Perinteisen mallin mukaan rakennettu kirja ei ole mielestäni lainkaan perinteinen, vaan kerrassaan upeasti omanlaisensa. Luvuilla on nimet eivätkä ne ole kovin pitkiä, mutta ne vievät lukijan syvälle pieneen kylään ja yhteen taloon, jossa vanha nainen tekee kuolemaa. Hänen miehensä ei osaa suhtautua vahvan naisen sairauteen, vaan uppoutuu omiin puuhiinsa.Tyttärentytär kumppaneineen muuttaa taloon hoitamaan isoäitiä - ja kaikki kyläläiset haluavat heittää lyvästit. Jotkut heistä kokevat tehneensä jotain väärin ja haluavat sovittaa tekonsa ennen isoäidin kuolemaa.
Talo täyttyy laihoista ihmisistä, joiden suudelmista jää kasvoihimme tahmeita sylkivanoja. He hymyilevät. Taputtelevat meitä selkään. Käskevät saattaa itsensä isoäidin luo.
Huomenna tuon lisää sianposkea, Staszek sanoo. Voi olla, että olet jo maksanut velkasi. Sillä velalla ei ole loppua, Hän sanoo. Selvä, vastaan. En halua riistää mieheltä hänen katumustaan.
Isoäidin mieli tarrautuu elämään, jonka hän on elänyt ja maailmaan, jota hän on jättämässä. Syöpä vatsassa vaatii ravintoa. Tyttärentytär, jonka kokemana tarina kerrotaan, yrittää parhaansa mukaan täyttää isoäitinsä toiveet.
Sairastavalla isoäidillä on jos jonkinlaisia mielihaluja. Lisää maailmaa, hän sanoo. Niinpä luen hänelle runoja, ja viime aikoina olen lukenut myös lintukirjoja. Hän pitää kummistakin. Hän janoaa niitä. Hän vaatii runoutta. Hän vaatii tietoja linnuista, pyytää: ääntele kuin se lintu, josta luet.
Nälkäinen on isoäidin sairaus, kohta se on jo syönyt laakson kaikki kyyhkyset.
Kerronta on herkkää ja aihtivoimaista. Kertoja hakee voimaa isoäidin elämän kautta,tämän arvostamista asioista: maasta ja eläimistä, jotka ovat tyttärentyttärellekin lapsuudesta tuttuja. ja nyt niin lähellä. Kumppani, Ann, kuitenkin varoittelee joistakin luonnonilmiöistä, kuten tuulesta. Asiat esitetään niin yksinkertaisesti, että lukija pääsee helposti sisään mystiseen maailmaan, jossa mikä tahansa voi olla totta.
Sormien upottaminen multaan rauhoittaa kaiken, mikä minussa värisee.
Hän ei luota tuuleen, hän on kuullut siitä kauheita tarinoita. Jos tuuli valitsee jonkun uhrikseen, se alkaa puhaltaa hänen sisällään, Ann sanoo.
Kylän keskellä oleva teurastamo edustaa myös pahoja voimia. Niistä varoittaa isoäiti:
Teurastamo loistaa. Ne siellä eivät koskaan lepää, eivät kunnioita yötä, isoäiti sanoo, ja se on synti.
Vaikka kerronta käsittelee ympäristöä, puutarhaa ja metsää, kaikki tapahtuminen keskittyy kuitenkin isoäitiin, sairauteen ja sen etenemiseen ja niihin vaikutuksiin, joita sillä on talon elämään.
Sen koommin kun isoäiti sairastui, tässä talossa ei ole koputettu. Sairaus on avannut kaikki ovet. Joka paikkaan voi mennä sisään, täällä ei ole sijaa yksityisyydelle, emme voi sallia sellaista täällä. Kaikki on pantu näytteille. Kaikki tarklastelee kaikkea. Kaikki katsoo kaikkea. Kaikki on muuttunut yhteiseksi.
Remissiopäivien jälkeen tulee ahdistus siitä, että tämä kaikki loppuu joskus, ehkä hyvinkin pian, mutta myös ahdistus siitä, että tämä jatkuu ikuisesti.
Ahnaat on nelikymppisen runoilija-tekijänsä esikoisromaani ja se on löytänyt jo kääntäjiä ja lukijoita useista maista. Onneksi myös Tapani Kärkkäinen on sen suomentanut, kuten aiemmin Olga Tokarczukin tuotantoa. Jotain samaa näissä kahdessa kirjailijassa on yhteisen kotimaan lisäksi. Tokarczukin lausunto tästä kirjasta on painettu takakanteen: Elämä ja kuolema ovat Lebdan lyyrisessä romaanissa upeasti tasapainossa. Ja kustantaja, Kirjailija- ja kulttuuriyhdistys Särö on tehnyt taas kulttuuriteon!
Nautin jokaisesta hetkestä tämän kirjan parissa. Kuten usein silloin, kun löydän itseäni koskettavan kirjan, tuntuvat omat sanat ja niiden järjestys niin avuttomilta, että haluan käyttää kirjailijan tekstiä. Niinpä tässäkin on paljon lainauksia, jotka mielestäni ovat parasta ylistystä kirjalle.
Malgorzata Lebda: Ahnaat. - Särötär, 2026. - Puolankielinen alkuteos, Lakome, 2023. Suom. Tapani Kärkkäinen. - Ulkoasu: Sanna Saastamoinen. 278 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti