Joni Lanki: Olosuhteiden kaipuu

 

Täytä itsesi haluamallasi valolla. Laske viiteen ja hengitä ulos. Olet vahva ja selviät kaikesta. Paranna itsesi vihreällä värillä, vahvista punaisella, piristä oranssilla, rauhoita sinisellä. Kuvittele ruumiisi jännitystilat mustaksi savuksi ja hengitä se ulos. Hengitä ulos huolet, murheet, ahdistukset, pelkotilat, epäilykset, sovinnaisuudet. Anna savun hälventyä ja hengitä avaruus sisään. Hengitä ulos puhtauden- ja tulevaisuudenkaipuusi, valheellinen viattomuutesi, vähäinen lähimmäisenrakkautesi. Hengitä ulos aikalaisuutesi:uutisotsikot, kommentit, tykkäykset, evästeet, tietosuojakäytänteet, feissarimokat, närkästymiset, rajanylitykset. Hengitä ulos ymmärtämättömät vanhempasi, menestyneet serkkusi, tylsät setäsi ja ankeat tätisi, hengitä ulos ystäväsi ja puolisosi, hengitä ulos naapurisi, hengitä ulos lähikaupan ilmoitustaulun kadonneet kissat ja koirat, hengitä ulos tämäkin pääsi sisällä kuuluva ääni, hengitä ulos ja kysy, hengitä ulos ja kysy itseltäsi, kuinka voisit hengittää ulos, hengitä ulos ja kysy itseltäsi, kuka voisi hengittää sinut.

Proosarunoa kuvittelen ymmärtäväni paremmin kuin mittaan tehtyä, olkoon mitta vaikka vapaatakin. Ei se niin kuitenkaan ole, sillä ainakin Joni Lankisen runot vaativat toisen ajatuksen vielä senkin jälkeen, kun runon on lukenut ja kuvitellut ymmärtäneensä. Lanki piilottaa runoihinsa ironiaa, joka on ilmiselvästi havaittavissa. Silloin lukija jo naurahtaakin ja vähitellen runo saa kokonaan uuden merkityksen. Kuten tuo lainaamani sefhelp-runo, jossa luvataan kaikki ja annetaan enemmän: oivallus.

Vaikka runojen lähtökohta on aidosti askarruttava ja runoilijalla selvä pyrintö parempaan elämään, epäily vesittää parhaimmankin aikomuksen. Ei niin, että runoilija kiistäisi rehellisyyttä. Pikemminkin hän näkee näennäisyyksien ja itselleen kertomiensa tarinoiden ja uskomusten läpi ja osaa nauraa myös itselleen. Lukija voi yhtyä tähän iloon ja ymmärtää ehkä tehneensä juuri samat harha-askelleet, uskotelleensa itselleen valheita.

Oivallustulituksen lisäksi sain havaita, ettei proosaruno ole rivi riviltä samanmittaisena jatkuvaa tykitystä, vaan siinäkin voi ja täytyy pitää taukoja, hengähtää ennen uutta ajatusta, vaikka se toiseen liittyisikin. Pidin tästä kirjasta kaunista kantta myöten. Jotain kuitenkin haluan säilyttää ironiasta vapaana totuutena, puhtaana muistona ja ajatuksena, kuten seuraavan:

Osa minusta elää yhä kolmevuotiaana poimimansa metsämansikan voimalla.

Joni Lanki: Olosuhteiden kaipuu. Gummerus, 2023. - 93 sivua

Guilliaume Musso : Kirjailijoiden salattu elämä

 Nuori kirjailijanalku lähtee kesäksi saarelle Skotlannin lähelle. Hän on löytänyt inspiroivan työpaikan toimintaansa lopettelevasta kirjakaupasta. Saarella asuu myös nuoren miehen ihanne, kirjailija Nathan Fawles, joka on lopettanut kokonaan menestyksekkään uransa ja viettää päivänsä eristyneenä koiransa kanssa, siemailee kallista japanilaista viskiä ja karkottaa pois kaikki luokseen pyrkivät. Nuorukainen on kuitenkin sitkeä eikä hätkähdä edes haulikonpiippua tervetulotoivotuksena. Loukattuaan jalkansa kirjailija on pian avun tarpeessa ja  muitakin innokkaita auttajia löytyy. Fawles epäilee kuitenkin järjestään avuntarjoajien motiiveja. Erityisesti hän epäilee sveitsiläistä naistoimittajaa Mathilde Monneytä. joka on saanut kiinni hänen omille teilleen karanneen koiransa. Hän kuitenkin huomaa naisen määrätietoiseksi ja viehättäväksikin, kun tämä tuo koiraa takisin.

Kirjailijanalku saa annettua kustantajien hylkimän käsikirjoituksen idolilleen ja lyhyesti verrataan myös juonivetoisen kirjojen ja kieleen perustuvien kirjojen paremmuutta. Tapahtumat etenevät aina yhden henkilön näkökulmasta, eikä lopulta kukaan tai mikään ole sitä, miltä näyttää. Saarella tapahtuu murha ja menneisyydessäkin niitä on tapahtunut. Poliisit saavat selville vähemmän kuin henkilöt, joiden näkemänä ja kokemana tapahtumat etenevät. 

Kuunneltuna dekkari toimii aina hyvin. Hyvin toimi tämäkin, vaikka ensin en tajunnut heti nopeita näkökulman vaihdoksia. Itseäni kiinnosti myös kirjallinen aihe ja kirjailijan jälkisanat, joissa hän selittää kirjan alkuideaa. Kelpo kirja kaikenkaikkiaan.

Guilliaume Musso : Kirjailijoiden salattu elämä. Siltala, 2024. - Alkuteos: La vie secrète des èscrivains.-Kääntäjä Arja Nurminen. - E-äänikirja. -Lukija: Juhani Rajalin. - Kesto: 7 h 8 min

Helmi Kekkonen: Liv!

 

Vaikken ole erityisen kiinnostunut kirjan aiheesta, olen kiinnostunut Helmi Kekkosesta kirjailijana. Kuuntelin pienen kirjan, joka kertoo raiskauksesta ja totean sen, minkä aavistin: Helmi Kekkonen tuo paljon käsiteltyyn aiheeseen jotain uutta.

Tapahtumapaikkana on pieni, turvallinen saari. Tapahtumien keskiössä on perhe, jonka isä Harri asuu uuden naisystävänsä kanssa Tukholmassa. Saaressa äidin, Karoliinan kanssa ovat aikuiset tyttäret Telma, Ellen ja nuorin Liv sekä Telman pieni poika Teo, jota kaikki rakastavat. Perheen kesäpaikassa eletään kesän viimeistä, helteistä lomaviikkoa ja valmistaudutaan äidin syntymäpäivään. Tyttäret pohtivat, pitäisikö äidille kertoa isän uudesta suhteesta, vaikka Karo ei ole  vielä käsitellyt avioeroakaan kunnolla.

Kun Liv tapaa saarella tuntemattoman miehen, Paulin, hän tuntee vetoa mieheen ja hänessä syttyy yhtaikaa halu ja jonnekin taustalle myös pieni pelko. Halu ja kiihko voittavat ja hän sopii tapaamisen miehen kanssa. Kirja pohtii näitä asioita: epäröintiä ja uskallusta, halua ja pelkoa. Perheen elämää kuvataan monen henkilön näkökulmasta ja myös takautumin; vanhempien rakkautta, nuorimmaisen tyttären syntymää ja myös sisarten kokemuksia ja asemaa Livin elämässä. Kaupungissa Liv odottaa tapaavansa ystävänsä Iidan, joka myös pääsee ääneen teoksessa.

Aihe on arka ja paljon käsitelty, mutta Kekkonen pyrkii vastamaan heille, jotka katsovat miehen väkivaltaisen käytöksen olevan hänen pahoinpitelynsä kohteeksi joutuvan naisen syy. Kekkonen ei puhu liian lyhyistä hameista tai viekottelevasta kaula-aukosta, vaan käy läpi tapahtumaa itseään syyllistävän naisen näkökulmasta. Lukija voi olla iloinen Livin puolesta siitä, että tällä on ympärillään rakastavia naisia ja taustalla yksi rakastava mieskin - isä. Helmi Kekkonen osaa kertoa ja kuvittaa kertomansa niin, että juoni tai loppu eivät ole tärkeitä, vaan se, mitä hän kertoo henkilöistään.

Helmi Kekkonen: Liv!. - Siltala, 2024. E-äänikirja. - Lukija: Sari Paavola. - 3 h 45 min

Antti Hurskainen: Suntio

 

Ootko iskä koskaan pyytänyt anteeks epätosissaan? Mahdollisesti, mutta kai suurempi rike on epätosissaan anteeksiantaminen.

Suntio Turtola on työlleen ja lapselleen omistautunut tunnollinen mies. Hän on yksinhuoltaja, jonka vaimo on lähtenyt omille teilleen hakemaan elämäänsä väriä ja uusia kokemuksia. Lapsi Monika on pian kuusivuotias älykäs ja omaperäinen tyttö, jonka elämä "alkoi silloin, kun hän oppi lukemaan". Isän ja lapsen keskustelut ovat viisaita ja herkkiä. Heillä on rakastavat ja hyvät välit. Isä ei tiedä aluksi, että Monikaa kiusataan päiväkodissa. Kiusaamiseen osallistuvat myös naapuristossa asuvat kaksoset, joiden äiti pyytää Monikaa lastensa seuraksi päästäkseen keskittymään omiin puuhiinsa.

Turtolan työtehtävät laajentuvat, jos kirkkoherran Sirenin alkoholinkäyttö lipsahtaa yöllä liialliseksi. Silti Turtola saa Sirenistä keskustelukumppanin, vaikka kaipaakin tämän edeltäjää Vainiota, joka painiskeli myös viinanhimon kanssa. Vainiota kaipaa myös Juhi, joka säikäyttää seurakuntalaisia asettumalla edesmenneen kirkkoherran haudalle lepäämään. Turtola ymmärtää häntäkin. Uusi kappalainen Leppä, joka kipuilee hedelmällisyyshoitojen ja sitäkin kautta myös oman riittämättömyytensä kanssa ei saa ystäviä kenestäkään.

Turtolan elämä pysähtyy ja menee toisille raiteille, kun Monikalta löydetään aivokasvain. Se leikataan, mutta elämä ei palaa ennalleen. Turtolan pohdiskelut ovat vahvasti kristillisyyden leimaamia, mutta hän osaa ajatella itsenäisesti eikä alistu helppoihin ratkaisuihin. Se ei tee hyvää hänen omalle elämälleen, mutta oikein toimiminen ja rehellisyys itselle ovat tärkeämpiä kuin sopusointuinen elämä ja työ. Vai ovatko kaikille? Ainakin lukijalle, olipa hän uskovainen tai ei, nämä pohdiskelut antavat paljon.  Kirjan loppupuolen kirjeet ovat katkeransävyisiä, mutta se on juonen kannalta perusteltua.

Halusin tutustua kirjailijaan, vaikka epäilin, etten innostu hänen tekstistään. Turhaan epäilin. Näin rehellistä ja aitoa paneutumista osoittavaa tekstiä luen mielelläni -siis jatkossa. Nyt kuuntelin ja tiedän, että paljon kirjan annista meni ohi. Tämä on ehkä omaa kyvyttömyyttäni, mutta  tarvitsen tekstin silmieni eteen. Ainakin tällaisen tekstin, joka vaatii pysähtymään! Palaan tähän vielä, maistelen ja mietin. Tämä toimi kuitenkin myös kuunneltuna. Lukija Juhani Rajalin pystyi välittämään kirjailijan tekstin turhia painotuksia välttäen. Vain jotkut vähäiset slangi-ilmaukset hän luki hiukan kankeasti.

Tällaista rehellistä ja vakavaa ajattelua romaanimuodossa toivon saavani lukea lisää omia tekemisiä selittelevien autofiktioiden sijaan!  

Antti Hurskainen: Suntio. - Siltala 2023.-E-äänikirja.Lukija Juhani Rajalin. -Kesto 7 h 17 min

 

Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri

 

Vedessä kiiri onnenhuuto, riemunkiljahdus, joka kutsui kumpaakin vartijaa.

Maria on eläkkeellä oleva merenvartija. Häntä tarkkaillaan Espanjassa Nerjan kaupungissa, Välimeren rannalla sijaitsevassa talossa, joka näyttää huvilalta. Hän voi pahoin ja saa vain tarkoin annostetun määrän sydänvettä, joka lievittää kipuja. Tarkkailevan merentutkimuslaitoksen johtaja Quentin oli aikaisemmin Marian ystävä, mutta on sittemmin lähtenyt työtoverinsa (kalansuu) Catalinan vietäväksi.

Sydänvesi on suolaista merivettä Tyynestä valtamerestä, joka oli Marian vartioima ennen eläkkeelle siirtoa. Eletään vuotta 2041 ja suurmyrsky, joka johti Marian eläköitymiseen oli toukokuun lopulla 2024. Eräänä päivänä tutkimuslaitoksen johto tulee pyytämään Mariaa takaisin työhön, merenvartijan kouluttajaksi. Kristitty nuorukainen Miquel tuntee saman merenkutsun kuin Mariakin ja molemmat nauttivat merestä, uimisesta ja sukeltamisesta. He pystyvät olemaan veden alla pitkään ja kulkevat yhdessä pitkiä matkoja ilman, että rannoilla kulkevat turistit tietävät siitä mitään.

 Taiten ja tarkoin kuvattu meri, sen virtaukset ja siihen heitetyt roskat, mereen hukkuneetkin ovat kaikki kirjassa läsnä. Kirjoittaja ammentaa osia myyteistä, historiasta, tieteestä ja uutisista. Taitavasti hän sommittelee niistä uskottavan kokonaisuuden.

"Välimeri on huuhtonut rannoilleen paljon kuolleita. Merellä on käyty sotaa, etsitty reittejä toisiin maihin, yritetty päästä parempaan maailmaan. Sotilaita, merenkulkijoita, apkolaislapsia. Kaikkia heitä on kulkeutunut näillekin rannoille. Meri ei heitä ota, vaan tuoheidät takaisin."

Toisille meri on ystävä ja kumppani, mutta on myös heitä, joita meri on vain koskettanut. He välittävät meren sanomaa taiteessa, maalauksissa tai elokuvissa. Raamatun kertomuksista löytää olentoja, jotka saivat veden ja meren tottelemaan, kuten esim. Nooa tai  Mooses. Venäläinen taidemaalari Ivan Aivazovski,joka maalasi myrskyjä, oli Marian mielestä merenvartija .

Sekä Marialla että Miguelilla on meriääni, laulu, jolla he puhuttelevat merta.

"musiikki, tietenkin se on musiikki", poika henkäisi. "Sävel, jonka laulan mereen. Johon aallot tarttuvat ja jota ne vievät eteenpäin. Meri laulaa sen minulle takaisin, ja siten minä tunnen meren."

En olisi uskonut, että viehätyn tästä kirjasta niin paljon kuin lopulta tapahtui. Elin tekstin mukana, tunsin meren ihollani ja taiten rakennettu tulevaisuudenkuva merien suojelusta ja sen tarpeesta ei päästänyt minua otteestaan. Pitkästä aikaa ahmin tekstiä, mieleni teki juoda merivettä ja sukeltaa aaltoihin, vaikka oikeasti kaltaiseni sisämaassa kasvanut hieman pelkääkin korkeita aaltoja, vaikka rakastan niiden keinutusta. Vain kirjan lopussa oli hieman tahmeaa, kun pelkäsin kirjailijan rakentavan siirappimaista päätöstä. Onneksi pelkäsin turhaan ja sain hengittää meri-ilmaa ja tunnustella vettä loppuun asti. Ihana kirja!

Anni Kuu Nupponen: Sydänmeri. - Gummerus, 2023. - 382 sivua

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

 

Hän katseli elämää, jota tuo nainen oli elänyt ennen häntä ja jatkaisi hänen jälkeensäkin, seuranaan vain yksinäisyytensä, joukko äkäisiä henkiä ja elämäntäysi tarinoita.

Tämän kirjan alkuperäinen nimi on sama kuin vanhan naisen, josta se kertoo. Marvellous Ways asuu yksin vankkureissa Cornwallissa, hankkii itse ruokansa ja seurustelee omien aavistuksiensa kanssa. Hänellä on menneisyys, kolme rakkautta ja äiti, joka oli merenneito. Eipä ihme, että naisen on edelleen päästävä uimaan nousuveteen.

Minä uin koska minun on pakko. Uiminen pitää minut terveenä.

Francis Drake ei osaa uida hyvin. Hän on osallistunut toiseen maailmansotaan Ranskassa ja saanut kuolevalta sotilaalta tehtäväksi toimittaa kirje tämän isälle, joka asuu Cornwallissa. Siellä risteävät vanhan naisen ja rakkaudessa pettyneen nuoren miehen tiet ja molemmat yksinäiset saavat apua toisiltaan. Merkitystä löytyy enemmänkin, kun kerronta etenee ja juonirönsyjä solmitaan yhteen. Mukana on runsaasti sivujuonia ja -henkilöitä, jotka jäävät pieneen rooliin, vaikka välillä nostetaankin kerronnassa etualalle. Marvellous ei kyseenalaista henkien sanomaa eikä sadunomaisia käänteitä eikä lukijankaan pidä niitä epäillä.

Cornwallin ja merenneitojen houkuttamana tartuin kirjaan ja annoin Sarah Winmanin kerronnan viedä. Välillä mietin, onko kirja lukuromaani, mutta sitten päästin irti analysoinnista, mietin tuomenmarjaviinan nostattamaa punaa iäkkään Marvellousin poskilla ja annoin sadun viedä. En pettynyt vaan viehätyin niin, että luen kaiketi vielä Winmanin suomeksi käännetyn esikoisen Kani nimeltä jumala.

Sarah Winman: Merenneidon vuosi. Tammi, 2016. - Alkuteos:The Year of Marvellous Ways. - Suom.Aleksi Milonoff.- Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen. -312 sivua

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

 

Kauneinta kasveissa on niiden äänettömyys. Toiseksi kauneinta on niiden liikkumattomuus.

Thomas Davies on kirjoittanut näin vaimonsa kuoleman jälkeen. Hän tukeutuu työhönsä surua lievittääkseen. Kyläläiset pitävät miehen vaimon kuolemaa Jumalan rangaistuksena. Onhan Thomas Davies tieteeseen uskovan ja menestyneen luonnontieteilijän Charles Darwinin puutarhuri Kentissä 1870-luvulla . Mies ei itse ymmärrä kaikkea mitä isäntänsä ja hänellä on kaksi toistaitoista lastakin, joista on pidettävä huolta. Vaan ei hän ole uskossakaan.

Sarah virittelee myssyä ja sateenvarjoa ja hiuksia ja ilmettä kirkkoa varten, hän on vanhetessaan ruvennut juoksuttamaan Jumalaakin vaikka ennen viis veisasi. Kun tuuletetaan ja paukutetaan höyhentäkkiä ja viisi hahtuvaa lentää ilmaan, hän uskoo, että taivaalliset sotajoukot ovat liikkeellä. Minulla on jumalanpalveluksen aikaan rauha, Luojan kiitos. Ei näy ketään tiellä nyt.

jotkut naiset eivät pysty sovittamaan suuria silmiä , suoraa  täyteläisiä huulia samaan päähän aivojen kanssa, jokin on liikaa. Aivot. Ne kutistetaan niin pieniksi, että päähän mahtuu paksut kiharat ja pitsimyssy.

Tämä puutarhurin asenne pelottaa ja ärsyttää kyläläisiä, vaikka myönnettävä on, että uskovaiseksi voi tekeytyä ja tehdä samalla syntiä, kuten suntio Daniel Lewis, joka viettelee kauppiaan vaimonkin. Jumalaa on kuitenkin palveltava ikään kuin varmuuden vuoksi ja vallanpitäjien mieliksi.

jos emme aina Jumalaa rakastakaan, pelkäämme kuitenkin, me pelkäämme Jumalan ja isäntien ja omistajien kostoa, sairautta ja hulluutta ja kuolemaa ja köyhyyttä.

Kristina Carlsonin kymmenisen vuotta Finlandia-palkitun Maan ääreen -romaanin jälkeen julkaistu kirja kertoo tieteen ja uskon kamppailusta, ristiriidasta, joka syntyy uuden ja tuntemattoman ja vanhojen totuttujen arvojen välille. Carlson käyttää taiten kieltä, joka taipuu hänen käyttämänään uudeksi ymmärrykseksi. Henkilöitä on paljon ja melkein kaikki on nimetty, mikä haittasi omaa lukukokemustani. Tämä olisi pitänyt lukea kertaistumalta, jolloin se olisi pysynyt mielessä paremmin kasassa ja nimet paremmin muistissa. Pieni helmi kuitenkin - syvempää tutkiskelua varten. Sillä:

raskainta elämässä ei ole epätoivo vaan toivon poissaolo.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. Otava, 2010. (Seven-pokkarit) 1. painos Otava 2009. - 176 sivua