Pekkola Pasi: Kaikki isäni naiset

 
Veljeäni oli aina piinannut kummallinen tarve todistaa maailmalle olevansa jotain enemmän. s.187

Tapani Luoto on ihailtu ja menevä mies, joka odottaa YK:n ilmastoraportin tiedotustilaisuutta juhlana, joka kruunaisi hänen yliopisto- ja tutkijanuransa. Vähitellen julkisuuteen vuotaa tietoja ihaillun miehen naissuhteista, jotka eivät miestä mairittele. Tapahtumia kerrotaan Iltalehdestä potkut saaneen toimittajapojan, Aleksin, Alma-tyttären, ex-vaimo Lindan ja Aliina-siskon näkökulmasta. Kaikkiin heihin Tapio Luodon elämällä ja toiminnalla sekä myös negatiivisella julkisuudella on vaikutusta.

"Totuus on kuin peilipallo. Se säihkyy aina siitä suunnasta, mistä sitä valaistaan....." s.265

Tapani Luodon maine ja glorian haihtuminen kuvataan mielestäni parhaiten toimittajapojan näkökulmasta. Poika on ihaillut aina isäänsä eikä oikein tahdo uskoa lehtien paljastuksia, vaan pitää juttuja vähintään liioiteltuina. Hänen kaunis ja menestyvä Julia-vaimonsa pitää ohjat käsissään ja Aleksi tuntee itsensä reppanaksi niin työyritelmissään kuin lastenkasvatuksessa pystyvän vaimon ja menestyvän isän varjossa.

Aleksin sisar Alma on itsenäinen nainen, joka markkinoi taifuunien liikeitä ennakoivaa sovellusta  Kiinassa. Hän ei halua perustaa perhettä eikä sovitella perinteistä naisen roolia itselleen. Miehestään jo aikoja sitten eronnut lasten äiti Linda kasvattaa viiniköynnöstä Suomessa ja maistelee tiuhaan tahtiin muissa maissa tehtyjä viinejä. Tapio Luodon sisar on elänyt jo pitkään omaa  elämäänsä  lapsettomassa avioliitossa. Veli ei ole juuri ehtinyt häntä tapaamaan.

Kirja käsittelee tämän päivän puheenaiheita, kuten ilmastonmuttosta ja erityisesti metoo-liikettä, mutta näistä raameista kirjoittaja löytää henkilöidensä repliikkeihin suurempiakin, ajattomia totuuksia ja pohdintoja ihmisen elämän ja työn merkityksestä ja vastuullisuudesta. Sujuvaa ja mukanaan vievää kerrontaa rupesi omassa päässäni  haittaamaan henkilöiden ja teemojen paljous. Aleksin näkökulma oli kertojana vahvin. Alman ja sisaren tarina jäivät irrallisemmiksi. Tuntui kuin kirjaan olisi mahdutettu monen kirjan ainekset. Hyvä, lukemisen kestävä kirja tämä silti oli.

Mietin, mitä muuta Osmosta oli jäänyt tähän maailmaan kuin parin metrin syvyyteen haudattu uuran ja kasa vanhoja kulahtaneita vaatteita, joita en ollut raaskinut heittää pois.

Tiesin, että myös Osmo oli miettinyt samaa kysymystä. Se oli piinannut häntä aivan kuin se piinasi nyt veljeäni. En tiennyt, miksi heille oli niin tärkeää jättää jälkeensä jotain pysyvää. Kuin heidän elämänsä olisi valunut hukkaan, jos he eivät olisi saaneet jotain merkittävää aikaiseksi. Se tuntui lapselliselta ja vähän säälittävältäkin.

Niinkö he kuvittelivat, että heitä mitattiin?

Ihmisinä, aviopuolisona, miehinä.

Eivätkö he ymmärtäneet, ettei ihmisen mitta ollut suurissa saavutuksissa, vaan kaikissa niissä pienissä teoissa, kun kukaan ei ollut katsomassa ja jokainen oli vastuussa vain itselleen. s.203

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset. Otava 2020. Kan
si: Tuomo Parikka. 302 sivua

Tokarczuk Olga: Aja aurasi vainajain luitten yli

Enpä olisi kuvitellut, että ensimmäinen Tokarczukin suomennos Nobel-palkinnon saamisen jälkeen olisi jännitysromaani. Sellaiseksi tämä kirja kuitenkin luokitellaan, ehkä syystä. Ensimmäinen murha on tapahtunut heti kirjan alussa. Ei tässä ihan perinteisen jännityskirjan ehdoilla edetä, vaikka syyllistä jäljitetään ja murhia tapahtuu koko ajan lisää. On tässä nobelisti asialla.

Päähenkilö on erakkona pienenssä vuoristokylässä elevä vanha nainen, joka elättää itsensä pitämällä huolta kesäasukkaiden taloista talviaikaan. Joidenkin talonomistajien elintapa kummastuttaa, koska se on vahvasti ristiriidassa ympäristön kanssa.

Joka perjantai myös Kaivoset tulivat paikalle. Yksissä tuumin he  rupesivat repimään pois kasveja, jotka kasvoivat koulun ympärillä, istuttaakseen tilalle toisia, jotka olivat ostaneet kaupasta. s.138

Lisäansioita nainen saa opettamalla englantia kyläkoulussa. Tämä on naiselle välillä hiukan stressaavaa, koska hänen opetusmenetelmänsä poikkeavat muiden opettajien käyttämistä. 

Seuraavalle luokalle opetin luontoon liittyvää sanastoa, ja sen takia luokkahuone meni hiukan epäsiistiin kuntoon, mistä koulun siivooja sittemmin antoi minun kuulla kunniani.

- Teidän jäljiltänne kaikki on aina yhtä sikolättiä. Tämä on koulu eikä mikään lastentarha. Mihin ihmeeseen noita sottaisia kiviä ja leviäkin tarvittiin?

Hän oli koulun ainoa ihminen, jota pelkäsin ja hänen rääkyvä, syyttävä äänensä sai minut aina hulluuden partaalle. s.117

Oikeastaan nainen ei halua muuta kuin elää rauhassa ja se on vuoristokylässä paljolti mahdollista. Naapuri sotkee hänet kuitenkin heti alussa ensimmäisen ruumiin ruman kuoleman kaunisteluun. Kun ruumiita tulee lisää, nainen yrittää kertoa poliislle mielipiteitään, mutta häntä ei kuunnella siellä. Toisissa asioissa ja muutamille ystäville hänen mielipiteillään on merkitystä, kuten runoja englannista kääntävälle Dyziolle, jota nainen auttaa käännöstyössä.

Saatuaan jonkin pätkän valmiiksi hän  luki minulle vakavana jokaisen säkeen ja jäi odottamaan huomiotani. Välillä minusta tuntui, että ymmärsin vain yksittäisiä sanoja enkä saanut kiinni edes niiden merkityksestä. Minusta ei juuri ollut apua. En pitänyt runoudesta, ja kaikki maailman runot tuntuivat minusta tarpeettoman  monimutkaisilta ja hämäriltä. En ymmärtänyt, miksi kaikkia oivalluksia ei kirjoitettu ihmisten tapaan eli proosalla. Silloin Dyzio hermostui ja tuskastui. Minusta oli hauska ärsyttää häntä sillä lailla. s.70

Huolimatta harvoista ystävistä ja satunnaisista tuttavuuksista yksin eläminen sopusoinnussa luonnon ja villieläinten kanssa tuntuu sopivan parhaiten päähenkilö-kertojalle. Kun hän majoittaa satunnaisen vuorilla tapaamansa miehen, alkaa tämän läsnäolo pian häiritä.

Borosin läsnäolo palutti mieleeni, millaista on asua jonkun kanssa. Miten vaivaannuttavaa se on. Miten se sekoittaa ajatukset ja herpaannuttaa tarkkaavaisuuden. Miten toinen ihminen alkaa ärsyttää, ei edes siksi, että tekisi jotain ärsyttävää, vaan ihan pelkästään siksi, että on. Kun Boros lähti aamulla ulos, siunasin ihanaa yksinäisyyttäni. s148

Vaikka romaani täyttää jännitysromaanin kriteerit niin rikosten, johtolankojen kuin yllättävän loppuratkaisunkin suhteen, on pääpaino mielestäni ihan muualla. Tässä kirjassa kuvataan vuoritokylää, sen asukkaita ja luonnosuojelijaa, joka tulee toimeen omilla keinoillaan. Samalla käsitellään kylän ristiriitoja ja asukkaiden omituisuuksia, joista jotkut ovat laajemminkin yleistettäviä ominaisuuksia.

Minulla on oma teoriani näistä tällaisista joka väliin livautetuista sanoista. Jokaisella Ihmisellä on näet oma sanansa tai sanontansa, jota hän viljelee liian usein. Tai väärin. Kyseinen sana on avain hänen mieleensä. Herra "Mukamas", herra "Yleisesti-ottaen, rouva "Todennäköisesti", herra "Vittu", rouva "Eikös-olekin", herra "Jos vain". Herra Johtaja oli herra "Eikö-totta". On olemassa muotisanoja, ihan samanlaisia kuin ne muodit, jotka jostain ihme syystä saavat kaikki kulkemaan samanlaisissa kengissä ja vaatteissa. Samalla tavalla ihmiset alkavat käyttää tiettyjä sanoja. Vähän aikaa sitten muodissa oli "yleisesti ottaen", nyt taas kukoistaa "juurikin niin". s.171

Kyllä tässä oli nobelistin tekstinkuljetus nähtävissä. Kelpo kirjan koen lukeneeni ja nautin joka rivistä. Minulle Tokarczuk on nobelisteista yksi mieluisimpia. Yhä vain lisää suomennoksia, kiitos!

Olga Tokarczuk : Aja aurasi vainajain luitten yli. - Otava 2020. - Puolankielinen alkuteos : Prowadz swoj plug przez kosci umarlych 2009. - Suom. Tapani Kärkkäinen. - 253 sivua

Westö Kjell: Tritonus

Brander oli myös kertonut että hänen päässään oli alkanut soida tuntematon melodia kunhän oli nähnyt kärventyneen pääoven siellä Tekkilässä, ja että erään Mahlerin sinfonian tritonusteema, jossa oli C:tä ja Fisiä, tuli hänen mieleensä kun hän näki ne kuolleet mustavalkoiset linnut Husunlahdessa. s.122

Reidar Lindell, psykologi ja koulukuraattori pienessä saaristolaiskunnassa saa naapurikseen kuuluisan kapellimestarin Thomas Branderin, joka rakennuttaa möhkälemäistä ja loisteliasta huvilaa Casa Tritonusta turvapaikakseen maailman myrskyiltä ja pettymyksiltä ja soittelee klarinettiaan. Branderin maine on hiipumassa, vaikka hän tekeekin yhä joitakin työmatkoja ulkomaille. Arvostelut ovat nuivia tai tylyjä.

Minulla oli onnea kun valitsin viulun, Gentz sanoi. Siinä on hurja kilpailu, mutta sitä voi soittaa korkeammalla tasolla pitkään. Teille puhaltajille tulee ikä vastaan nopeammin.

Ei vielä, Brander protestoi. Olen viisikymmentäkahdeksan. Minä hölkkään, ja keuhkoni ja huuleni ovat täysin kunnossa.. s. 147

 Viimeisin rakastettu, viulisti Krista on löytänyt Tero Kallasmaan, nuoremman ja valovoimaisemman kapellimestarin vanhenevan Branderin tilalle. Vaimot ovat menneisyytta ja yhteys ainoaan poikaan, Vincentiin katkeilee.

Uran ja ihmissuhteiden takkuilun lisäksi Branderin elämään tunkee muitakin vastoinkäymisiä: läheltäpiti-tilanne terrori-iskussa, metoo-syytöksiä. Pandemia on tosiasia, mutta saaristolaiskylä ei muodostu sellaiseksi turvapaikaksi kuin Brander kuvitteli. Kyläyhteisöön sopeutuminen kangertelee. Uuden huvilan seinät sotketaan eikä kuuluisuus voi sulautua joukoon. 

 Maahanmuutto on yksi kirjan teemoista, ja välillä turvapaikanhakijoista puhutaan nuoren radikaalin, Jonten käyttämällä termillä matu-maahantunkeutujat. Kertoja asettuu valinoissaan köyhempien puolelle, muttei osoittele mitään tai ketään.

 Kaikkialla ihmiset raatoivat päivät pitkät ikkunattomissa halleissa tai romahtamaisillaan olevissa röttelöissä, jotta rikkaammat ihmiset voisivat ostaa t-paitoja viidellä eurolla tai pakastettua kalagratiinia kolmella eurolla kahdellakymmenelläviidellä sentillä tai myrkkymaalattuja muoviputkia kympillä. Ja monissa paikoissa tyäntekijöiden päiväpalkka ei olisi riittänyt edes kahvikupilliseen Siirin krouvissa. s.112

Maahanmuuttajien asemaa saaristolaiskylässä kirjailija käsittelee yhden turvapaikan hakijan, lääketieteen opiskelijan kautta. Opinnoilla ei ole uudessa maassa merkitystä eivätkä vanhan kotimaan tavat tai uskonto auta elämässä eteenpäin - tarvitaan toinen ihminen.

Sitä on vaikea selittää, mutta se on jokin täällä teillä. En sano että olisin menettänyt uskoni. Mutta tuntuu kuin rukouksillani ei olisi mitään vaikutusta täällä. s.424

Lindellillä on omat ongelmansa. Toisin kuin Brander, joka on hylännyt kaksi vaimoa ja muutamia muita naisia, Reidar Lindell on elänyt pitkän avioliiton Madeleinen, Madden kanssa aina vaimon lyhyeen sairastamiseen ja kuolemaan asti. Lindell ei ole päässyt asiasta yli, vaikka yrittääkin seksisuhteita niin Jonten äidin Bigin, nuoruudenystävänsä, kuin paikallisen rockyhtyeen Rainbow'n laulajan ja kunnan ympäristösihteerin Anetten kanssa . Lindell on kuitenkin yksi kyläläisistä ja vieläpä kovin halukas auttamaan muita - toisin kuin maailmanmies Brander. Lindell yrittää kuitenkin auttaa naapuria sopeutumaan ja  osallistumaan kylän elämään. Lindell kietoo Branderin avustamaan myös ääriliikkeistä innostuneen Jonten - Jonas Albelinin ohjauksesta musiikin avulla.

Hän tunsi taas samaa huolta, joka jäyti häntä aina kun hän uskalsi puhua Branderille avoimesti, huolta siitä että hän oli ylittänyt toimivaltansa ja sanaonut jotain tungettelevaa ja hölmöä. Mutta Brander ei näyttänyt kiusaantuneelta, vaan hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi:

Muistan että puhuimme, että meidän pitäisi tutkiskella tritonusta yhdessä. Mutta nyt on kesä, ehkä otamme jonkin valoisamman intervallin. s.300

Pääosassa on musiikki ja veikkaan, että musiikista minua enemmän tietävät saavat teoksesta vielä enemmän irti. Kummallista kuitenkin on, että sivistymättömyyteni tällä alueella ei häirinnyt lukukokemusta. Yritin löytää selitystä kielestä, mutten mitään erityistä löytänyt. Maisemakuvaukset olivat upeita, mutta mitään kikkailua tai maalailua ihmisten käyttäytymisen tai tuntemusten kuvauksessa en havainnut. Selkeää ja kirkasta proosatekstiä ei tarvitse höystää ylimääräisillä koukeroilla. Tämä oli kauttaaltaan upea kirja, Finlandia-tasoa, ainakin. Lukemisen jälkeen oli hyvä ja puhdas olo, kuten hienon taide-elämyksen jäljiltä aina.

Miksi jotkut ihmiset ymmärtävät vaistomaisesti kauneutta ja vivahteita, kun taas toiset yrityksistään huolimatta eivät? Brander tiesi ettei kyse ollut hyvyydestä tai pahuudesta. Hänelle uuden ajan tapa reagoida uutisiin muusikoiden , kirjailijoiden ja näyttelijöiden pahoista teoista oli vieras: ajan ratkaisu oli julistaa pannaan heidät radiossa, Spotifyssa ja iTunesissa, poistaa heidän kirjansa kirjastoista, olla enää antamatta heille elokuvarooleja tai tehtäviä teatterissa. Älkää näyttäkö meille pimeyttä, me haluamme nauttia hyvien ihmisten luomasta taiteesta. Mutta kenellä oli mandaatti määritellä hyvyys, ja kuka sen mandaatin oli antanut? ss.305-306

Ehkä itse nostaisin kirjan pääteemaksi kuitenkin nöyrtymisen, jonka Lindell on kompromissihaluisena wannabe rock-kitaristina kokenut jo ennen vaimonsa kuolemaa. Brander ymmärtää nöyrtyä vasta sitten, kun häntä nöyryytetään elämän kaikilla osa-alueilla ja kun poikakin tyrmää isänsä edustamat arvot. Kyse on myös valinnoista oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä - ja noiden käsitteiden määritelyn vaikeudesta.

Hän ajatteli ohuita rajoja jotka kulkivat läpi elämän ja erottivat hyvän pahasta, hän ajatteli rajaa himon ja tarpeen välillä, nautinnon ja tuskan, sen mikä ravitsee meitä ja saa meidät kasvamaan, ja sen mikä kutistaa ja tuhoaa meidät. s. 393

Kjell Westö: Tritonus. Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck. Otava 2020. 445 sivua

Lindholm Tarja : Aamun sarastaessa

 

"Kun minua ei enää ole,/ kirjoita sinä kaikki/ nämä minun töppäilyni,/että näin voi ihmiselle käydä.” s.61

Äiti kehottaa ja tytär kirjoittaa. Vaan ei hän kirjoita pelkästään töppäilyistä, oikeastaan ei juuri ollenkaan niistä. Tarja Lindholmin runokirja Aamun sarastaessa on samalla kertomus, joka alkaa lopun alusta, äidin viimeisistä vuosista tyttären hoidossa. Samalla se on tarina taipumisesta väistämättömän edessä, sillä äidin keuhkoissa on kuvattu lumipallon kokoinen kasvain jo vuotta ennen kuin syöpä diagnosoidaan. Syöpä levittää etäispesäkkeitä aivoihin ja elämä yksin käy mahdottomaksi. Äiti tarvitsee rinnallakulkijaa, eikä tytär halua joutua yllätetyksi siten kuin ensimmäisen tiedon asiasta saatuaan.

Naurettava ajatus/että asia lakkaisi olemasta/jos sitä ei sano ääneen. s.7

Vaikka tarinan loppu tiedetään jo alussa, on Tarja Lindolmin runokirjassa jännite, joka syntyy taudin etenemisestä ja niin hoitajan kuin hoidettavan voimien vähenemisestä.

On rakastettava paljon,/jotta jaksaa kaiken hoivaamisen/jokaaamujokapäiväjokailtajajokayö. s.55

Jaksamista koettelevat myös ympäristön suhtautuminen lapsen kaltaiseksi muuttunutta äitiä pyörätuolilla kuljettavaan tyttäreen:

Ihmiset eivät tule/ ihasetelemaan pieniä sormia ja varpaita,/mutta katsovat kyllä,/onko näköinen. s.57

Kirja ei ole pateettinen, teksti nousee surun yläpuolelle ja välttää itsesäälin oivallusten ja hurtin huumorin keinoin. Kuten: omaishoitajat todennäköisesti elävät keskimääräistä kauemmin, koska heillä ei ole mahdollisuutta istua pitkään paikallaan. Istuminenhan lisää kuolemanvaaraa.

Tämä kirja on hyvin kaunis. Sen kieli on kaunista, ilmaisu terävää ja osuvaa. Sairauden etenemistä pystyy seuraamaan lähes kronologisesti ja samoin hoitajan tuntemuksia. Kevät tulee, mutta äiti ja tytär elävät kuunnellen kellon raksutusta, pakastimen hurinaa ja elämän kulumista päivä ja hetki kerrallan kohti sairaalavuodetta ja hautaa. Kirjan kauneutta lisäävät tekijän ottamat värilliset luontolähikuvat jokaisella aukeamalla. Ne sekä tukevat tekstin sisältöä että toimivat sen vastakohtana.

Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen on arvokas teko, sillä se tarjoaa lohtua ja tukea heille, jotka elävät samanlaisessa tilanteessa. Arki ja murhe on jalostettu taiteeksi, joka nostaa lukijan tunteet usein kyyneleiksi asti. Upea kirja jokaiselle lukijalle, erityisesti omaishoitajille.

Ensin lähtevät hiukset,/sitten koko elämä./Kaukaa kumpuaa mieleeni raamatunlause:/”Mutta edes hiuskarva päästänne/ei mene hukkaan.”/

Jumala kuitenkin sallii,/ enkä minä voi estää. s.39

Tarja Lindholm: Aamun sarastaessa. Sananjuuri 2020. 143 sivua. Teksti ja kuvat Tarja Lindholm

Murakata Sayaka: Lähikaupan nainen

Kaiko on 36-vuotias ja työskennellyt kahdeksantoista vuotta osa-aikatyössä lähikaupassa, konbinissa. Hn aloitti opiskelijana, mutta viihtyy työssä ja jatkaa sitä yhä. Sisko ja ystävät ovat huolisaan, kun Kaiko ei löydä poikaystävää eivätkä toisten vauvauutiset hetkauta häntä lainkaan. Vähitellen muiden huolehtiminen tarttuu Kaikoonkin ja hän yrittää elää muiden tavoin. Tämä menee niin pitkälle, että hän ottaa luokseen tyhjäntoimittajan elämään kustannuksellaan. Työ menee kuitenkin kaiken muun edelle. Kaiko opettelee olemaan kuin muut ja kehittyy opintojensa myötä varsin eteväksi tarkkailijaksi.

Halveksuntaa tuntevan ihmisen muoto muuttui erityisen kiinnostavaksi. Siellä lymyili riidanhaluinen hohde, valmius kohdata mahdollinen vastustus, tai sitten vastalauseita uumoileva pelko ja varuillaan olo. s. 57

Vaikka Kaikon tunne-elämä vaikuttaa melko lattealta, ovat jotkut asiakkaat mielyttävämpiä kuin toiset. Mitään suurta ikävää sellaistenkaan asiakkaiden katoaminen ei aiheuta.

Edessäni seisova asiakkaan hahmo limittyi mielessäni iäkkääseen rouvaan, jota palvelin ensimmäistä kertaa kassalla ollessani 18 vuotta sitten. Sekin nainen kävi joka päivä kaupassa, kunnes lakkasi jossain välissä tulemasta. Hän oli saattanut tulla huonompaan kuntoon tai muuttaa muualle, mutta sitä me emme koskaan saaneet tietää. s.62

Tämä pieni kirja kertoi kovin erilaisesta maailmasta kuin omani. Tietenkin japanilainen mentaliteetti poikkeaa jonkinverran suomalaisesta, mutta myös Kaikon elämänasenne on tyystin erilainen kuin länsimaisen naisen (tai japanilaisen) haaveet. Minulle kirjan viesti ja oivallus oli siinä, että onnellinen tai tyytyväinen elämään voi olla niin monin eri tavoin. Ei ole mitään onnen standardia, johon kenenkään tarvitsee ahtautua oman elämisen tapansa löytääkseen. Päinvastoin: juuri ulkoapäin annetut mallit saattavat olla vahingollisia.

Ehdoton lukusuositus!!!

Sayaka Murakata : Lähikaupan nainen. - Gummerus 2020. -Japaninkielinen alkuteos: Konbini ningen 2016. - Suom. Raisa Porrasmaa. -126 sivua

Tiuraniemi Siina: Jäämeri

  

Jounin ja Lauran avioliitto on tauolla ja he asuvat eri osoitteissa. 7-vuotias Martin asuu isänsä luona. Syitä eroon löytyy: Laura on nuori avioon ja äidiksi ja ratkeaa ryyppäämään. Jouni on kovin tylsä ja varovainen, suorastaan vätysmäinen, vaikka pitääkin huolta perheestään opettajan työn ohella ja tuloilla. Kun Jounin ikävä äiti kuolee Ivalon terveyskeskuksessa, menee Jounin elämä kokonaan raiteiltaan. Tuntuu välttämättömältä päästä Ivaloon. Laura lähtee kuljettajaksi, sillä Jouni itse ei aja autoa. Matkalla saadaan toinenkin suru-uutinen, joka suistaa Lauran epätoivoon: David Bowie kuolee. Muistoissa ovat avioliiton ja perhe-elämän valoisat ajat, mutta nyt avioliiton kohtalo näyttää pahalta.

Perheen mukaan heittäytyy Hirvaskankaan huoltoasemalta lempeä ja avulias, kaikkitietävä kertoja. Hänestä tulee kirjan henkilö, joka ajaa autoa silloin, kun Laura ei suru-uutisten takia pysty ja hengailee muutenvain mukana. En oikein aluksi pitänyt tästä tyypistä, jonka hallussa ja ohjailtavissa kerronta oli, mutta niin vain totuin häneen ja opin romaanihenkilöiden lailla luottamaan.  Ehkäpä hänen kauttaan tuli kuitenkin huumorin säväys tai ainakin päähenkilöiden käyttäytyminen sai hupaisia piirteitä. He pienenivät ongelmineen, mutta tulivat samlla entistä inhimillisimmäksi ja perustelematon käytös näyttäytyi mahdollisena.

Kerrontaratkaisu olikin ainoa asia, johon en päässyt heti mukaan. Muuten oli kiva matkata perheen kanssa mutkitellen kohti pohjoista ja päämäärää. Tämä oli Tiuraniemen toinen romaani, jonka lukeminen meni nautinnon ja välillä hymyn puolelle. Kirjailija osaa vangita lukijan mielenkiinnon.

Tiuraniemi Siira: Jäämeri : romaani perheasioista. - Minerva 2020. -272 sivua. -Kannen kuva: Jatta Hirvisaari

Hellsten Ritva: Raija

Ritva Hellsten on kirjoittanut  50-vuotiaana tulipalossa kuolleen kirjailijasisarensa Raija Siekkisen tarinan. Hän kirjoittaa tarinaa päähenkilöön samaistuen, vaikkakin kertoo pääosin kolmannessa persoonassa. Hyvin hän tavoittaakin herkän, yksinäisen ja haavoittuvan henkilön sisäisen maailman.

Opin pian että koulussa kilpaillaan kaikessa: kuka laulaa parhaiten ja juoksee kovimmin, kuka saa parhaan todistuksen ja kympit kertotauluista, kuka on suosituin ja kuka rohkein. Eniten kilpaillaan urheilussa, mutta kun kolmannella luokalla pidetään raittiuskilpakirjoitus jossa saa itse kirjoittaa tarinoita, minun tarinani voittaa ja saan palkinnoksi kirjan jonka nimi on Matka satumaahan. Siinä on satuja prinsseistä  ja prinsessoista mutta myös piparkakusta joka luuli itseään ritariksi, hiirestä joka etsi sielua, sillasta joka ei tahtonut jököttää paikallaan vaan lähti seikkailemaan.

Oivallan, että tarinoita voi keksiä mistä asiasta tahansa, vaikka nuppineulan nupista. Vessanpytyllä istuessani katson lavuaarin alle kuivumaan levitettyä lattiariepua joka on joskus ollut isän paita, ja ajattelen, että silläkin on tarina jonka voisi kertoa. Kaikella on.

Ja tajuan, että sanat, jotka ovat kuin polku jota voi seurata kiveltä kivelle hypellen, voivat olla myös sellaisia kiviä joita asettelen peräkkäin niin kuin haluan: rakennan oman polkuni sinne minne mieleni tekee. ss.34-35

Kirjassa kerrotaan katkelmina Raija Siekkisen vaiheita lapsuuden perheestä lähtien. Hieman häiritsi ja sekoitti, kun arvelin sisarusten nimet vaihdetuiksi (kirjoittaja on Raija, kirjassa läheinen sisko on Tuuli). Avioliitot käydään myös läpi, enkä ihan aina pysy kronologiassa mukana, vaikka Raija Siekkinen on tiettävästi ollut naimisissa "vain" kahdesti. Aviomiesten nimet on myös vaihdettu. Ehkäpä Ritva Siekkinen on tarkoituksellisesti häivyttänyt elämänvaiheita, sillä näin hän pääsee lähemmäs sisarensa sielunmaisemaa.

Mistä se tuli tämä tuska? Hänen ruumiistaan, siellä se kaikki oli säilöttynä, tallessa, ollut vuosikymmenet. Hän oli jo toivonut ja luullut vapautuneensa, pelastuneensa menneestä. Mitä vielä. Hän oli sama kuin aina, kantoi kaikkea nahoissaan. Mustaa pimeää mennyttä, josta hänellä ei ollut muuta tietoa kuin ruumiin tieto. Hengityksen, hakkavan sydämen tieto. Tieto, että hänet jätetään ja toinen valitaan. Lapsesta asti, aina. s.109

 Omat lukukokemukseni Raija Siekkisen novelleista ovat varmaan yli kahdenkymmenen vuoden takaa, mutta tätä tekstiä lukiessa tuli samanlainen tunne kuin silloin: hieman surullinen ja haikea, mutta samalla kiehtovia, ykstyiskohtia myöten hiottuja ajatuksia ja tunnelmia. Vois kai sanoa, että kirjoittaja on syvällisesti ymmärtänyt sisartaan, päässyt tämän nahkoihin.

Miksi aina kysytään lapselta "Mikä sinusta tulee"? Ikään kuin tämä vielä ei olisi mitään- Asiahan on päinvastoin: aikuisena sitten etsii sitä lasta joka on joskus ollut, ymmärtääkseen edes jotain. ss.117-118

Lukijan on vaikea arvata, kuinka paljon kirjoittaja on tehnyt taustatutkimusta. Hän on kirjoittanut aiemmin jo sisarusten lapsuudesta teoksessa Orvot  (2014). tämä kirja on hyvä jatko tuolle teokselle ja erityisen hyvin Raija Hellsten valottaa kirjailijan työn vaikeuksia, yksinäisyyttä ja toimeentulon epävarmuutta. 

Novelli sopii tällaiselle lyhytjännitteiselle, interaktiiviselle tyypille, hän oli selittänyt. Novelli on kunnianhimoisen kirjoittajan laji, haastava muoto, jossa yksi lause, jopa yksi sana voi pilata kokonaisuuden. Novelli korostaa usein elämän käännekohtia ja perustuu ajatukseen, että pieni on tärkeää ja ilmaisevaa. Usein on kyse vastakkainasettelusta, aina arvomaailmasta.

Novellisti käyttää omia tunteitaan ja oman elämänsä elementtejä. Kirjailijan elämän se tekee sillä tavoin mielekkääksi, että pienetkin havainnot ja kuullut repliikit ovat muistamisen arvoista materiaalia. s. 129

Pitkään epäröin, luenko kirjan vai jätänkö lukematta tai kesken, kun olen mielestäni kyllästynyt tosielämän romaaneihin, etenkin autofiktioihin. Onneksi jatkoin, sillä kyllä tämä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, hieno kirja. Toivon todella, että muutkin löytävät sen.

Ritva Hellsten : Raija. - Aviador 2020. - 263 sivua. - kansi Jonna Nisu