Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 

Mikä ilo olikaan sukeltaa Emmi Itärannan luomaan Kudottujen kujien kaupunkiin. Kirja oli surumielinen, ahdistava ja se sisälsi kauhua ja jännitystä enemmän kuin odotin. Kieli ja kirjailijan luoma kuvasto oli kuitenkin niin tavattoman kaunista, että nautin suunnattomasti. Tämän koin kuunneltuna, vaikkei se ole minulle ominainen tapa paneutua kirjaan. Lukija Fanni Noroila onnistui välittämään kirjan sisällön hienosti.

Saarella asuva seittienkutoja Eliana löytää tytön, jolta on leikattu kieli ja jonka ihoon on tatuoitu hänen nimensä, Eliana. Tytön kutoma seinävaate kertoo saaren tarinaa ja Elianan osuuden siihen. Kutojien piirissä ilmenee tarttuvaa tautia, jonka kantajat eristetään Tahrattujen taloon. Tauti ilmenee unennäkönä ja kun Eliana alkaa nähdä unia, hän pyrkii salaamaan sen. Samalla hän haluaa löytää äkkiä kadonneen ystävänsä, mykän tytön, jonka pelkää joutuneen Tahrattujen taloon. 

Emmi Itäranta on luonut kiehtovan maailman, jossa unet ovat yhtä merkityksellisiä kuin päivän tapahtumat. Kukaan ei voi luottaa keneenkään missään ja juuri kun henkilöt kuvittelevat selviytyvänsä, he huomaavat petoksen ja joutuneensa ehkä ansaan. Valtaa käyttävät toimivat häikäilemättömästi ja valvovat omaa etuaan käyttäen valheellisia ja ylivaltaansa perustuvia keinoja.Kun teosta kuvaa näin luurankomaisesti, sen voi ajatella kertovan nykyisyydestä. Emmi Itäranta on sijoittanut kertomuksen saareen ja mereen sen ympärillä. Hän kertoo tulvasta, kuolemasta ja kylmyydestä, ihon kosketuksesta ja hauraasta toivosta. Hän kuvaa niin tarkasti, että lukija kulkee kertojan mukana kaupungissa, meressä ja pimeissä käytävissä. Hengästyttävän upea teos, josta pidin ehkä vielä enemmän kuin Teemestarin kirjasta.

Maailma seisoo liikkumattomana ympärilläni. Silmätatuoinnit tuijottavat rävähtämättä. Jossain ulkona ja yläpuolella on kanaaleita ja taloja, mutta kukaan ei liiku niisä. Pilvet taivaalla ovat pysähtyneet, aallot jääneet paikoilleen, kuin niiden harjat olisi veistetty jäästä. Hiekka tiimalaseissa on lakannut virtaamasta. Etsin sisältäni varmuutta, että tämä on unta, haparoin sitä epätoivoisin käsin, ja saan kiinni vain ymmärryksestä, että olen valveilla.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos, 2021. Äänikirjan lukija: Fanni Noroila -11 h 24 min, 335 sivua

Anneli Kanto: Punaorvot

Kirjastojen äänikirjapalvelu E-library tarjoaa lisää mahdollisuuksia viettää aikaa kirjan ääressä. Olen kuunnellut kirjoja, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet lukematta. Teen jotain muuta kuunnellessani. Nyt olen mellastanut vattupuskissa Anneli Kannon Punaorpojen kanssa.

Kirja pohjautuu näytelmään ja näytelmä taas nojaa vahvasti historiaan. Kirjailija kuvaa helsinkiläisen perheen kautta sisällissodan murhenäytelmän, jonka seuraukset jatkuivat pidempään kuin vuosilukupainotteinen sotahistoria kertoo. 

Kun Johanssonin perheen isä Arvo ja esikoinen Aarre lähtevät rintamalle hankkimaan työläisille oikeutta ja parempaa tulevaisuutta, kotiin jää viimeisillään raskaana oleva Helmi-vaimo ja Lahja-tytär  sekä pieni Ilona. Sotimasta ja vankileiriltä palaa vain Aarre, hänkin rikkinäisenä ja sairaana. Isä on kuollut vankileirillä. Äiti Helmi masentuu ja suree itsensä toimintakyvyttömäksi lapsen synnyttyä. Lahja ja myöhemmin Aarrekin yrittävät pitää perhettä pystyssä ja naapurikin auttaa, kunnes voittajien perustamat huoltokomiteat alkavat pitää punaorvoista huolta. Tarkoitus on  viedä lapset vauraammille seuduille uusiin perheisiin ja kasvattaa heistä  kansalaisia, jotka eivät tiedä työläisaatteesta eivätkä kapinoi. Tässä roolissa Ester Ståhlberg esiintyy kirjan sivuilla ja hänen rakkaustarinansa tulevaan presidentiin pääsee mukaan.

Äänikirjassa on monta lukijaa, mikä tuntuu onnistuneelta ratkaisulta, sillä kirjassakin äänessä on vuoroin Lahja, vuoroin Aarre tai Ester . Ääneen pääsevät myös Pohjanmaan vauraampien olojen kasvattiperheet, joihin orpoja sijoitetaan. Pohjanmaan murre tulvii voimallisena kirjan sivuille. Tapahtumat etenevät tuokiokuvina eri kertojien näkökulmasta kapinan alusta vuosien päähän. Kirjassa oli niin paljon jännitettä, että moneen kertaan käsiteltyjäkin tapahtumia seurasi mielenkiinnolla ja uuden tiedon otti vastaan helposti. Kun traagiset tapahtumat kerrotaan yksilöiden näkökulmasta, tulee niistä paljon vaikuttavampia. Jossain vaiheessa pelkäsin, että kirjailija ei tuo kertomukseen yhtä ainutta toivon pilkahdusta, sillä niin hyvin hän kuvasi huonoissa oloissa kasvattiperheessä raatavan Lahjan näköalojen puutetta ja yritteliään Aarren pettymyksiä. Pieni toivon pilkahdus lukijalle kuitenkin tarjottiin, vaikka sekin tuli yhä tummemmiksi käyvien pilvien välistä. Hieno ja vaikuttava kirja!

Vaan miksi lukea tai kuunnella synkkää kirjaa synkkänä aikana? Siksi että silloin muistaa, että elämä jatkuu ja toivoa oli silloinkin. Niitä täytyy siis olla nytkin.

Anneli Kanto: Punaorvot. Lind&Co. 2023. -Lukijat: Vuokko Hovatta, Antti L.J. Pääkkönen, Maija Lang, Eeva Sovio, Emma Louhivuori. 7 h 23 min / 155 sivua

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista - novelleja

 

Kuinka iloinen olenkaan, että Helmi Kekkonen Helsingin Sanomien artikkelissa 27.7.2025 johdatti minut ensinäkin novellin ja sitten myös minulle aiemmin tuntemattomaksi jääneen kirjailijan tuotannon pariin. Nauttien ja toisinaan kärsimättömästi ahmien olen lukenut Marko Järvikallaksen novelleja, jotka onnekseni kirjastosta löysin. Siellä ymmärretään vielä novellikokoelmat hankkia, kunhan vain lukija malttaisi niiden äärelle pysähtyä.

Tämän novellikokoelman valitsin kirjan nimen perusteella, minkä vähän nolona tunnustan. Sen nimistä novellia kirjassa ei ole eivätkä novellit hempeitä rakkauskertomuksia ole, vaikka parisuhdetta jotkut niistä käsittelevätkin. Enimmäkseen silloinkin on kyse rakkauden loppumisesta tai toisen ihmisen muuttumisesta niin, että yhdessä eläminen käy mahdottomaksi. Näin on Pieni levähdys -novellissa, jossa lukija seuraa ensin ihan toisenlaisia johtolankoja. Novellissa Vaimoni on nukkunut täällä minä-kertoja on jo niin syvällä tuskassaan, ettei hyväksy avunantoyrityksiä. Nimi ei lupaa mitään, vaikka siltä tuntuukin. Novellissa Kaikki on taas hyvin kertoja uppoaa kadehtimansa ja ihailemansa kaksoissiskon elämään tämän kuoltua.

Elämäni sijaitsee nyt tässä. Kaikki millä on yhtään merkitystä on tässä. En ole koskaan ollut tällä tavalla läsnä.. Seuraukset olkoot seurauksia. Niistä selvitään aina jollakin tapaa. 

Kertojan näkökulma vaihtelee novellista toiseen. Välillä kertojana on nainen, välillä mies, joskus lapsikin. Novellissa Eksyneet nuori poika on machoiluun taipuvaisen isänsä kanssa vaelluksella, joka muuttuu selviämistaisteluksi ja vahvan myyttisin keinoin pojan aikuistumisen riitiksi. Novellissa Parantaja poika turvautuu siskoonsa ja tämän poikaystävään selvitäkseen vanhempien avioerosta.

Ehkä juuri näiden novellien kautta pääsee tämän kirjallisuudenlajin ytimeen. Sanomalla vähän sanoo enemmän kuin pitkään selittämällä. Kaikissa näissä ollaan muutoksen äärellä ja tavoitteena on saada ote elämästä jollakin keinoin. Novellit ovat pitkähköjä ja jakaantuvat lukuihin. Niitä on kirjassa kymmenen. Olisi maltettava pitää taukoa niiden välillä, ja annettava niiden vaikuttaa koko voimallaan.

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista. Siltala, 2021. - Kannen suunnittelu ja kuvat:Mika Tuominen. 278 sivua

Tove Jansson: Kesäkirja

 

Tarkoitan, sanoi isoäiti, että asiat ihmisen mielessä kutistuvat ja häipyvät taaksepäin, ja se mikä oli niin hauskaa aikoinaan ei enää merkitse mitään. Sellainen tuntuu köyhältä. Kuin olisi kiittämätön jollain lailla.

Isoäiti ja Sophia viettävät kesää saaressa, luodolla meren keskellä. Mökki on rakennettu suomaan laidalle ja luodon aurinkoisimmassa kohdassa on perunamaa. Leväkerroksen alla kypsyvät perunat. Sophia ja isoäiti ovat tasa-arvoisia ja yhtä hoksaavaisia. Heillä on täysi luotto toisiinsa ja keskinäinen avunantosopimus. Sophia pelkää syvää vettä ja isoäiti väsähtää helposti ja tarvitsee keppiä kävellessään. Siitä huolimatta hän antautuu tutkimusretkelle luolaan ja naapurisaareen tullutta äveriästä herraa vakoilemaan.

Välillä saaressa vierailee Sophian ystävä, joka pelkää kaikkea. Sophia väsyy lopulta kaverinsa rohkaisemiseen, mutta isoäiti panee lapsen piirtämään kaameinta, mitä hän osaa. Piirroksesta tulee hyvä, mutta isoäiti tietää, että lapsi on niitä, joilta syntyy yksi ainoa hyvä juttu eikä sitten muita. Välillä kerronnassa vilahtaa Sophian isäkin, joskus jopa keskeisenä toimijana, mutta pääasiassa Sophia ja isoäiti keskustelevat ja tutkivat saarta ja maailmaa. Juuri niin on hyvä.

Olin unohtanut, kuinka Tove Jansson osaa kertoa asiat suoraan, liikoja selittelemättä. Olin unohtanut, kuinka ainutlaatuinen kyky hänellä on kuvata lapsia ja aikuisia niin, ettei kumpikaan ole toista parempi tai huonompi, vaan toinen on hyvä toisessa ja auttaa kaveria ja välillä toisinpäin. Parasta on avoimuus ja luottamuksen ilmapiiri. Kesä - ja meri!

Tove Jansson: Kesäkirja. WSOY, 1973. 2.p. Ruotsinkielinen alkuteos: Sommarboken.- Suom. Kristiina Kivivuori. - 143 sivua