Olli Jalonen: Poikakirja

 

Näin minä opin maailmasta, että kaiken oppii ja silloin voi vaikka läpi harmaan kiven.

Poikakirjan kertoja on alakoulua käyvä poika, joka tarkkailee kaikkea ympärillään oppiakseen, miten maailma toimii ja miten siellä pärjää. Koulussa opettaja pitää tiukkaa kuria ja vaatii oppilailta menestystä ja isänmaallisuutta. Jollen olisi kirjan takakannesta lukenut kirjan kertovan 1960-luvusta, olisin väittänyt kuvausta 1940-luvun kansakouluksi. Opettaja valmentaa kertojaa ja Pekkaa koulujen välisiin kilpailuihin. Kertojan lajina on lauseenjäsennys. Sijamuodot ja lauseenosat pitää nimetä suomeksi, äidinkielellä, sanoo opettaja. Pekan lajina on nyrkkeily ja hänelle  pärjäämisen oppi on selvää.

Ei kun lyö vaan ja muistaa suojata. Ei se satu kun lyö vaan ja aina kovempaa. Ei siinä muuta konstia ole kun muistaa vaan ettei suutu ja innostu vaan vihaa vaan.

Kodin opit ovat toisenlaiset kuin opettajan. Niitä ei välttämättä aina sanota ääneen, vaikka poika onkin valmis painamaan opit mieleensä. Perheen elättää pääosin isä, vaikka äitikin käy ajoittain työssä. Isosiskoja on kolme: kaksoset ja esikoinen. Heidän murheistaan osa tihkuu kaveripiirin kautta kertojan tietoisuuteen ennen kuin isä kertoo koko asian. Pojan havaintojen kautta kerrottuna lukija tajuaa siskon huolen vielä karumpana. Äidin suurin murhe on Pieni, kertojaa nuorempi lapsi, joka ei kehity, vaikka havaitsee ja muistaa asioita muita paremmin, vaan käpertyy itseensä.

Tärkeitä oppeja ja kokeiluja tarjoaa myös kaveripiiri, jossa pitää pärjätä. Elefantiksi nimetty, pulska poika joutuu ryhmän pahoinpitelemäksi eikä opettajalle puhuminen auta, koska kantelupukki ei saa olla. Koulu on senkin takia pelottava paikka, ja lukukauden mitta tuntuu elokuussa loputtomalta.

Mutta kuitenkaan mikään päivä ei ole edellistä pahempi vaikka elokuun lopussa näkee yhdessä ainoassa viikossa pimeän harppomisen.

Vakituisen opettajan tilalle tullut opettaja ei saavuta oppilaiden arvostusta, eikä lopulta johtajaopettajakaan voi sietää opettajan mukanaan tuomia uusia ajatuksia ja säveliä. Hänen opetuksensakin on erilaista kuin edellisen opettajan.

Mietin koko matkan kotiin näytänkö koepaperia edes, enkä sitten näytä. Joudun sen asian ajattelemaan koska siinä on vastakkain miehen rehellisyys ja mikä on oikein, ja vielä kolmantena pyöränä mikä oikein on totta koska ei kai aika voi totuutta syödä.

Jalonen kuvaa erinomaisen onnistuneesti keskenkasvuisen pojan maailmaa. Vaikka omien kokemusten arvaa olevan taustalla, ei tästä kirjasta tule suoraan autofiktion sivumakua.Salaisuus on kaiketi kiireettömyydessä ja tarkkuudessa, jolla hän kuvaa ympäristöä ja ihmisten välisiä suhteita ja jännitteitä. Saatan haistaa kertojan kanssa tekeytymässä olevan viilin hajun ja pelkään hänen kanssaan omatekoisen pommin vaikutuksia ja kiinnijäämistä.

Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden tarvitse niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.

Se ei ole nurkassa eikä keskellä. Siinä on enemmän omaa kuin muitten määräämää mutta enemmän siinä on muitten vuoksi.

Olli Jalonen: Poikakirja, Otava 2010. - 256 sivua

Pirkko Soininen: Signe

 

Tässä on biofiktio, joka on löytänyt oikeat kehykset ja oikean tekijän. Pirkko Soininen kertoo valokuvaaja Signe Branderin elämäntarinaa kuolinvuoteelta taaksepäin. Signe Brander makaa sodan alkaessa 1942 Nikkilän sairaalassa. Hänellä on vatsakipuja ja hän tietää kuolevansa. Siellä hän muistelee mennyttä, työtään Helsingin valokuvaajana, ateljeekuvaajan aikojaan Savonlinnassa, oppi-isiään ja sukupuolittunutta ammattikuntaansa, jonne hän raivaa naisenmentävän aukon. 

Soininen on tavoittanut työstään ylpeän naisen sielunelämää tavalla, joka ei nosta kuvattavaa jalustalle, mutta ei myöskään kiistä hänen merkitystään. Signe itse epäilee ajoittain työnsä merkitystä etenkin tuossa tilanteessa, jossa mielipuolinen sota pyyhkäisee maan yli, vaikka kansa on vielä haavoilla edellisen sodan jäljiltä. Sairaanhoitaja ja muistot antavat kuitenkin vahvistuksen sille, että kuvilla, joita hän on ottanut, on merkitystä ihmisille, joita hän on kuvannut tai heidän läheisilleen. Helläkätisen sairaanhoitajan äiti oli pesijätär, jonka Signe oli kuvannut lapsineen kesäpäivänä rannassa.

Kerronta etenee välillä nykyajassa, kivuissa, voimattomuudessa ja sodassa, mutta muistoissa palataan menneeseen, ihastumisiin, elämään äidin kanssa kahden, äidin paheksuntaan itsenäisen uran valinnasta. Pääpaino on kuitenkin työssä. Signe tuntee olevansa mukana jokaisessa ottamassaan kuvassa - hän on niissä näkijänä. Mielestäni tätä voi soveltaa laajemminkin. On merkitystä sillä, mitä näkee ja miten sen näkee. Kirjailija kertoo täydentäneensä mielikuvituksellaan faktojen aukkoja. Tästä tuli oiva kokonaisuus.

Kuuntelin kirjan, mutta en usko sen siitä juurikaan kärsineen, koska lukija oli hyvä. Vaikka olen tiennyt Pirkko Soinisen osaavaksi kirjailijaksi ja elämänkerturiksi. en ole aiemmin perhetynyt hänen tuotantoonsa. Nyt löysin aarteen, joka vihjaa tulevista iloista.

Pirkko Soininen: Signe. Bazar, 2024. -Äänikirja. Lukija Karoliina Kudjoi. Kesto 5 h 15 min

Samatha Harvey: Kiertoradalla

 

Kaksi kosmonauttia, Roman ja Anton sekä neljä astronauttia Nell, Chie, Shaun ja Pietro kiertävät yhden vuorokauden aikana 16 kertaa maan ympäri. He elävät avaruudessa kapselinsa sisällä, hoitavat päivitttäiset askareensa, kelluvat ja uivat painottomassa tilassa toistensa luo ja taas poispäin. He näkevät kaukana maapallon, joka näyttäytyy kauniina äiti maana. paikkana, josta he ovat lähteneet ja jossa heidän läheisensä jatkavat elämäänsä.

Ja mitä hyötyä on sanoista? He ovat ihmisiä, joilla on jumalallinen näkökulma, ja se on yhtä lailla siunaus ja kirous.

Japanilainen Chie saa tietää äitinsä kuolleen ja hän tietää myös, ettei pääse hautajaisiin. Anton on viimein päätynyt vaimonsa kanssa ratkaisuun, jota he ovat molemmat pitkään jo pohtineet, mutta nyt on tullut aika luovuttaa, lakata yrittämästä ja erota. Inhimilliset ongelmat saavat uuden säväyksen, jonka tekee etäisyys kaikesta siitä, mikä on tärkeää maan päällä. Avaruudessa ajanlaskukin muuttuu ja poliittiset kuohunnat, diktatuurit ja sodat tuntuvat silmänräpäyksiltä. Etäisyys auttaa näkemään selvemmin sen, mikä on olennaista tai välttämätöntä

Kun maata ilmestyy jälleen näkyviin, sitä ajattelee, että niin joo - aivan kuin olisi herännyt unesta - kunnes on niin täynnä unia, ettei löydä tietä ulos eikä mieleen tule edes yrittää.. Sitä vain kelluu ja kieppuu ja lentää yli sadan kilometrin syvyydellä unen sisällä.

Kirja on kaunis, omaperäinen, haaveellinen  ja surumielinen. Se koskettaa syvältä, mutta suru ei muuta muotoaan, vaan säilyy samalla tasolla, lisääntymättä tai vähentymättä, riippumatta siitä, kenen näkökulmasta tarinaa jatketaan. Kerrankin haluan yhtyä kustantajan luonnehdintaan: Lukija pääsee osaksi avaruusaseman rutiineja, mutta ei ole koskaan yhtä vahvasti tuntenut olevansa Maan asukas. Toista kustantajan luonnehdintaa kirjan hauskuudesta en ole valmis myötäilemään. Toki kirjassa on ihmisten keskinäiseen kanssakäymiseen ja tehtäviin liittyviä huumorisanailua , mutta minulle tämä kirja jätti haikean surullisen olon.

Samatha Harvey: Kiertoradalla. - Otava, 2025.Englanninkielinen alkuteos: Orbital, 2023.- Suom. Johanna Laitila. Otavan kirjasto, 322. - 162 sivua

Petra Rautiainen: Puuntappajat

 

Petra Rautiaisen kaikki ilmestyneet kirjat olen lukenut. Hänen valitsemansa aiheet tuntuvat kiinnostavilta ja kerrontatapa on omintakeinen ja selkeä, vaikka hyppelehtii eri ajoissa ja paikoissa - kertojakin usein vaihtuu. Tässä kirjassa on kaksi kertojaa: Ulpu Leidenius,erityisesti naisille perustetun sotasairaalan johtaja 1918 ja nimetön Etsivän keskuspoliisin etsivä vuonna 1934. 

Olen perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin muut. Jotkut puhuvat varjosta. Hullujenhuoneen lääkärit traumoista. Minun varjoni on kaikkien nähtävillä., eikä kukaan katso minua kahdesti, paitsi pienet lapset. He tuijottavat.

Etsivän tehtävä on tutkia ja selvittää mahdollisia vakoojia ja kansalaissodan loppuvaiheessa ihmisten yhteyksiä yhteyksiä punaisiin ja Neuvostovenäjälle. Ulpu Leideniuksen pyrkimyksenä on auttaa kaikkia apua tarvitsevia, vaikka hänellä tiedetään olevan yhteyksiä kansallissosialisteihin. Yllättäen näyttää myös siltä, että hänen sympatiansa kohdistuvat erityisesti punapäällikkön kumppaniin, synnyttävään naiseen ja susinarttuun, jonka Leidenius ottaa kätilöoppiin. Etsivä ei voi olla varma mistään näkemästään tai todeksi kuvittelemastaan. Niin ei toki voi tehdä Ulpu Leideniuskaan eivätkä hänen auttamansa naisetkaan, mutta ainakin Ulpu Leidenius tuntee molempien osapuolien menettelytavat.

Hallitsen ja ennakoin kaiken, joka tilanteessa, aina.Mutta se ei riitä. Aina ei riitä. Se ei riitä, sillä kaaos on aina läsnä.. Epäjärjestys on aina olemassa. Mitään ei ole tehtävissä. Ainoa keino on pyrkiä toimimaan uhkaa nopeammin ja määrä tietoisemmin.

Rautiainen on perehtynyt aiheeseensa hyvin tälläkin kertaa ja luonut syrjäisessä saaressa toimivaan sairaalaan kliinisesti aidon tunnelman. Samalla tavalla hän pystyy kuvaamaan hoitotoimenpiteitä ja synnytyksen komplikaatioita. Hän pystyy myös luomaan jännitteitä, joten lukijan on melkein pakko lähteä mukaan. Kaiken tämän lisäksi hänellä on ilmiselvästi sanottavaa tälle ajalle ja lukijalle. Sitä hän ei tyrkytä, vaan piilottaa kirjan riveille. Sieltä lukija sen löytää tai ohittaa. Tämä Etsivän oivallus kertoo mielestäni jotain, jota tänä päivänä olisi syyttä ottaa huomioon.

Hän selitti, että minut oli helppo värvätä, koska olin syntynyt köyhissä oloissa ja koin isänmaallista sympatiaa. Nykyään tiedän, että sellaiset on helppo värvätä myös ääriliikkeisiin. Olen nähnyt sen työssäni. Viha ja kokemus siitä, että on jäänyt jostakin paitsi., saa ihmiset aloittamaan sotia.

Mielestäni Rautiaisen kirjat ovat paljon suuremman huomion arvoisia kuin miten niitä on julkisuudessa esiin nostettu. Toki esikoinen Tuhkaan piirretty maa oli Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokkaana ja voitti Savonia-palkinnon. Käännöksiäkin kirjoista on tehty. Hänet on huomattu hyväksi ja lukijoitakin riitttää, mutta enemmän hän mielestäni ylistystä ansaitsisi. Olen vakuuttunut tämän kirjailijan laadusta.

Petra Rautiainen: Puuntappajat. - Otava, 2025. -217 sivua.