Paahteisen mäntykankaan haju/palaa aina, palaan sen luo,/ja se tapahtuu yhä uudelleen,/mäntyjen olemisen ihme,/miten männyt aina olivat ja ovat,/synty osaksi niitä, kasvu niiden kanssa.//Ihminen pääsee puiden muistiin asti,/kun kurottaa tarpeeksi pitkään ja hitaasti. s.20
Jo noista runon kahdesta ensimmäisestä säkeestä olin myyty. Niin elävänä muistan lapsuuden mäntykankaan kirkasvetisen järven rannoilla - ja hajun.
Marraskuussa sammalten vihreä/ on häikäisevin valonlähde, /häikäisevin aurinko,/joka keskellä synkkää päivää nousee, /kun lähtee metsän poluille. s.39
Kun tein lupauksen paneutua tänä vuonna enemmän runoihin, en arvannut, millainen helmi tulisi heti vastaan. Olli Sinivaarasta sain vihjeen muistaakseni Hesarin kirja-arviosta, Olen proosaan keskittyvänä lukijana jäänyt tietämättömäksi nykyrunoudesta ja -runoilijoista. Tämä on 1980 syntyneen tamperelaislähtöisen runoilijan kuudes teos, kansiaan myöten kaunis. Enpä ihmettele, että tekijä on jo aiemmasta, vuonna 2007 ilmestyneestä Palava maa runoteoksesta palkittu Kalevi Jäntin palkinnolla.
Kirjan sisältökin on kaunis: siinä on valoa ja väriä, koivujen harsoa ja vihreää männyissä ja sammaleissa, tuoksuja ja kahinaa. Lukija pääsee kahlaamaan vaahteranlehdissä ja kulkemaan mäntykankailla, marraskuisessa ja talvisessa metsässä. Teoksen päähenkilöt, puut, ovat erilaisia eri vuodenaikoina. Metsäkin on. Vaan onneksi runoilija näkee puut metsältä.
Joka askeleella aukeaa/ aina vain enemmän vihreän hyökyjä,/ enemmän lehtien aavoja,/aina vain enemmän vaaleanvihreää valontäyttä,/välkkeen riemua./Toukokuun koivuilla/ei ole loppua. s.13
Olli Sinivaara : Puut. Teos, 2021. Ulkoasu Jussi Karjalainen. 41 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti