppua, luokalta pääsyä, rakastettua, valmistumista, työkomennusta, työpaikan vaihtoa, eläkkeelle jäämistä, unta. Ja sitten odotetaan kuolemaa."

Venuksen mielestä  maailman pelottavin asia on se. ettei ole mitään odotettavaa. Se on  pelottavaa monen muunkin mielestä. Kirjan minä-kertoja odottaa työvuorojaan Venuksen kanssa. Hänen sujuva latinantaitonsa on taannut hänelle työpaikan museossa puheliaan patsaan keskustelukumppanina. Uhkea Venus-patsas haluaa korostaa syntyneensä Roomassa ja välttelee alkuperäistä Afrodite nimitystä. Vaikka keskustelutuokioita on vain tunti viikossa, löytää yksinäinen kylmävarastotyöntekijä niistä piankin elämäänsä tärkeän sisällön. Komea kuraattori muuttuu kilpailijaksi, joka tavoitteelee Venuksen suosiota hänkin. 

Pienen kirjan kantava teema on yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Kertojalla ei ole kavereita ja hän kantaa niskassaan koko ajan keltaista sadetakkia, joka eristää hänet tehokkaasti muista ja saa epämukavasti hikoilemaan sosiaalisissa tilanteissa ja kompastelemaan takin helmoihin . Hänen on vaikea on löytää keskustelunaiheita muiden kanssa. Hän syö kylmävarastosta saamiaan pakasteita yksin asunnossaan pysyäkseen hengissä, ei nauttiakseen.  Venuksella on ympärillään paljon patsaita, joiden puhetulva on eri kielien kakofoniaa, mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia hänkin on yksin.

Kirjan sisältö on sivumäärää suurempi. Minä pidän maagisen realismin keinoista ja Yagi käyttää niitä taitavasti huolehtien koko ajan siitä, ettei niistä tule itsetarkoitusta, vaan ne paljastavat jotain olennaista, kuten tuo keltainen sadetakki. Jotain jäi minulta pimentoon:  Venus halusi kutsua keskustelukumppaniaan Horaksi. Tulkitsin nimityksen ensin halventavaksi, mutta voishan se tarkoittaa tuntia tai aikaa ylipäänsä... Raisa Porrasmaan suomennokseen olen oppinut luottamaan ja teksti soljuu hyvin tässäkin. Etsinpä käsiini myös Yagin edellisen suomennoksen, Tyhjyyspäiväkirjan.

Emi Yagi: Venus ja minä. - Otava 2025. Japaninkielinen alkuteos Kyunkanbi no kanojotachi, 2023. Suom. Raisa Porrasmaa. ( Otavan kirjasto 318). - Kannen kuva: Rene Magritte. - 105 sivua

Hannu Väisänen : Viisikko

 

Hannu Väisänen on Anterona kertonut omaa ja sisarustensa tarinaa lapsuudesta vanhuuteen. Ihastuin hänen kerrontatapaansa jo sarjan aloittaneesta Vanikan paloista lähtien, mutten en ole kaikkia 7-osaisen sarjan kirjoja lukenut. Kun nyt taas pääsin sisään tarinaan, taidan lukea nuo lukemattomatkin. Vaikka hyvin toimi tämäkin lukukokemus suoraan ikääntyneen Anteron maailmaan asetettuna.

Antero asuu Ranskassa ja siellä vietetään viisikon yhteisiä syntymäpäiviä entisessä pappilassa. Paikalla on neljä veljestä ja Sisko. Runoileva ja alkoholin pauloissa rimpuileva isä on kasvattanut sisasrukset yksin vaihtelevien äitipuoliehdokkaiden kanssa. Äiti on kuollut jo lasten ollessa hyvin pieniä. Kasvupaikka oli Oulun kasarmialue isän työn takia.

Santeri on perinyt isän taipumuksen ryyppyputkiin, hänellä on pitkä letitetty parta, joka päättyy sormukseen. Fysioterapeutti Aleksi on kiinnostunut Nepalista ja terveellisestä elämästä, Siskon elämää ohjaavat taivasnäyt. Joukon komistus on Santeri, jolla on kehitysvamma. Tässä romaanissa sisarusten elämä on asettunut uomiinsa ja Anteron Ranskan talo pannaan jo myyntiin, vaikka siellä vielä juhlia vieteäänkin

Sumu ei hälvene. Mutta muistin suuret pariovet avautuvat, ensin paukkuen, sitten saranat vinkuen. Ja parioven takaa lähtee kulkeutumaan luokseni kaikenlaisia unohdettuja muistoja, mikä liikkuen hontelosti kahdella tikkujalallaan, mikä länkisäärisenä, mikä hämähäkin muotoisena. Valtava unohdettujen asioiden joukko lähestyy minua, tuijottaa, lähestyy, katsoo minua unohdetun asian suurilla, syyttävillä silmillä.

 Vanhuus on läsnä niin puissa, tippukiviluolissa kuin veljesten omassa elämässä. Pahimmin se iskee muistiaan kadottavaan Siskoon. Muistista ja muistoista tulee tärkeä osa kirjaa.Siskon auttaminen tuntuu vaikealta, melkein mahdottomalta. Samanlaiselta tuntuu sivusta seuraaminen, menneen olemuksen ja sisaren tapaojen muistaminen.

Yhtäkkiä minulla on tunne, että olen ensiapukurssin huonoin oppilas. Olen pidellyt ihmistä esittävää nukkea ylösalaisin sylissäni, enkä tiedä mistä kohdasta tekohengitys kuuluisi aloittaa. Enkä osaa asettaa muistiproteesia oikein.

Hannu Väisäsen teksti on kuvailevaa ja toteavaa, yksityiskohtia täynnä. Kirjan avulla pääsee  ransakalaiseen maalaispappilaan, ikivanhan marjakuusen luo, tippukiviluolaan ja karuun rivitaloasuntoon Kouvolassa. Mitään erityisesti korostamatta Väisänen tarjoaa tekstissä oivalluksia ja yhteenvetoja, jotka tekee mieli painaa mieleen. Samaistumispintaa riittää - ainakin vanhenevilla ihmisillä. Liikaa ei kerrota, eikä myöskään liian vähän. Tässä on kaikki kohdillaan.

Hannu Väisänen : Viisikko - romaani._ Siltala, 2024.- 199 sivua