Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona

Tämä oli varsin erilainen kuin mikään aiemmin lukemani Murakamin teos. Ensimmäinen persoona koostuu kahdeksasta novellista, joiden kokijana lukija pitää kirjailijaa itseään. Kirjan sivumääräkin jää huomattavasti pienemmäksi kuin aiemmin lukemani kirjailijan romaanit. Murakami ei kuitenkaan hylkää yliluonnollista mielikuvituselementtiä omaelämäkerrallisessakaan teoksessa, vaan novelleissa nautitaan olutta naistennimiä keräilevän apinan kanssa (Shinagawan apinan tunnustuksia), kuviteltu levyarvio tuottaa vuosia myöhemmin äänitteen, jota ei pitänyt olla olemassakaan (Charlie Parker Plays Bossa Nova) ja yhden yön kohtaaminen saa suuremman merkityksen jälkeenpäin lähetetyn Kivityynylle -runokokoelman myötä. 

Murakami tuntuu kaivavan muistoistaan tosielämän kokemuksia aina nuoruudestaan alkaen ja laajentaa tapahtumat outoihin tunnelmiin, jotka kirkastavat kerrontaa ja vangitsevat lukijan. Juuri tämä piirre on tehnyt  minusta Murakamin ihailijan. Ehkä kirjailija on parhaimmillaan pitkän proosan kirjoittajana, mutta myös näissä novelleissa maailmaa kallistellaan tarkan kuvauksen ja osin myös muistamisen tai sen pettämisen keinoin, kuten kertojan ensimmäisen tyttöystävän isoveli kertoo  With the Beatles novellissa .

Mikään tai kukaan ei kuulemma ota minua hallintaansa katkosten aikana. Siis siihen tapaan, että minussa olisi useampia persoonallisuuksia, kuten tohtori Jekyll ja herra Hyde.  Minä pysyn koko ajan minuna. Myös sinä aikana, josta en muista mitään, toimin normaalisti omana itsenäni. 

Musiikki on läsnä useammassakin novellissa. Robert Schumannin Karnevaali on rumaksi mainittua naista ja kertojaa yhdistävä tekijä Karnevaali -novellissa ja Charlie Parker Plays Bossa Nova - novelli taipuu välillä huumorin puolelle, kun olemattoman levyn arvostelija hakee levykaupasta  levyään.

Lyhyt kerronta saattaa liittyä myös ikääntymiseen, kuten With the Beatles -novellin alussa todetaan.Tämä koskee kertojan mukaan erityisesti tyttöystäviä, joiden vanhenemisen myötä on haudattava nuoruuden unelmat.

Kun vanhenee, oudolta ei tunnu se, että on itse vanhentunut. Että minä, joka aikoinani olin pelkkä poikanen, olen nyt siirtynyt ikäihmisten joukkoon. Yllättävää sen sijaan on se, kuinka muut minun ikäiseni ovat jossain välissä ehtineet muuttua vanhuksiksi...

Vaikka vierastan ja välttelen autofiktioita, tästä (mahdollisesti) omakohtaisesta kirjasta pidin. Pari novellia ei juurikaan koskettanut, mutta muut enemmänkin. Tässä esitetyt muistot eivät sisältäneet puolustuspuheen kaltaista selittelyä, vaan kuvailua ja mielikuvia, jotka lukija koki hyvinkin objektiivisiksi. Kaikilla on tietenkin seliteltävää, mutta sen voi tehdä myös katkelmallisiin muistoihin ja mielikuviin rakentaen. Oiva ratkaisu!

Vaikka tietää, että siitä seuraa vain ongelmia, ei kuitenkaan pysty lopettamaan. - tarkoitan sen lajin toimintana epämiellyttävää oloa.(Ensimmäinen persoona)

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona. - Tammi, 2022.- Alkuteos Ichininsbo tansu, 2020. - Suom. Antti Valkama. Päällys: Jussi Kaakinen ( Keltainen kirjasto,530). 189 sivua

Elli Salo: Keräilijät

 

Kesä on vain hetki, se humahtaa tästä yli, vaikka kuinka koittaisi juosta perässä korien ja ämpärien kanssa. Se on nyt, nyt, nyt ja sitten on taas talvi."

Tämä entisen kirjastonhoitajan Ljudmilan lausahdus kuvaa koko hänen elämänasennettaan ja antaa kirjan nimelle täyden sisällön. Veljensä hiljan menettänyt minä-kertoja  Heini saapuu suorittamaan arkeologisia tutkimuksia ja kaivauksia Orpo-perintö hankkeeseen liittyen. Tarkoitus on kartoittaa tuntemattomat joukkohaudat Kainuussa. Oppaakseen Heini saa luontokuvaaja Ani Pelkosen, joka huolehtii Lääte-campingin leirintäalueesta ja tarjoaa sieltä majoituksen Heinillekin kuumaksi heinäkuuksi. Ljudmilan ja perintötalossaan asuvan Anin lisäksi alueella on vain Anin Ystävä- niminen saksanpaimenkoira.

Ljudmila ja Ani pitävät huolta toisistaan tai oikeastaan Ljudmila pitää huolta siitä, ettö Ani ei sorru ryyppäämään. Kesä on täynnä kasvien ja muiden luonnonantimien keräilyä, mutta talvet ovat yksinäisiä ja ankeita syrjäisessä paikassa.

Ljudmila kertoi, että talvella kun päivät menivät ilman juttuseuraa, Ani istui talossa ja haudutti valtavia määriä lehtiä, terälehtiä, teetä ja hunajaa ja rukoili, että se riittäisi hänelle, ettei hän nousissi, kävisi laittamassa autoa lämpiämään, ajaisi kylälle ja avaisi viinakaupan ovea.

Heini joutuu tinkimään kunnianhimoisista tutkimusaikeistaan, kun heinäkuun lämpö ja hyttyset hyökkäävät kimppuun. Ani auttaa ja opastaa, ajelee puolikuntoisella autollaan peritty mainoslippis päässään ja kuljettaa Heiniä suon laitamille ja suvun perimätiedon äärelle. Talossa asuneet sukupolvet eivät olleet tietoisia tavarankarsimisesta tai kuolinsiivouksista ennen tai jälkeen kuoleman. Arkeologillekin roska saattaa paljastaa arvokkaan tiedon, jos sitä ei raivata pois ammattijärjestäjän tehokkuudella.

Hän tulee, käsi lähestyy, ei kysy mitään, heittää kaiken jätesäkkiin. Hän ei voi ymmärtää miksi muut ovat sellaisia kuin ovat: arvaamattomia, ärähteleviä, piilottavia, kasaavia. Sen, mikä on ollut, voi heittää pois, sen, mitä ei enää tarvita.

Kirjan juoni etenee kahden vahvan henkilöhahmon, Anin ja Ljudmilan persoonan ja tekemisten sekä Heinin tutkintayritysten kautta. Välillä en ollut ihan mukana, vaikka kirjailija osasi kuvata helteisen heinäkuun ja suolla tarpovan kolmikon rehevän aistivoimaisesti. Huumori pilkahti esiin ennakoimatta naisten keskinäisissä kohtaamisissa. Lopulta pääasiaksi nousee tutkimusprojektin sijaan selviytyminen elämässä. Pidin kirjasta; aiheesta, tarinasta, henkilöistä. Pienellä sivumäärällä päästiin syvälle. Jopa kirjan kansi miellytti.

Ihmiset joutuvat kohtaamaan asioita, jotka ovat niin outoja, että ne on yritetty tehdä kaikin mahdollisin tavoin normaaleiksi. Onneksi on paikkoja, joihin voi mennä, joissa voi ottaa vuoronumeron tai istua odottamaan, kunnes kutsutaan sisään,

Elli Salo: Keräilijät. Otava, 2025. - Kannen kuva: Pipsu Isola. - 206 sivua

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Kovin ristiriitaisin tunnelmin jätän Jo Ann Beardin arvostelujen ylistämän novellikokoelman Juhlapäiviä. Sen novellit eroavat toisistaan pituutensa ja käsittelytapansa vuoksi. Pääosa kerronnasta on polveilevaa selostusta, osa pieniä huokauksen tapaisia esseitä. Molemmista lajityypeistä löysin suosikkini. Inhokkeja en löytänyt, mutta osa novelleista ei koskettanut minua lainkaan. En päässyt niihin sisälle.

Cheri kertoo rintasyöpään sairastuneen naisen tarinaa kyhmyn havaitsemisesta pari kolme vuotta eteenpäin naisen omasta näkökulmasta.  Kirjailija on saanut käyttöönsä erään naisen omaisten kautta tietoja ja kuvitellut itse lisää. Takautumat konkretisoivat lukijalle eron terveen ja vakavasti sairastuneen ihmisen välillä. Cheri yrittää tarrautua elämään ja ystävät auttavat häntä siinä ja ovat läsnä  hetkissä. Cheri joutuu kuitenkin kokemaan kaiken yksin, hyvän ja  pahan.

Cheri antaa aamutakkinsa pudota ja liukuu veteen, se on viileää ja ottaa hänet syliinsä. Hän ui hitaasti selkää, kunnes alkaa väsyä, sitten hän kääntyy, sukeltaa ja nousee pintaan hiukset takana kuin hylje tai nainen joka tietää olevansa kaunis

Rinnakkainen novelli on teoksen niminovelli Juhlapäiviä, jossa keskiössä on Kathy. Hänkin sairastaa syöpää, mutta tapahtumat nähdään hänen  ystäviensä näkökulmasta. Novelli kertoo ystäväpiirin myötäelämisestä ja tuskasta, eikä voi olla varma, onko elämä kuolemaa odottaen helpompaa vai vaikeampaa kuin kuolema.

Ihan kuin Kathy . me kaikki tunnemme hänet vielä, mutta emme näe, on vain pakko uskoa, että siellä jossain hän lähettelee kipinöitään, vaikka me näemme vain savua.

Kuolema on läsnä muissakin novelleissa. Kokoelman aloittaa Viimeinen yö, jossa käsitellään pitkäaikaisen koirakumppanin pakollista kuolemaa. Hengissäpysymistaistelua kuvaa novelli Werner, johon tekijä on myös saanut kertomuksen aihion ja luvan kuvitella lisää päähenkilöltä.Kuolema ja pelkääminen olivat kovin tarttuvia tuntemuksia, kuten esim. Painihauta-novellissa, jossa kertoja yrittää häätää taloon tunkeutujaa. Kirjoittaja osaa siis ilmeisen tarkasti ja hyvin kuvata. 

Ja sitten on näitä kokonaan toisenlaisia novelleja - kuin esseitä. Yksi niistä on Lähellä:

Sillä hyvässä esseessä - ja aivan samalla lailla hyvässä novellissa, muistelmassa, romaanissa - olennaista ovat ajatukset, ja niillä se nostaa itsensä näennäisen aiheensa yläpuolelle ja puhuttelee universaalimmalla tasolla. Kirjallisuus opettaa , ja se tarkoittaa, että kirjoittajan on oltava viisaampi ja tietäväisempi kuin lukijan.

Tuo kuulostaa auktoriteetin sormi pystyssä lausutulta saarnalta ja kirjailija onkin opettanut kirjoittamista. Itse oivallan, että juuri tuosta syystä minä näitä lainauksia blogiini säilön.Kirja kannatti lukea muutaman novellilöydön takia. Kaikkiaan novelleja oli yhdeksän. En ehkä kuitenkaan tartu tekijän seuraavaan käännökseen - paitsi jos se  kovin paljon ylistystä niittää.

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä. Tammi, 2025. - Alkuteos Festival Days, 2021. - Suom. Riina Vuokko. - Keltainen kirjasto, 556. - 318 sivua

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 

Mikä ilo olikaan sukeltaa Emmi Itärannan luomaan Kudottujen kujien kaupunkiin. Kirja oli surumielinen, ahdistava ja se sisälsi kauhua ja jännitystä enemmän kuin odotin. Kieli ja kirjailijan luoma kuvasto oli kuitenkin niin tavattoman kaunista, että nautin suunnattomasti. Tämän koin kuunneltuna, vaikkei se ole minulle ominainen tapa paneutua kirjaan. Lukija Fanni Noroila onnistui välittämään kirjan sisällön hienosti.

Saarella asuva seittienkutoja Eliana löytää tytön, jolta on leikattu kieli ja jonka ihoon on tatuoitu hänen nimensä, Eliana. Tytön kutoma seinävaate kertoo saaren tarinaa ja Elianan osuuden siihen. Kutojien piirissä ilmenee tarttuvaa tautia, jonka kantajat eristetään Tahrattujen taloon. Tauti ilmenee unennäkönä ja kun Eliana alkaa nähdä unia, hän pyrkii salaamaan sen. Samalla hän haluaa löytää äkkiä kadonneen ystävänsä, mykän tytön, jonka pelkää joutuneen Tahrattujen taloon. 

Emmi Itäranta on luonut kiehtovan maailman, jossa unet ovat yhtä merkityksellisiä kuin päivän tapahtumat. Kukaan ei voi luottaa keneenkään missään ja juuri kun henkilöt kuvittelevat selviytyvänsä, he huomaavat petoksen ja joutuneensa ehkä ansaan. Valtaa käyttävät toimivat häikäilemättömästi ja valvovat omaa etuaan käyttäen valheellisia ja ylivaltaansa perustuvia keinoja.Kun teosta kuvaa näin luurankomaisesti, sen voi ajatella kertovan nykyisyydestä. Emmi Itäranta on sijoittanut kertomuksen saareen ja mereen sen ympärillä. Hän kertoo tulvasta, kuolemasta ja kylmyydestä, ihon kosketuksesta ja hauraasta toivosta. Hän kuvaa niin tarkasti, että lukija kulkee kertojan mukana kaupungissa, meressä ja pimeissä käytävissä. Hengästyttävän upea teos, josta pidin ehkä vielä enemmän kuin Teemestarin kirjasta.

Maailma seisoo liikkumattomana ympärilläni. Silmätatuoinnit tuijottavat rävähtämättä. Jossain ulkona ja yläpuolella on kanaaleita ja taloja, mutta kukaan ei liiku niisä. Pilvet taivaalla ovat pysähtyneet, aallot jääneet paikoilleen, kuin niiden harjat olisi veistetty jäästä. Hiekka tiimalaseissa on lakannut virtaamasta. Etsin sisältäni varmuutta, että tämä on unta, haparoin sitä epätoivoisin käsin, ja saan kiinni vain ymmärryksestä, että olen valveilla.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos, 2021. Äänikirjan lukija: Fanni Noroila -11 h 24 min, 335 sivua

Anneli Kanto: Punaorvot

Kirjastojen äänikirjapalvelu E-library tarjoaa lisää mahdollisuuksia viettää aikaa kirjan ääressä. Olen kuunnellut kirjoja, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet lukematta. Teen jotain muuta kuunnellessani. Nyt olen mellastanut vattupuskissa Anneli Kannon Punaorpojen kanssa.

Kirja pohjautuu näytelmään ja näytelmä taas nojaa vahvasti historiaan. Kirjailija kuvaa helsinkiläisen perheen kautta sisällissodan murhenäytelmän, jonka seuraukset jatkuivat pidempään kuin vuosilukupainotteinen sotahistoria kertoo. 

Kun Johanssonin perheen isä Arvo ja esikoinen Aarre lähtevät rintamalle hankkimaan työläisille oikeutta ja parempaa tulevaisuutta, kotiin jää viimeisillään raskaana oleva Helmi-vaimo ja Lahja-tytär  sekä pieni Ilona. Sotimasta ja vankileiriltä palaa vain Aarre, hänkin rikkinäisenä ja sairaana. Isä on kuollut vankileirillä. Äiti Helmi masentuu ja suree itsensä toimintakyvyttömäksi lapsen synnyttyä. Lahja ja myöhemmin Aarrekin yrittävät pitää perhettä pystyssä ja naapurikin auttaa, kunnes voittajien perustamat huoltokomiteat alkavat pitää punaorvoista huolta. Tarkoitus on  viedä lapset vauraammille seuduille uusiin perheisiin ja kasvattaa heistä  kansalaisia, jotka eivät tiedä työläisaatteesta eivätkä kapinoi. Tässä roolissa Ester Ståhlberg esiintyy kirjan sivuilla ja hänen rakkaustarinansa tulevaan presidentiin pääsee mukaan.

Äänikirjassa on monta lukijaa, mikä tuntuu onnistuneelta ratkaisulta, sillä kirjassakin äänessä on vuoroin Lahja, vuoroin Aarre tai Ester . Ääneen pääsevät myös Pohjanmaan vauraampien olojen kasvattiperheet, joihin orpoja sijoitetaan. Pohjanmaan murre tulvii voimallisena kirjan sivuille. Tapahtumat etenevät tuokiokuvina eri kertojien näkökulmasta kapinan alusta vuosien päähän. Kirjassa oli niin paljon jännitettä, että moneen kertaan käsiteltyjäkin tapahtumia seurasi mielenkiinnolla ja uuden tiedon otti vastaan helposti. Kun traagiset tapahtumat kerrotaan yksilöiden näkökulmasta, tulee niistä paljon vaikuttavampia. Jossain vaiheessa pelkäsin, että kirjailija ei tuo kertomukseen yhtä ainutta toivon pilkahdusta, sillä niin hyvin hän kuvasi huonoissa oloissa kasvattiperheessä raatavan Lahjan näköalojen puutetta ja yritteliään Aarren pettymyksiä. Pieni toivon pilkahdus lukijalle kuitenkin tarjottiin, vaikka sekin tuli yhä tummemmiksi käyvien pilvien välistä. Hieno ja vaikuttava kirja!

Vaan miksi lukea tai kuunnella synkkää kirjaa synkkänä aikana? Siksi että silloin muistaa, että elämä jatkuu ja toivoa oli silloinkin. Niitä täytyy siis olla nytkin.

Anneli Kanto: Punaorvot. Lind&Co. 2023. -Lukijat: Vuokko Hovatta, Antti L.J. Pääkkönen, Maija Lang, Eeva Sovio, Emma Louhivuori. 7 h 23 min / 155 sivua

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista - novelleja

 

Kuinka iloinen olenkaan, että Helmi Kekkonen Helsingin Sanomien artikkelissa 27.7.2025 johdatti minut ensinäkin novellin ja sitten myös minulle aiemmin tuntemattomaksi jääneen kirjailijan tuotannon pariin. Nauttien ja toisinaan kärsimättömästi ahmien olen lukenut Marko Järvikallaksen novelleja, jotka onnekseni kirjastosta löysin. Siellä ymmärretään vielä novellikokoelmat hankkia, kunhan vain lukija malttaisi niiden äärelle pysähtyä.

Tämän novellikokoelman valitsin kirjan nimen perusteella, minkä vähän nolona tunnustan. Sen nimistä novellia kirjassa ei ole eivätkä novellit hempeitä rakkauskertomuksia ole, vaikka parisuhdetta jotkut niistä käsittelevätkin. Enimmäkseen silloinkin on kyse rakkauden loppumisesta tai toisen ihmisen muuttumisesta niin, että yhdessä eläminen käy mahdottomaksi. Näin on Pieni levähdys -novellissa, jossa lukija seuraa ensin ihan toisenlaisia johtolankoja. Novellissa Vaimoni on nukkunut täällä minä-kertoja on jo niin syvällä tuskassaan, ettei hyväksy avunantoyrityksiä. Nimi ei lupaa mitään, vaikka siltä tuntuukin. Novellissa Kaikki on taas hyvin kertoja uppoaa kadehtimansa ja ihailemansa kaksoissiskon elämään tämän kuoltua.

Elämäni sijaitsee nyt tässä. Kaikki millä on yhtään merkitystä on tässä. En ole koskaan ollut tällä tavalla läsnä.. Seuraukset olkoot seurauksia. Niistä selvitään aina jollakin tapaa. 

Kertojan näkökulma vaihtelee novellista toiseen. Välillä kertojana on nainen, välillä mies, joskus lapsikin. Novellissa Eksyneet nuori poika on machoiluun taipuvaisen isänsä kanssa vaelluksella, joka muuttuu selviämistaisteluksi ja vahvan myyttisin keinoin pojan aikuistumisen riitiksi. Novellissa Parantaja poika turvautuu siskoonsa ja tämän poikaystävään selvitäkseen vanhempien avioerosta.

Ehkä juuri näiden novellien kautta pääsee tämän kirjallisuudenlajin ytimeen. Sanomalla vähän sanoo enemmän kuin pitkään selittämällä. Kaikissa näissä ollaan muutoksen äärellä ja tavoitteena on saada ote elämästä jollakin keinoin. Novellit ovat pitkähköjä ja jakaantuvat lukuihin. Niitä on kirjassa kymmenen. Olisi maltettava pitää taukoa niiden välillä, ja annettava niiden vaikuttaa koko voimallaan.

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista. Siltala, 2021. - Kannen suunnittelu ja kuvat:Mika Tuominen. 278 sivua

Tove Jansson: Kesäkirja

 

Tarkoitan, sanoi isoäiti, että asiat ihmisen mielessä kutistuvat ja häipyvät taaksepäin, ja se mikä oli niin hauskaa aikoinaan ei enää merkitse mitään. Sellainen tuntuu köyhältä. Kuin olisi kiittämätön jollain lailla.

Isoäiti ja Sophia viettävät kesää saaressa, luodolla meren keskellä. Mökki on rakennettu suomaan laidalle ja luodon aurinkoisimmassa kohdassa on perunamaa. Leväkerroksen alla kypsyvät perunat. Sophia ja isoäiti ovat tasa-arvoisia ja yhtä hoksaavaisia. Heillä on täysi luotto toisiinsa ja keskinäinen avunantosopimus. Sophia pelkää syvää vettä ja isoäiti väsähtää helposti ja tarvitsee keppiä kävellessään. Siitä huolimatta hän antautuu tutkimusretkelle luolaan ja naapurisaareen tullutta äveriästä herraa vakoilemaan.

Välillä saaressa vierailee Sophian ystävä, joka pelkää kaikkea. Sophia väsyy lopulta kaverinsa rohkaisemiseen, mutta isoäiti panee lapsen piirtämään kaameinta, mitä hän osaa. Piirroksesta tulee hyvä, mutta isoäiti tietää, että lapsi on niitä, joilta syntyy yksi ainoa hyvä juttu eikä sitten muita. Välillä kerronnassa vilahtaa Sophian isäkin, joskus jopa keskeisenä toimijana, mutta pääasiassa Sophia ja isoäiti keskustelevat ja tutkivat saarta ja maailmaa. Juuri niin on hyvä.

Olin unohtanut, kuinka Tove Jansson osaa kertoa asiat suoraan, liikoja selittelemättä. Olin unohtanut, kuinka ainutlaatuinen kyky hänellä on kuvata lapsia ja aikuisia niin, ettei kumpikaan ole toista parempi tai huonompi, vaan toinen on hyvä toisessa ja auttaa kaveria ja välillä toisinpäin. Parasta on avoimuus ja luottamuksen ilmapiiri. Kesä - ja meri!

Tove Jansson: Kesäkirja. WSOY, 1973. 2.p. Ruotsinkielinen alkuteos: Sommarboken.- Suom. Kristiina Kivivuori. - 143 sivua