Merja Mäki: Itki toisenkin

 Tuskin olisin ilman lukupiirin apua tarttunut näin hempeäkantiseen kirjaan. Tai ehkä olisinkin, sillä Merja Mäen edellisen kirjan pohjalta tehty näytelmä Ennen lintuja Seinäjoen kaupunginteatterissa vaikutti. Vielä enemmän puhutteli tämä kirja. Ja kansihan onkin kaunis!

Kirja ei ole jatkoa edelliseen kirjaan, vaikka tässäkin eletään sota-aikoja. Teoksen tapahtumat edeltävät sitä, mitä näyttämöllä näin. Aunuksen Karjala 1942 on Suomen valloittama maa-alue, jonka asukkaat yrittävät sopeutua miehittäjän vaatimuksiin ja samalla pitää yhteyttä neuvostoarmeijassa taisteleviin sukulaisiinsa.

Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.

Päähenkilö on nuori nainen, Larja, joka on palannut opettajakoulutuksesta Kanta-Suomen alueelta Suurmäkeen. Täällä hän on jo aiemmin toiminut opettajana Petroskoin teknikumin oppien mukaan, mutta nyt hänen tilalleen on otettu suomalainen Ruusa ja johtajaopettajana toimii asepuvussaan Veikko Ailio. Ailio kelpuuttaa Larjan vain apulaiseksi.

Tärkeämmän tehtävän Larjalle antaa kuoleva buabo, joka on ollut kylän voimallisin itkijä. Larjan sotaan menneen sulhasen Misan isä ja äiti toivovat Larjan asuvan luonaan, mutta Larja muuttaa kotiinsa buaboa hoitamaan siskonsa avuksi. Isä ja äiti on viety vankileirille Neuvostoliiton puolelle. Larja tuntee itsensä pieneksi tämän tehtävän edessä.

Enkä koskaan kykenisi sellaiseen kuin buabon kaltaiset suuret itkijät. En osaisi yhtä rauhallisella liikkeellä painaa vaaleaa itkuliinaa poskeani vasten. En yhtä riipaisevasti kumartaa ylävartaloani ja apeutua, itkeä tikahtumiseen asti. Virsittelyn laskevan sävelen osasin, mutta en riittävästi itkusanoja.

Olen vähän vierastanut karjalaista itkijäperinnettä, mutta tämä kirja toi kaiken minulle oudon esiin tyrkyttämättä, liikaa kerralla tunkematta. Siellä täällä vilahtelvat oudot sanatkin tuntuivat ymmärrettäviltä. Nuoren tytön kasvaminen tehtävästään tietoiseksi naiseksi oli selviytymistarinana kiehtova. 

Silloin sain tietää, mitä apeutuminen todella merkitsi. Se oli vajoamista tuttuun maailmaan, tuonilmaisiin, joka ei sijainnut korkealla vaan päinvastoin alhaalla. Tuntui kuin olisin ollut yksin tuuheassa metsässä ja pudonnut korkean petäjän oksien läpi.Notkeat oksat siirtyivät sivuun allani, mutta välillä ne raapivat selkääni, ja se sattui vähän.

Lopulta tunsin tipahtaneeni juurien kannateltavaksi., ja juurita virtasi elinvoima kaikkeen ympäröivään. Ikävä virtasi lävitseni eikä minun tarvinnut teeskennellä itkua. Yksi ohut juuri johti vainajien valtakuntaan, ja sille aloin itkuni.

Vähitellen elämä sujuu eteenpäin, vaikka Larja joutuukin luopumaan jatko-opinnoistaan Suomessa kylään jäädessään. Larja ei menetä itsetuntoaan eikä käsitystään siitä, mikä on oikein ja väärin. Hän luovii kahden erilaisen tehtävän välillä, itkijänä ja opettajana. Mukaan kuvioihin tulee myös rakkaus, vaikka asioita mutkistaakin kohteen kantasuomalaisuus.

Yhteistä meillä oli vain se, että työskentelimme ihmisten edessä.. Mutta opettajana minä peittelin, itkijät avasivat.

Kaikenkaikkiaan juoni on koukeroinen ja tapahtumia on paljon. Luulin, etten pitäsi rakkauskertomuksena mainostetusta kirjasta, mutta siirappimaisuus pysyy loitolla ja pääasiaksi nousee sodasta selviytyminen.

Tuntui helpottavalta kohdata suru arkisessa luokkahuoneessa eikä ainoastaan yövalvojaisissa, joihin se kuului. Tuomas oli näyttänyt, että vaikka itkettäisiin yhdessä eikä kumpikaan kykenisi sanomaan mitään, toisesta oli silti lohtua. Opettajan hillitty rooli sai toisinaan murtua itkijän herkkyydeksi, sotilaan miehen suruksi, eikä tärkein tehtäväni ollutkaan ehkä opettaa oppilaita käyttäytymään järkevästi ja puhumaan maltillisesti.

Kirjan pääteemaksi nousi epätietoisuus siitä, mille puolelle kuuluu, kun vanhemmat olivat Neuvostoliitossa, sulhanen taisteli puna-armeijassa, mutta miehittäjät vaativat uskollisuutta Suomen hallitukselle. Tätä epävarmuutta Mäki kuvaa niin, että lukija pystyy elämään päähenkilön tuntemuksissa mukana.

Ehkä pahin vihollinen oli aina sisäpuolella, omassa mielessä.

Ehkä ruusutarha oli äidin ja isän kapinaa sitä vastaan, ettei rajan yli enää päässyt, kolhooseja vastaan, työleirituomioita vastaan. Kumpikin oli saanut käydä koulua pari vuotta oppiakseen lukemaan, ja ehkä he lukemalla olivat oppineet ajattelemaan itse.

Kirjassa oli sopivasti kaikkea: oli (minulle) uutta kiehtovaa perinnetietoa, vetävä juoni, sopivasti pohdiskelua, tarkkaa ympäristön kuvausta, selviytymistä vaikeissa olosuhteissa - ja rakkautta. Suositus!

Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus, 2024. Kansi: Jenni Noponen. - 415 sivua

Maisku Myllymäki: Valvoja

 Miten mukavasti Masku Myllymäki pyörittääkään kirjan juonta ja miten hän kerta toisensa jälkeen nykäisee maton  lukijan alta ja kääntää tarinaa hieman toiseen suuntaan. Innostuin tästä  kertomisen taidosta jo Myllymäen esikoisen Holly-kirjan kohdalla. 

Kirjan nykyhetken tapahtumaympäristö on rajattu päähenkilön työpaikkaan, taidemuseoon. Luvut seuraavat nuorehkon taidehistorioitsijan ja museonvalvojan Maian työpäivää minuutin tarkkuudella. Veistosnäyttely on museossa esillä viimeistä päivää. Rakkaus Peteriin on kestänyt saman ajan kuin näyttely on ollut esillä eli kahdeksan kuukautta. Maia on ollut suhteessa mukautuva osapuoli ja mies näyttäytyy itsevarmana komistuksena, joka kohtelee Maiaa ja mahdollisia muita kumppaneitaan välinpitämättömästi, mutta kuitenkin huomaavaisesti läsnäollessaan. Suhteesta tulee nopeasti riippuvuussuhde, joskin merkityksellinen.

Kuukauden intensiivinen ajanjakso voi jättää muiston, joka ei haalistu koko loppuelämän aikana.

Yksi riippuvuussuhteen syistä tai ainakin sivutuote on uni. Maian on vaikea saada unta. Hän valvoo kaikki yöt säikähdettyään oveaan keskellä yötä hakannutta häirikköä. Vain Peterin läsnäollessa ja nukkuessaan tämän sylissä Maia saa unta ja nukkuu hyvin. Usean valvotun yön jälkeen maailma muuttuu sumuiseksi. Vain uneton voi ymmärtää hyvin nukutun yön arvon.

Ja joka ilta he toivovat, että tämä olisi se yö, jolloin he saavat kunnon unet. Vain unettomalle tulee mieleen toivoa jotain tuollaista.

Museo työympäristönä tarjoaa tarkkailupaikan valvojalle, joka istuu syrjässä. Hän huomaa vähitellen erilaisia tapoja tutustua taiteeseen.

Museossa yhdessä kulkevat ihmiset katsovat taidetta aina toistensa läpi.

Jotkut museokaupan läpi näyttelyyn kulkeneet ajattelevat nähneensä teoksen jo kortista, joka kaupassa on ollut esillä, eivätkä tuhlaa aikaansa varsinaisen työn ääressä. Sosiaalinen media on tärkeässä osassa niin rakkaussuhteen alussa, sen kehittymisessä kuin näyttelyvieraiden käytöksessä.

Kaksikko pyöriskelee salissa ympäriinsä. He eivät varsinaisesti katsele veistoksia, he katselevat tulevien valokuviensa mahdollisia somistuselementtejä.

Näyttelyssä, lasikopissa työskentelee myös ilmielävä taiteilija, Klara, joka katsoo myyneensä itsensä. Rahan vuoksi näyttelykaluksi suostuessaan hän on menettänyt työnilon. Klarasta tulee myös merkityksellinen henkilö tarinan käännekohdissa.

Kirjailija antaa vihjeitä, joiden avulla niin päähenkilö kuin lukijakin suuntavat ajatuksiaan - ja kääntääkin sitten tarinan vallan toiseen suuntaan. Lukija kuvittelee tajuavansa Maiaa enemmän Peterin luonteesta ja teoista, vaikka juuri Maia toimii kertojana.

Peter oli ihminen, joka väitti olevansa oikeassa vielä silloinkin, kun oli jo aikaa sitten tajunnut olevansa väärässä. Hän väitti puhuvansa taotta, vaikka hänen täytyi tietää valehtelevansa.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Myllymäen tapa kehitellä tarinaa on koukuttava, vaikkei hän käytä mitään kovin räikeitä keinoja. Hän osaa annostella ja sijoitella tapahtumia ja vihjeitä sopivasti, jotta mielenkiinto säilyy läpi kirjan. Taidenäyttely tapahtumaympäristönä ja jopa lukujen otsikkoina oli myös kiehtova. Myllymäen päähenkilökertojat näyttävät olevan vähän reppanoita, mutta ottavatkin sitten äkkiä ohjauksen haltuunsa ja tuottavat yllätyksen lukijallekin. Toivon kirjailijanuralle hyvää jatkoa ja lukijoille lisää näitä elämyksiä!

Maisku Myllymäki: Valvoja. - WSOY, 2024. - Kansi Anna Makkonen. - 302 sivua

Tarja Lindholm : Mummo kumossa ja muita kertomuksia

 

Olen aina pitänyt arvossa sitä, että kirjailija antaa äänen heille, jotka eivät pysty itse saamaan ääntään kuuluviin. Näissä 18 novellissa ääneen pääsevät muistamattomat ihmiset, jotka yrittävät elää paremmin muistavien joukossa, heidän rinnallaan, heistä eristyksissä tai apua ja hoitoa tarvitsevina. Tarja Lindholm tekee usein näkymättömiksi, työläiksi ja rasittavaksi koetut muistamattomat vanhukset inhimillisiksi ja tunteviksi olennoiksi, joilla on menneisyys ja oikeus elämään omilla ehdoillaan ja kyvyillään, vaikka yhteiskunta luo järjestelmiä, joissa tämä yhä kasvava väestönosa halutaan raivata syrjään.

Mutta idea onkin se, että ihmiset tulee vapauttaa töistä muihin töihin. Kaikkialla missä ihmisen työ voidaan koneella korvata, niin tulee toimia, ja vähintäänkin vanhusten huollossa. Vanhukset ovat nopeasti uusiutuva luonnonvara. Heitä on paljon. He tarvitsevat siten hoitajiakin paljon ja ihmistyö on kallista.

TUOTTAVUUS, TALOUDELLISUUS, JOUSTAVUUS, NOPEUS, TEHOKKUUS... (Meeri ja Aaretti)

Novellissa Ikkuna mummon elämä on rajattu kerrostalokotiin ja sieltä avautuvaan ikkunanäkymään. Seurana hänellä on papukaija, kissa ja yksinäisyys. Kasvattipoikakin on lakannut käymästä, mutta tilaa sentään ruokapalvelun kautta ruuat - aina samat - äidilleen. Pihan tapahtumat tuovat vähän vaihtelua ja niiden kuvaukseen käytetyt sanat olkoon esimerkkinä siitä värikkäästä ilmaisusta, jota lukija sujuvasti etenevän juonen matkassa pysähtyy maistelemaan. Pitkäpartainen, viinaanmenevä mies töntterehtii ja hänen kulkunsa on leveäraiteista ja holjakkaa. Vaan miten kääntyy yksinäisen vanhuksen elämä, kun hän näkee ikkunastaan jotain niin kauheaa, että tämäkin viihdyke on lopetettava? Ja mitä hän näkee? Kyllä Lindholm osaa tarinoihinsa käänteitä punoa.

Joskus käänteet tapahtuvat vain ihmisen mielessä. Reipas marjankerääjä eukko harmittelee aviopuolison tasaisuutta - ja laiskuutta. Puoliso ei taas ymmärrä syytä jatkuvaan vattupensaissa ravaamiseen. Vaan toisiaan täydentävä pari löytää kuitenkin sopusoinnun ja ymmärryksen pitkään yhteiseen taipaleeseen.

Jo alkoi oman ukon arvo kohota aatoksissa. Ei tainnut tuo hassumpi ollakaan. Jos nyt ei ihan parasta laatua ollut, niin ei huono kumminkaan. Vaikka verkkainen, niin kiltti ja tasainen. Sellainen turvallinen mörökölli ja mörönpelotti. (Mörönpelotti ja marjankaristaja)

Halusin pyyhkäistä pois sen, mitä kirjailija kertoo kirjan alussa enkä edes lukenut kirjan esipuhetta, jonka on kirjoittanut geriatrian emiritusprofessori Jaakko Valvanne. Mielestäni tein oikein, sillä nämä kertomukset ovat kirjallisuutta eivätkä tapauskertomuksia. Yksittäisten ihmisten tarinat vaikuttavat siten kuin novelli voi:  leikkaavat pois rönsyt, joita jokaisen elämään tulee kun elämää kuvataan alusta loppuun tai sairaskertomuksena. Novelli paljastaa juuri sen, mikä on olennaista juuri tuossa vaiheessa elämää. Itse en voi pyyhkäistä pois tietoa siitä, että tekijä on työskennellyt muistisairaiden vanhusten parissa, mutta voin ihmetellä ja iloita kerronnan oivalluksista ja lämmöstä, joka siitä huokuu kuvattavia kohtaan. Luulen muidenkin löytävän väylän suurempaan ymmärrykseen ja oivallukseen näiden kahdeksantoista kertomuksen kautta.

Tarja Lindholm : Mummo kumossa ja muita kertomuksia . Basam Books, 2024. Esipuhe: Jaakko Valvanne. - Kannen kuva Peter Herrmann. - 107 sivua

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

 

Kun aloittaa Statovcin viimeisimmän kirjan, alkaa hengittää kiivaammin, kirjan tahdissa. Mukana on seurattava, sillä teksti vangitsee. Mukana on pysyttävä, vaikka henki salpautuu välillä. Pitkät, vain pilkulla erotetut virkkeet eivät päästä otteestaan. Miten ihmeessä Statovci tämän tekee?

Kirjan tapahtumat liittyvät Kosovoon jätettyyn kotiin ja sukuun, jota Suomeen muuttanut perhe käy tapaamassa. Erityisesti keskiössä on  perheen lisäksi isoisä, joka haluaa opettaa jotain miesten maailmasta teoksen minälle, kirjailijalle, joka on laiha ja harrastaa asioita, joita isoisä ei pidä miehekkäinä. Isoisän opetukset kääntyvät tragediaksi, kun lehmä synnyttää epämuodostuneen vasikan, jolle isoisa ei anna arvoa, vaan käyttäytyy raakalaismaisesti. Menneisyys ja sen traumat kohtaavat 1990-luvun Kosovossa eivätkä päästä helpolla päähenkilöä tai lukijaa.

Isoisäni maalla  asiat jaetan hyviin ja huonoihin. Hyviä asioita ovat oma talo, oma sato, oma lehmä, omat kanat, oma terveys. Hyviin asioihin lukeutuvat myös tottelevaisuus, ahkeruus ja usko jumalaan, joka ei varsinaisesti ole uskomista, vaan sen pelkäämistä, että lakkaa uskomasta.

Sukupolvien erilaiset maailmankuvat tulevat esiin myös kertojan ja hänen äitinsä suhteessa. Menestynyt kirjailija ei ymmärrä äitinsä tyytyväisyyttä tavalliseen arkeen. Äiti on elänyt vuosia väkivaltaisen miehensä pelossa ja kokee miehen kuoltua löytäneensä uuden mahdollisuuden. 

Äitini suurin unelma on ollut saada ja kasvattaa terveitä lapsia ja elää ilman puutetta ja nälkää, muuta hän ei ole koskaan halunnutkaan, ja omien sanojensa mukaan hän voi nyt vihdoin nauttia koska on täysin vapaa ja kahleeton, ja tästä minä olen hänelle hieman kateellinen, en kykene olemaan samalla tavalla kiitollinen elämästä, vaan olen aina vailla jotakin ja oloni on jatkuvasti jollain lailla viallinen ja syyllinen, en tiedä mitä tahdon mutta kaipaan silti jotain, en halua perhettä mutten elää yksinkään, minua ei haluta mennä elämässäni eteenpäin mutten osaa jäädä paikoilleni, en millään jaksaisi enää nähdä asioiden eteen vaivaa mutten viitsi heittäytyä toimettomaksikaan, en tahdo ottaa mistään vastuuta mutta haluan silti tuntea itseni tärkeäksi.

Tämä vertailu tulee entistä konkreettisemmaksi, kun kirjailija vertaa työtään lapsensyntymään - tai sitten on kysymys huonosta itsetunnosta, joka on istutettu syvään uuteen kotimaahan sopeutuvan lapsen mieleen.

...kirjoittaminen ei ole yhtä tärkeää kuin kyky luoda elämää, mitään kovin katastrofaalista tuskin tapahtuisi jos kirjailijat lakkaisivat kirjoittamasta, mutta jos lapsia ei enää syntyisi, maailma tulisi nopeasti päätökseensä..

Kyse ei ole vain isoisästä, joka on tehnyt kauheita asioita syyllisyyttä tuntematta, vaan myös kertojan isä on yhtä syyllinen ja niin ovat myös lapset maahanmuuttajan uudessa koulussa. He eivät hyväksy muualta tullutta joukkoonsa, mutta ei opettajakaan helpota tilannetta.  Hän varoittaa maahanmuuttanutta yrittämästäkään pärjätä muita paremmin tai edes yhtä hyvin, antaa tehtäviä, joissa pojan on vaikea olla lojaali sekä isälleen että täyttää koulutehtävä opettajan vaatimalla tavalla. 

Kylmät väreet kulkevat iholla, kun luen kuvauksia julmuuksista, joihin vanhemmat tai opettaja syyllistyvät. Statovci kuvaa kaiken eleettömästi, liioittelematta, kauhistelematta, mutta tarkoin kertoen. Sen vuoksi kuvaus vaikuttaa, puistattaa, kauhistuttaa, itkettää. Tunteet ovat pinnassa koko ajan, vaikka kirjailija ei kirjoita kyyneliä herutellen. Samalla mieleen nousee häpeä, sillä edustanhan itsekin etuoikeutettua valtaväestöä Suomessa ja juuri valtaväestö kohtelee sotaa paenneita ylemmyydellä ja epäinhimillisesti.

Ehken kerro kirjasta enempää, enkä ylistä sen vaikuttavuutta. Parempi on, jos mahdollisimman moni kokee tämän kirjan tarjoaman lukuelämyksen. Statovci on palkintonsa ja käännöksensä ansainnut.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä. Otava, 2024. -Kannen suunnittelu Piia Aho ja Mirella Mäkilä.- 277 sivua

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä

 

Muisti on laskostunut täyteen tapahtumia ja kuvia. Niin monia asioita näki ensimmäistä kertaa. Ensimmäiset kerrat painuvat mieleen.

 Olisihan se ollut iso harmi, jos tämä kirja olisi jäänyt lukematta - ja pelkästään sen takia, etten yleensä lue elämäkertoja. Tässä kirjassa oli kaikki kohdillaan: hyvä kirjoittaja ja mielenkiintoinen kohdehenkilö. Olenhan toki nauttinut Martti Suosalon tekemisistä niin teatterissa kuin elokuvissakin. Johanna Venho on puolestaan osoittanut kykynsä paneutua toisen elämään jo fiktiivisissä teoksissaan mm. Sylvi Kekkosesta ja Tove Janssonista. Lukupiirissämmekin kirja sai varauksettoman suosion.

Kronologinen järjestys helpottaa lukijan mukaanpääsemistä. Itse innostuin (ja vähän samaistuinkin) lapsuuskuvauksiin kovasti, mutta joku lukupiiristämme piti sitä osiota turhana. Osa lukupiiristä kritisoi minäkerronnan katkaisevien tarinapätkien käyttöä, vaikka erilainen fontti erotti ne selkeästi muusta tarinasta. Minä pidin siitäkin.

Vaikka Martti Suosalo oli nuorena omien sanojensa mukaan ujo perässäkulkija, hän tiesi jo varhain kutsumuksensa. Hän sanoi syntyneensä näyttelijäksi. Oulun nuorisoteatteri antoi mahdollisuuden päästä kokeilemaan työtä ja kutsumusta.

Hän avaa suunsa. Äänen pitää kuulua salin taakse asti. Pitää sanoa eri lailla kuin kukaan muu. Se tuntuu heti oikealta, vaikkei hän tiedä miksi. Ei pidäkään tietää. Pitää tanssia, nyt tulee tanssikohtaus.

Seuraava selkeästi tunnistettava käänne nuoren miehen elämässä oli teatterikorkeakouluun pääsy. Se ei tapahtunut ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan yrittämällä, vaan vasta sitten, kun Jouko Turkka oli tullut koulun johtajaksi. Suosalo on Turkan suosikki jalkapalloilijan taustansa ja fyysisen lahjakkuutensa ansiosta, mutta Turkan pelko säilyy hänelläkin vielä kouluaikojen jälkeen pitkään ja hän kuvittelee näkevänsä Turkan pään yleisön joukossa. Siitä huolimatta hän katsoo myös saaneensa opinnoistaan paljon.

Kun Turkka puhuu, nuori mies on koko ajan oivaltamaisillaan. Hän on silmät auki ja näkee. "Kyllä Kullervon isältä saama puukko on hyvä, mutta yhtä traaginen on saippuapalan elämä."

Toinen hahmo, jonka suhteen oltiin varsin varuillaan, oli Suosalon teatteriuran ensi vuosikymmeninä vaikuttanut Helsingin Sanomien teatterikriitikko Jukka Kajava, joka lyttäsi tai ylisti estottomasti ja vaikuttavasti. Suosalo koki Ryhmäteatterin opettaneen hänet vasta lopullisesti näyttelijäksi, mutta Kajava ei ainakaan aluksi arvostanut Raila Leppäkosken ja Arto af Hällströmin johtamaa yritystä. Teatterin merkitys yhteiskunnassa avautuu kuitenkin Suosalolle juuri tämän tekijäryhmän kautta.

Teatteri on aikaan ja paikkaan liittyvää taidetta, ja tapahtuipa yhteiskunnassa mitä tahansa, yksi teatterin tehtävistä on muistaa hovinarrin merkitys. Sen tulee kyseenalaistaa rakenteita, kritisoida ja pilkatakin, näyttää normaaleina pidettyihin asioihin kätketty koomisuus eli tragiikka.

Vaikka teatteri on koko ajan kirjan keskiössä, kerrotaan välillä toki Martti Suosalon yksitysielämästäkin: nuoren miehen hanttihommista, rahattomuudesta ja kaljottelusta sekä sitten myös vaimon kohtaamisesta ja lasten syntymästä. Kaikki elämän kokemukset ovat Suosalolle materiaalia, josta voi ammentaa työhön tarvittavia elementtejä.

Mutta jäsennän asian niin, että vaisto ja intuitio ovat ikään kuin kaksi kirjastonhoitajaa pääni sisällä: he kutovat tai lueskelevat lehtiä ja odottavat hommia. Kun he saavat impulssin, he hakevat varastosta oikean kasetin, joka sitten tulee esiin suurena, nerokkaana ideana. Minut tämä pitää nöyränä siksi, että kasettien sisältö on maailmalta kerättyä.

Vaikken tuosta kirjastonhoitajan kutomisvertauksesta oikein innostukaan, innostuin kyllä kirjasta. Kaikenkaikkiaan tämä elämäkerta on tehty ajatuksella ja herkällä mielellä. Se ei kulje sensaatioiden perässä, vaan haluaa porautua näyttelijän työn ytimeen ja sen eri puoliin. Näin tehdessään se tekee näyttelijäntyölle kunniaa ja antaa sille merkityksen, joka on arvostelumenestystä isompi - lööppiotsikoista puhumattakaan.

Näytelmässä pitää aistia yleisö. Me teemme maaleja yleisölle, yleisö ei ole vastustaja, vaan osa meidän joukkuettamme. Mutta joskus on todettava, ettemme ole saaneet yheistä ponnistusta vielä aikaiseksi. Meidän tehtävämme ammattilaisina on avittaa yleisöä pääsemään jutun sisälle, samaan joukkueeseen. Juttu on se kuuma pallo, jonka näytelmäkirjailija on kirjoittanut ja jota yhdessä pompottelemme ja koetamme pitää ilmassa ja saada maaliin. Joskus se voi karata ikkunasta ulos ja silloin olemme kaikki ihmeissämme.

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä. - WSOY, 2022. - 491 sivua + 24 kuvasivua

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa

 

Saaret koostuvat metsistä            ja alueista joita ihmiset kutsuvat tonteiksi./ Tontilta poistetaan metsä/metsän tilalle istutetaan yksittäisiä puita/kuten tammi ja kaksi vaahteraa./Niiden alta voi suojassa katsella jäljelle jääneeseen metsään.

Tämä runopohdinta jatkuu vielä osuvalla vinoilulla kaupunkilaiselle, joka haluaa hallita metsää. Koska Välipakan kirjassa rivi- ja sanavälit merkitsevät lähes yhtä paljon kuin sanat, en raiskaa enempää, vaan oletan tämän tekstin lukijan hakeutuvan itse näiden runojen äärelle. Se nimittäin kannattaa.

Jo kirjan nimi houkuttaa ja koukuttaa arvoituksella. Saari on kesäpaikka, jossa isä on aina ollut läsnä. Nyt isää ei enää ole.

Isän saappaat jalassa   kahvikuppi kädessä/lompsottelen ympäri tonttia    niin monta kertaa/kuusenoksien ali jurien ja kivien yli/etten kompastu   vaikka valo katoaa. //Tottumus tarkoittaa asiaa jonka voi unohtaa.//Mitä ei voi unohtaa   siihen on totuttava.

Koko kirja on surutyötä. Merkitykselliset muistot palaavat mieleen, kuten autolla ajaminen pikku teitä pitkin. Silloin: ilo tuntuu uimiselta/ se kantaa kantaa kantaa. Isä on edelleen saaressa kirjoittajalle, vaikka tämän äiti suree aviopuolisoaan kaupungissa valokuvan ääressä. Tytär kävelee kuin isä, hänen ihonsa on kuin isän iho - sanovat muut. Tytär haluaa uskoa, että ei imperfekti sinua löydä vaikka krematorion liekit ympäröivät isän kallon.

Tämä on kaunis kirja, täynnä merkityksellisiä sanoja ja maisemia. Siinä on nokkelia sanakäänteitä ja synkänkauniita aukeamia. Kaltaiseni satunnainen runonlukija on viihtynyt kirjan ääressä pitkään - ja vaikuutunut, välillä tosin proosan ääreen luiskahtaen. Taas olen onnekseni löytänyt näiden runojen ääreen. Mielelläni palaan tähän järvimaisemaan.

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa. Siltala 2024. 113 sivua

Vigdis Hjorth: Toisto

 

Miksi kirjoitan minä kun tarkoitan sinä?

Näin kysyy norjalainen kirjailija Vigdis Hjorth kolmannen suomennetun kirjansa Toisto ensimmäisellä sivulla ja jatkaa tämän jälkeen kerrontaa ensimmäisessä persoonassa. Hän kertoo ilmiselvästi itsestään, vaikka minäkertoja on hädin tuskin 16-vuotias eikä peittele omakohtaisuutta. Sitä hän ei ole tehnyt aiemminkaan, sillä muutamat hänen kirjoistaan ovat nostattaneet kohun nimenomaan romaanin suhteesta todelliseen elämään ja yhä eläviin, läheisiin.

Pienen romaanin alku on hyvin samaistuttava ja ymmärrettävä. Kertojan äiti on ylihuolehtiva ja hermostunut ja pitää tytärtään kontrollissa, jota isä yrittää hiukan lievittää. Äiti ei hyväksy tyttären irtiottoja, vaan tiukkaa tarkoin, tuleeko ystävien tapaamiseen poikia, haistelee alkoholit ja tupakantuoksut ja pitää tiukat kotiintuloajat. Ehkä tämä oli vielä 1970-luvulla Norjassa mahdollista, vaikka yleensä kai sielläkin kuri oli löyhempää. Tytär haluaa elää normaalia nuoren elämää, tutustua poikiin ja seksuaalisuuteensa, mutta äidin ja ilmitulon pelko hallitsevat häntäkin.

Hän (äiti) pelkäsi orastavaa pelottomuuttani ja luultavasti myös kadehti sitä, ja pian saikin tuta että pelon ja kateuden yhdistelmä oli räjähdysaltis.

Tytär etenee vääjäämättä kohti  äidin mielestä "pahinta mahdollista". Hän kirjoittaa asiasta päiväkirjaan, mistä tulee ratkaiseva käänne romaaniin ja samalla vihje kirjoittajan mahdollisuuksista tulevaisuudessa.

Mutta kuvitelmani aiheuttama kauhistus opetti minulle jotain ratkaisevaa: kuvittelemalla voi olla suurempi merkitys kuin todellisuudella, merkitys voi olla aidompi.

En ole elämäkerroista  enkä varsinkaan autofiktioista erityisen innostunut. Olen aina löytävinäni niistä selittelyn sävyä, myötätunnon tai anteeksiannon kerjäämistä. Tämän kirjan alkupuolella olin kuitenkin varauksetta nuoren tytön puolella. Käännekohdan jälkeen vanha tympääntyminen pääsi minussa valloilleen enkä oikein edes ymmärtänyt kertojan sanomaa. En silti kadu, että luin kirjan, sillä hyvin kuusikymppinen kirjailija sanoitti teinitytön elämää. Saattaa kuitenkin olla, ettei tämä riitä, jotta jatkaisin tällaisten tunnustusten parissa. 

Vigdis Hjorth: Toisto. - S&S, 2024. - Norjankielinen alkuteos: Gjentakelsen 2023. -Suom. Katriina Huttunen. - Kansi: Elina Warsta. - 158 sivua