Saisio Pirkko: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna

Välipalaksi tarkoitin, ajattelin jopa heittää kesken, mutta niin oli vaan jatkettava ja jatkettava, kunnes - voih - kirja loppui. Spuuki Spaidermän on Nelivuotias, josta tulee kirjan aikana ensin Viisivuotias ja sitten Kuusivuotias. Viisivuotias saa myös Pikkusiskon, jolle kirja antaa pikkuisen sijaa - juuri sen verran kuin puhumaton, hymyilevä ja aina läsnäoleva olento tarvitsee. Nonna on hänen isoäitinsä, jolle mikään mummo-nimitys ei tuntunut sopivan. Spaidermän hänet otsikon adjektiivilla luonnehtii. Kirja koostuu Nonnan tekemistä facebook-merkinnöistä vuosilta 2013-2016. Kirjailija myöntää niitä muunnelleensa, mutta autenttisuuden tuntu on säilynyt.

Myönnettäköön, että omat kokemukseni yhden nelivuotiaan ja hänen pikkusiskonsa mummuna sekä sen myötä kasvanut SpiderMan ja Nexo knight -tietämykseni toimivat lisäkimmokkeena kirjaa lukiessa. Olen kuitenkin varma, että ilman näitäkin saa kirjasta paljon irti. Nonna ja Spuuki Spaidermän keskustelevat, leikkivät , retkeilevät ja ikävöivät, jos ovat erossa toisistaan. Kanssakäyminen on tasa-arvoista, ainakin kirjan perusteella ja keskustelut avartavat puolin ja toisin.

Aamulla käynnistyy pieni evoluutiokeskustelu, kun tarhassa on joku tyttö, jonka mummo on ollut apina ennen kuin kehittyi ihmiseksi.
Se on hieno evoluutiohyppäys, apinasta suoraan mummoksi! s145

Spuuki Spaiderman on paitsi asiantunteva keskustelija myös hyvä räppääjä, jalkapalloilija ja  piirtäjä.  Nonna on välillä kuukausia Madeiralla ja silloin syntyy ikävä, joka kuitenkin loppuu, kun Spaidermän perheineen saapuu paikalle. Pikkusiskon lisäksi kiran sivuosissa on Nelivuotiaan Äiti ja Vävy sekä Nonnan kanssa elävä Rekkari, ja jolla on myös melkoisesti tekemistä ja puhumista Spaidermänin kanssa.

Kirjaa lukiessa hymyilyttää usein, mutta hellyys ja ikävä ovat yhtä lailla läsnä. Tämän tekstin äärellä muistaa jatkuvasti, että lasta ei voi omistaa, mutta ne hetket, jotka hänen kanssaan saa viettää, voi pitää.

Viehättävä kirja, Spaidermänin upeasti kuvittma. Suosittelen

Saisio, Pirkko
Spuuki Spaidermän ja raju Nonna
kuvitus Remu Välisaari
Siltala 2017
194 sivua

Gyasi, Yaa: Matkalla kotiin

...hän halusi tavoittaa tutkimuksessaan sen, miltä aika tuntui - halusi kertoa, miltä tuntui olla osa jotakin, mikä ulottui niin kauas taaksepäin ja oli jotain niin käsittämättömän suurta, että oli helppo unohtaa Marjorien, hänen ja kaikkien muidenkin elävän siinä, ei sen ulkopuolella vaan sen sisällä. ss.363-364

Näin pohtii Yhdysvalloissa syntynyt ghanalaiset sukujuuret omaava Marcus ja tämä on myös Gyasin kirjan sisältö. Kirja kertoo kahden sisaren ja heistä polveutuvan suvun tarinan 1700-luvun lopulta 1980-luvulle. Toinen sisko, Essia päätyy Cape Coastin linnoitukseen valkoisen miehen vaimoksi, toinen, Esi vankityrmään ja myöhemmin orjalaivassa Yhdysvaltoihin.

Äitisi oli kerran fantiperheen orja. Hänen isäntänsä otti hänet väkisin, koska oli myös suuri mies ja koska suuret miehet voivat tehdä mitä mielivät. Muutenhan he näyttäisivät heikoilta. Esi katsoi pois, ja Abrona jatkoi kuiskaten: "Et ole äitisi esikoistytär. Hän synnytti tyttären jo ennen sinua. Ja meillä päin sanotaan, että toisistaan erotetut siskokset ovat kuin nainen ja hänen varjonsa: tuomittuja pysymään lammen vastakkaisilla puolilla. " ss. 55-56

Effian jälkeläiset jäävät elämään Ghanaan, mutta vaistoavat erilaisuutensa samaan tapaan kuin Yhdyvaltoihin viedyt mustat, jotka ovat valkoisen miehen orjia tai myöhemmin tämän sortamia.

Nessin äiti Esi oli ollut vankka ja vakava nainen, jonka ei ollut kuultu kertovan ainuttakaan iloista tarinaa. Jopa Nessin iltasadut olivat kuvanneet alusta, jota Esi oli nimittänyt isoksi veneeksi. Ennen nukahtamista Ness oli kuvitellut, miten Atlantin valtamereen heitettiin ihmisiä, jotka olivat kuin ketjuttomia ankkureita: vailla maata, vailla kansaa, vailla arvoa s. 93

Kirja on  kertomus yksinäisyydestä, erilaisuuden ja erillisyyden kokemisesta, jota ei voi välttää kummassakaan maassa, vaikka alusta asti tuntuu, että orjuuteen toiseen maahan viedyn suvun kohtalo on katkerampi.

Quey nauroi. "Niin Richrd on kelvoton kuten britit", hän säesti. Hän unohti hetkeksi, että hänen oma isänsä oli britti, ja muistaessaan sen myöhemmin hän tajusi, ettei piitannut siitä. Hänestä tuntui vain, että hän kuului jonnekin kokonaan, täydellisesti. s.78


...oli kulunut liian kauan siitä, kun hän oli antanut itselleen luvan nauttia Baltimoresta, viileästä merituulesta ja ympärillään ahkeroivista ja huvittelevista mustista, joista osa oli orjia, mutta osa vapaita kuin taivaan linnut. Hän oli ollut kerran orja. Hän oli ollut silloin sylilapsi, mutta tuntui siltä, että hän muisti ne ajat joka kerta , kun näki orjan Baltimoressa. Hän näki silloin itsensä, näki, millaista elämä olisi ollut, ellei Aku olisi tuonut häntä vapauteen. Hänen papereissaan oli nimi Kojo Freeman. Puolet Baltimoren entisistä orjista oli valinnut vapaata tarkoittavan sukunimen. Kun valheen kertoo riittävän monta kertaa , se muuttuu totuudeksi. s.142

Valkoisen miehen vastaukset mustille välttämättä selitä tarpeeksi missään.

Hänellä oli ollut tapana mennä miehen (pakanapapin) luo aina, kun hän oli päässyt livahtamaan pois lähetyssaarnaajan luota. hän oli kertonut tälle, että hänen mielessään heräsi sitä enemmän kysymyksiä mitä enemmän lähetyssaarnaaja puhui hänelle Jumalasta. Tärkeitä kysymyksiä. Hän olisi halunnut tietää muun muassa, miksi Jumala tarvitsi valkoisia miehiä sanansaattajikseen, jos kerran oli niin suuri ja mahtava.....Pakanapappi olikin sanonut, että ehkä kristittyjen jumala olikin kysymys, valtava miksi-alkuisten kysymysten kehä. s.230

 Mutta, kuten  Maisku toteaa, kirja on myös kertomus rakkaudesta .

He suutelivat , ja Jo riisui nopeasti ne vaatteet, joita Anna ei ollut saanut yltään. Hän maistoi Annaa ja pikimminkin tunsi kuin kuuli, miten mielihyvä kulki Annan läpi kuin sähkövirta, sillä Anna tukahdutti voihkaisunsa, jotta muut eivät heräisi, minkä osasi lukuisten yhteisten öiden ja seitsemän lapsen jälkeen erittäin hyvin. He yhtyivät nopeasti ja äänettömästi ja toivoivat, että pimeys kätkisi heidän puuhansa, mikäli joku lapsista ei pysyisi nukkumaan ja sattuisi katsomaan heitä verhon raosta. Jo puristi Annan takamusta ahneesti molemmin käsin. Elämänsä loppuun saakka hän iloisisi ja tuntisi saavansa lahjan joka kerta, kun täyttäisi kouransa Annan uhkeilla muodoilla. ss.147-148

Aluksi kirjan katkelmallisuus häiritsi, sillä luvuissa pääsevät vuorotellen ääneen Effian ja Esin jälkeläiset. Ilman kirjan alussa olevaa haarautuvaa sukupuuta en olisi edes hahmottanut ajassa etenevää juonta ja paikan vaihtumista. ( Tosin seuraamista vaikeutti ehkä sekin, että luin välillä muita kirjoja, joita piti saada nopeasti kiertoon.) Kun vaihteluun tottui, kävi henkilöihin tutustuminen helpommaksi. Vaikuttavimpana kohtalona suvun kantaäitien lisäksi pidin ehkä H:n tarinaa. Hän syntyy 8-lapsisen perheen nuorimpana poikana, varttuu vahvaksi, joutuu pidätetyksi lähinnä ihonvärinsä vuoksi, kaivostyöhön ja sitten vapaaksi ay-liikkeessä toimvaksi mieheksi. Vaikka hänen tarinansa onkin kehityskertomus, ei jälkeläisten elämänpolku ole auvoisempi - ongelmat vain vaihtuvat.

Esikoiskirjailijan taito kertoa ja kuvata monia vaiheita ja tunteita ei jättänyt kylmäksi enkä edes havainnut monitasoisessa kerronnassa kompastelua.  Pidin kirjasta ja kerrontatavastakin. Se avasi minulle uutta, kuvitti osan aiemmin tuntematonta historiaa. Näin:

Effia ei ymmärtänyt, miksi James tahtoi jaotella asiat hyviin ja huonoihin, valkoisiin ja mustiin. Effian kotikylässä kaikki oli kaikkea. Kaikki kantoi kaikkea. s.37

Gyasi, Yaa
Matkalla kotiin
Otava 2017
Alkuteos: Homegoing
suom. Sari Karhulahti
373 sivua

Ullmann, Linn: Rauhattomat

Kun kirjoittaa todellisista henkilöistä, kuten vanhemmista, lapsista, rakastetuista, ystävistä, vihamiehistä, sedistä, veljistä tai satunnaisista ohikulkijoista, heistä on pakko tehdä fiktiivisiä. Liilen, että se on ainoa keino puhaltaa heihin eloa. Muistaminen on sitä, että katselee ympärilleen, yhä uudestaan ja uudestaan, joka kerta yhtä hämmäsyneenä. s.271

Tytär kirjoittaa isäsään, 86-vuotiaana kuolleesta maailmankuulusta elokuvaohjaajasta, jonka kanssa äidillä oli suhde miehen neljännen ja viidennen vaimon välissä. Äidin ja isän kumppanuus säilyi isän kuolemaan, vaikka rakkaussuhde päättyi tyttären ollessa 4-vuotias. Tytär vierailee isänsä kesäpaikalla, joka kesä kuukauden verran ja tapaa sisarpuoliaan. Elokuvaohjaajalla on kuuden eri naisen kanssa yhteensä yhdeksän lasta. Kun tytär yrittää kirjoittaa kirjaa isän vanhenemisesta, hän kirjoittaa yhtä paljon myös itsestään.

Lapsena tyttö piti eniten listojen laatimisesta ja laskutoimituksista, ja jos joku kysyi häneltä isässtä, hän saattoi vastata: isälläni on neljä taloa, kaksi autoa, viisi vaimoa, yksi swimmingpool, yhdeksän lasta ja yksi elokuvateatteri. s.40

Kuva isästä syntyy muistojen ja muutaman tallennetun haastattelun kautta.

Mikrofoni tavoittaa kaiken, se ei erottele tärkeää ja vähemmän tärkeää.-----
Haluan sanoa nauhurin hypistelijälle: Lakkaa näpelöimästä! Pane kädet syliisi ja keskity vanhaan mieheen, muutaman viikon kuluttua hän on kuollut. Tuo on noloa! En kuitenkaan sammuta nauhuria. En paina stoppia. s.81

 Isä oli täsmällinen ja ihailee kuoveja, jotka lensivät  matalana aurana aina isän syntymäpäivän jälkeisenä päivänä Dämban talon yli etelään.

- Eikö olekin uskomatonta? Tarkalleen samana päivänä joka vuosi!
Hän oli täsmällinen mies ja arvosti muidenkin täsmällisyyttä, myös lintujen, ja hän jos kuka osasi arvostaa jäähyväisiä. s.42

Työ oli isälle pyhää, eivätkä tunteet saaneet sitä häiritä.

Tunteenpurkaukset eivät kuulu työpaikalle; jos antaa vihalle yliotteen ja riehuu kuin myrkytetty maksamakkara, siinä tuhlaa arvokasta aikaa ja tuhoaa itsensä ja sen, mitä haluaa saada aikaan, ja sitten on soiteltava kaikille ja pyydeltävä antteksi. s.69

Lopulta vanheneminenkin on suoritus, jolle isä haluaa antaa nimeksi epilogi.

Vanheneminen on työtä. Ylös noudeminen on työtä. Peseytyminen on työtä, pukeutuminen on työtä, ulos raittiiseen ilmaan pääseminen on työtä, toisten ihmisten tapaaminen on työtä. Kukaan ei puhu työstä. s.72

Tyttö itse asuu äitinsä kanssa, Muuttaa välillä USA:aan ja taas takaisin Norjaan. Hän näkee äitiäänkin harvoin, koska tämä on näyttelijä ja pitkiä aikoja työssä, teatterissa, kuvauksissa.

Äidille oli tärkeää se miltä asiat näyttivät. Se miltä hän itse näytti. Se miltä hänen ympärillään näytti. Hän oli olemassa näyttämisen kautta. s.203

Luin tämän kirja live-lukupiiriä varten. En saanut siltä yhtään enempää kuin odotin.Kirja on haikean lempeä ja sitä on helppo ja miellyttävä lukea.  En ole oikeasti kiinnostunut tästä elämäkerrasta, näistä muisteluista. Välistä tuntui kuin palaisin lukemaan omia päiväkirjamerkintöjäni. Siksikö kirja jätti haalean olon? Oliko se liian lähellä, liian tutunoloista pohdintaa, vaikka henkilöt olivatkin kuuluisia?

Ullmann, Liv
Rauhattomat
De Orolige, 2015
suom.Katriina Huttunen
Like Kustannus Oy 2016
380 sivua

Dicker, Joël: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Dicker, Joël
Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tammi 2016
Alkuteos Le Livre des Baltimore 2015
suom. Kira Poutanen
556 sivua

Nyt aion selvittää, miksi oikein luin tämän kirjan alusta loppuun. Myönnän, että arvostelut vaikuttavat minuun ja kirjailijaa on ylistetty ranskankielisen kirjallisuuden supertähdeksi. Niin aiemman suomennoksen Totuus Harry Quebertin tapauksesta kuin tämänkin kirjan kohdalla myös suomalaiset kirja-arvostelijat ovat kehuneet.

Haluan poiketa linjasta ja olen myös itsekseni ihmetellyt, miksi luen tällaisten ihmisten kohtaloista. Raha ja menestys ovat ihmisen ja ihmisen onnen mitta. Ihmiset hurauttelevat lentämällä tai nopeilla autoilla paikasta toiseen lyhyellä varoitusajalla, ostavat huviloita ja kuluttavat. Kirja on niin amerikkalainen, vaikka kirjailija on sveitsiläinen. Tapahtumapaikka on toki nimenkin mukaan Amerikan Yhdysvalloissa , toinen kaupunki Baltimoren lisäksi on Montclair. Molemmissa asuu Goldmanin sukua. Tapahtuma-aika liikkuu vuosien 1989 ja 2012 välillä ja se todella liikkuu s.o. hyppelehtii ajanjaksosta toiseen. Jukka Petäjä  sanoo sen  fiksummin  (HeSa 25.9.2016): useita eri aikatasoja limittävä.

Päähenkilö Marcus Goldman on menestyvä kirjailija, joka on Montclairen Goldmaneja, eikä Baltimoren Goldmaneja. Marcuksen isä Nathan ei tule niin hyvin toimeen maailmassa kuin veljensä Saul. Veljesten kilpailu erityisesti isän silmissä on yksi romaanin jännitteistä.

Baltimoren suvun ihailu kuului jopa isovanhempieni intonaatiossa: heidän suussaan sana "Baltimore" kuulosti kuin kullasta valetulta, kun taas "Montclair" kuulosti siltä kuin se olisi kirjoitettu limakirjaimin. Baltimoreja kehuttiin, Montclaireja moitittiin. Jos Baltimorien televisio ei toiminut, se johtui siitä, että minä olin säätänyt sen väärin, jos heidän leipänsä ei ollut tuoretta, se johtui siitä, että isäni oli ostanut sen. s.28

 Marcus on kiintynyt tai ainakin ihastunut Saul-setään ja tämän vaimoon Anitaan ja viettääkin kaikki lomat Baltimoressa serkkujensa, älykkään Hillelin ja urheilullisen ja komean Woodyn luona. Nuorten joukkoon liittyy myöhemmin naapurista kaunotar Alexandra, johon kaikki pojat ihastuvat sekä tämän veli Scott. Nuoruusaika palaa romaania työstävän Marcuksen mieleen ja hän yrittää uudelleen virittää suhdetta nyt maineikkaaseen laulajaan Alexandraan. Jo kirjan alkulehdillä puhutaan tragediasta ja paljastetaan yhtä ja toista päähenkilöiden kohtaloista, mutta siitä huolimatta lukija tarttuu syöttiin, eikä pääse koukusta irti. Dicker osaa kertoa tarinan loistavasti. Kirjailijalla ei kuulemma (HeSa 25.9.2016/Petäjä) ole ollut juonikaavaa valmiina teosta kirjoittaessaan. "Minusta on hauskaa maalata itseni nurkkaan, ja katsoa , saanko itseni keplotelluksi sieltä pois. " 

Hyvin Dicker juonensa keplottelee, sillä lukija pysyy hyvin moninaisten juonenkäänteiden mukana. Hämmästyttävää!

Kun nyt kuitenkin heittäydyin vastavirtaan kehujien kanssa, huomaan vielä paperinukkemaisia henkilöitä, ehkä mustavalkoisiakin, vaikka joistakin hyvistä ihmisistä paljastuu myös varjopuolia. Saul-setä säilyttää pitkään sädekehänsä. Kun hän köyhdyttyään joutuu irtisamomaan siivoojansa, yrittää Marcus auttaa häntä, mutta Saul-setä ei suostu ottamaan apua vastaan, vaan siivoaa itse.

- Minusta on ikävää, ettet anna minun auttaa sinua.
Saul oli juuri rätti kädessä pesemässä ikkunoita ja keskeytti työnsä.
- Onko sinusta ikävää se, ette saa auttaa minua vai se, että näet minun siivoavan? Onko se sinusta nöyryyttävää? Kuka muka on liian hieno pesemään oman vessansa?
Setä osui naulankantaan. Ymmärsin, että hän oli oikeassa. Ihailin yhtä paljon miljonääri -Saulia kuin Saulia, joka pakkasi asiakkaiden ostoskasseja supermarketissa: kyse ei ollut varakkuudesta, vaan suoraselkäisyydestä. Setäni voima ja kauneus piili hänen uskomattomassa suoraselkäisyydessään, sen ansiosta hän oli muita parempi . s.383

Jotkut henkilöt ovat olemassa vain juonen kuljetusta varten, kuten naapuri Leo, joka kyselee Marcukselta kirjoitustyön edestymistä ja huomaa vanhat valokuva-albumit pöydällä.

- Mitä oikein hommailet, Marcus?  Leo kysyi kiinnostuneena.
- Korjaan mennyttä, Leo. s.370

Siinä onkin kirjan motiivi, vaikka tehtyjä ei saa tekemättömiksi eivätkä kuolleet herää henkiin.
Toivottavasti en tehnyt liikaa juonipaljastuksia, sillä tarina kannattelee tätä kirjaa, Ainakin monta juonenkäännettä jää vielä paljastamatta. Lukukokemus jää vastanarskutteleustani huolimatta nautinnolliseksi. Olen yölukija, enkä olisi malttanut kirjaa jättää, vaikka unet siinä kärsivät.

Helmenä vielä yksi oivallus supermarketin mehupisteessä työskentelevän Sycomorus unelmista.
Sycomoruksen äiti halusi pojastaan näyttelijää, koska olisi itsekin halunnut sellainen olla. Isä ei ollut menestynyt tenniksenpelaajana, joten pojasta piti tulla parempi. Poika itse haaveilee voittavansa tv:n Laula! -kilpailun ja keräilee ihailemansa Alexandran kuvia kansioon. Vanhemmat kritisoivat.

- Tyttöhän on blondi ja valkoinen, Sycomorusin isä sanoi hermostuneena. - Haluatko muuttua valkoiseksi tytöksi vai?
- En isä, haluan kuuluisaksi.
- Sehän se ongelman ydin juuri onkin, et halua tulla laulajaksi, haluat tulla kuuluisaksi. s. 52
.

Cunningham, Michael: Villijoutsenet

Cunningham, Michael
Villijoutsenet ja muita kertomuksia
Gummerus 2016
150 sivua
suom.Kristiina Drews
kuvat Yoko Shimizu

Tämä oli niitä kirjoja, joitka tuntuvat vatsanpohajassa asti. Enkä varmaan osaa sitä selittää muuta kuin oudolla kirjamaullani, mutta yritän silti: selittää itselleni edes.

Kyse on siis vanhoihin tuttuihin satuihin tehdyistä uusista versioista, Näistä saduista ei ole lapsille luettavia yksikään. Kustantaja lupaa takakannessa satujen päivittyvän nykyaikaan ja saavan uusia sävyjä. Hyvinkin totta, mutta samalla tarinat siirtyvät lasten maailmasta aikuisten maailmaan  Samalla paljastuu satujen alkuperäinen raakuus ja hurjuus, sillä sadun kaava säilyy usein pitäen tarinaa raamin tavoin koossa ja välillä taas holtittomasti jatkuen. Villijoutsenen siiven säilyttänyt veljessarjan nuorin istuu iltaöisin baareissa kuulemassa kolmesataavuotiasta naista, jolla on hieman epätäsmällisen ilmaisun takia vain ikuinen elämä eikä ikuista nuoruutta ja huomaa olevansa melko onnekas.Hurjan nuoruuden ja muutaman aviomiehen jälkeen yksinäinen eukko rakentaa metsän keskelle yksinäisen piparitalon ja kohtaa viimein helpottavan kuoleman vanhuutta kunnioittamattomien nuorten työnnettyä hänet uuniin. Entäpä sitten Jaakko, joka "ei ehkä ole joulukuusen kirkkain kynttilä", mutta kiipeää herneenvartta pitkin jättiläisen taloon ja tuo kuin tuokin äidilleen rikkautta ja onnea - sekä Vuittonin käsilaukkuja.Apinankäpälän omistava perhe saa kolme toivettaan toteutetuksi - ja elää onnettomana elämänsä loppuun asti.Tai köyhä mylläri, joka kuvittelee tytärtään erityiseksi ja nokkelasta tyttärestä, joka saa apua olkien kullaksi muuttamisessa, mutta millä hinnalla...sillä
...Ja sitten on rakkaus. Tämä on nyt se elämys, josta olet niin pitkään kokenut jääväsi paitsi. Tämä empatiansekainen raivo, tämä kiihkeä halu saada yhtaikaa osakseen sekä ihailua että voitto. s.87

Tinasotilaan jalka on vaihtunut naista kiihottavaksi proteesiksi ja tarina saa monta onnellisen kaltaista loppua. Kaunottaren ja hirviön ongelman Cunningham esittää näin:
..Tai koska alat pelätä, että tietty juna on lähdössä asemalta; että vaikka sinä astut vapaasta tahdostasi toiseen junaan, siihen jonka matka suuntautuu kohti avioliittoa ja äitiyttä, se toinen saattaakin viedä matkustajansa vehreään, rauhalliseen maailmaan, josta harva koskaan palaa; että sieltä paluuta yrittävät  huomaavat, että se mikä heille on tarkoittanut vain muutamaa tuntia, on kotiväelle ollutkin kaksikymmentä vuotta, ja että he tuntevat olonsa irvokkaaksi ja epätoivoiseksi juhlissa, joissa heitä oli käpälöity ja kaulailtu vasta edellisenä iltana, tai sitä edellisenä. s. 116 

Viimeinen kertomus Tähkäpäästä ja hänen hiuksistaan päättyy sekin näennäiseen tyyneyteen: valtkunnassa on kaikki hyvin ja satu on saanut jatkon, jollaisa elämä voi tarjota.

Ehkä minä pidin näistä tarinoista siksi, koska pidän saduista ja pidän siitä, kun tosikertomukset kuvaavat elämää juuri niin rujona, outona ja yllätyksellisenä kuin elämä joskus voi olla. Ja kun satu ja tosielämäksi kuviteltu yhdistetään Cunninghamin tavalla, on tulos juuri niin nautittava kuin tässä kirjassa.

 Mustavalkoiset piirrokset olivat kerrassaan upeita!

Rönkkö, Markku: Hajaannus

Rönkkö, Markku
Hajaannus
Like 2016
316 sivua

Jo pitkään olen ajatellut tutustua kirjailijaan, joka on kirjoittanut ainakin kirjan Talonmies ja pari muutakin, ollut Savonia-ehdokkaana ja tehnyt uraa mainosalalla. Ehkä tämä kirja ei ollut tutustumiselle paras mahdollisnen, vaikka paljastikin sujuvan kertojan.

Tässä kirjassa oli kuitenkin rasitteita, jotka välillä pudottivat minut matkasta.  Kirjan päähenkilö on Kirre, jolla on ollut kova lapsuus. Vanhemmat ovat alkoholisteja, riidelleet, eronneet ja muuttaneet isän työn takia tämän tästä. Isä kuuluu armeijan kantahenkilökuntaan ja äidin lähdön jälkeen hänestä tulee tyttären huoltaja. Isän itsemurhan jälkeen 14-vuotias Kirre joutuu lastenkotiin, jossa tutustuu ja saa kaverikseen pikkurikolliset Räkä-Lankisen ja Kreivin ja  valvojakseen Hiutaleen, jonka kannustamana pääsee  kiinni opintoihin
.
Opiskelun alkuvaiheessa Kirre ystävystyy Elinan kanssa. Tämän lapsuus on ollut helppo ja hyvä. Elinalle tuntuu kaikki onnistuvan helposti kaikki, minkä eteen Kirre saa tehdä töitä hartiavoimin: opiskelu, työ, avioliitto, lapset. Myöhemmin kuitenkin Elinan miehen lapsuuden kaverista tulee Kirren mies. Kirre tekee väitöskirjaa feminismistä ja aviomies Jali on arvostettu tutkija, jonka asiantuntemukseen turvaudutaan usein. Perheen täydentää  lapsi, Elias, joka kuitenkin valvottaa vanhempiaan ja saa Kirren lopulta raiteiltaan ja lapsuuden nousemaan pintaan.

Mielestäni kerrontaa rasittivat hieman pitkät selostukset etenkin Jalin työstä, hänen pohdiskeleva monologinsa, joka toisaalta toi teokseen aitoutta ja asiantuntemusta. Enemmän minua haittasi kuitenkin kuvaus Jalin elämästä, rikkaudesta, johon hän oli niin tottunut, että piti vain parempana asua Espanjan rannikolla väitöskirjaa tekemässä pienessä hotellihuoneessa eikä vanhempiensa Nerjan talossa, koska saattoi siten keskittyä paremmin. Kirren köyhä ja turvaton lapsuus tulee paljon kaavamaisemmin esille, kuin sivuhuomiona. Tuo huoleton suhde rahankäyttöön oli jotenkin niin vierasta suomalaisessa romaanissa, etten päässyt siihen mukaan. Tai ehkä se oli oma rajoitteeni.

Kirjan luvuilla on oivaltavat ja Kirren ja parisuhteen vaiheista paljon kertovat nimet: Subjekti herää, Objekti ilmestyy, Lintuketo, Eroosio ja Hajaannus, Lukujen mottona on Larin-Kyöstin  Erotessa-runon säkeitä. Loppua kohti kerronta tiivistyy ja kirja piti kyllä vahvasti otteessaan, kun luin viimeiset sivut yön tunteina.

Ogawa, Yoko: Professori ja taloudenhoitaja

Ogawa, Yoko
Professori ja taloudenhoitaja
Tammi 2016
Suom. Antti Valkama
286 sivua

Tätä kirjaa rakastin alusta loppuun asti. Kirjailija on Japanissa tunnettu, julkaissut yli 40 teosta vuodesta 1988 lähtien. Minä sain sen käsiini lähes sattumalta. Ehkä Murakami on tasoittanut tietä japanilaiselle kirjallisuudelle.

Kirja kertoo matematiikan professorista, jonka muisti on vaurioitunut liikenneonnettomuudessa siten, että hän muistaa ennen onnettomuutta vuonna 1973 tapahtuneet asiat, matematiikasta kaiken oppimansa ja tutkimansa, mutta lähimuisti ulottuu vain 80 minuutin päähän. Hän asuu kälynsä pihamökissä, ratkoo matematiikan ongelmia ja käly palkkaa hänelle taloudenhoitajia välitysfirman kautta. Taloudenhoitajat ovat vaihtuneet usein, joten paikkaa ei voi pitää helppona. Taloudenhoitaja, joka on 10-vuotiaan pojan huoltaja, on kirjan minä-kertoja. Professori kutsuu hänen poikaansa Juureksi, koska pojan päälaki on tasainen kuin neliöjuurella. Professori rakastaa lapsia ja niinpä taloudenhoitajan lapsi tulee ennenpitkää koulusta suoraan professorin luo, joka ratkoo koulumatematiikkaa pojan kanssa ja saa pojankin innostumaan opiskelusta tai oikeastaan ongelmien ratkaisemisesta.

Tietämättömyys ei ollut häpeä vaan tienviitta kohti uutta totuutta. s. 100

Heillä on toinenkin yhdistävä tekijä: molemmat ovat innostuneita baseballista - Professorin muistot pelistä ovat vain vuosikymmenten takaa. Taloudenhoitajan on koko ajan varottava rikkomasta työsuhteen ehtoja, joita muistisairas, hauras  Professori ei ymmärrä. Joka aamu taloudenhoitajan on uudestaan esiteltävä itsensä Professorille ja ulkoilut on ajoitettava 80 minuutin ajanjaksolle.

Kirja sisältää matemaattisia probleemoja, laskuja ja kaavoja, puhetta alkuluvuista ja matematiikan kauneudesta. Se sisältää myös hellyyttä, elämän kauneutta ja pyyteetöntä ystävyyttä. Kaunis, lempeä tarina, jota voi suositella monille erilaisille lukijoille. Kirja jätti hyvän mielen.