Koch Herman: Suomen päivät

On kahdenlaista rappeutumista. Ensimmäinen on sellaista rappeutumista, jota ei itse huomaa, josta toisten on huomautettava: kissanainen joka asuu neljänkymmenen kissansa kanssa, hänen hampaansa putoavat suusta, hänen vaattensa ovat likaiset, sohva johon hän tuupertuu illansuussa on täynnä vain puoliksi poistettuja kissanjätöstahroja, sohvan päällys on monesta kohtaa repeytynyt, ilma on niin sakeaa, että tekee mieli suojata silmät nenäliinalla. Kissanainen saattaa kuitenkin itse elää onnen autuudessa...

Toinen rappeutumisen laji on sellainen, jonka kyllä itse huomaa. Tietää rappion ympäröivän itseään, havaitsee sen kaikkialla: karstoittuneiden kattiloiden, lautasten ja lasien röykkiöt tiskipöydällä, lakanoista nousevan löyhkän, ikkunat joista ei enää kunnolla näe ulos ja pistävän käryn, joka tunkeutuu sieraimiin sohvan takaa - tietää kissojen tehneen sen sinne, koska hiekkalaatikko on liian täynnä. s.125

Kirjailijan päähenkilö on kirjailija itse nuorena 1973, jolloin hän pakenee kaukaiseen Suomeen, Lieksaan maatöihin. Hän pakenee äitinsä kuoleman herättämiä tunteita ja huonoa koulumenestystä. Hän löytää Suomesta tytön, Annan, jonka kanssa orastava rakkaustarina jää kokematta. Valmiina kirjailijana hän saapuu Suomeen kustantajansa vieraana ja muistelee nuorta minäänsä ja elämää ennen ja jälkeen tuota matkaa: vanhempien avioeroa, isän uutta naista, omaa alkoholinkäyttöään, nuoruutta. Nämä kaksi aikatasoa vuorottelevat kerronnassa yleisempien elämänpohdintojen lisäksi.

Kysyttekö, oliko minulla alankomaalaisena poikana menestystä suomalaisten tyttöjen parissa vuonna 1973? s. 279

Miten kirjoittaminen vaikuttaa ihmiseen, mitä se vapauttaa voisi paremmin kysyä. Jo kirjoittaessa nousee yksityiskohtia toisensa jälkeen pintaan, yksityiskohtia, joiden luuli jo kauan sitten unohtuneen. Muisti on jäätynyt vuoristojärvi, johon tehdään avanto. Siitä avannosta sitten ongitaan kaloja toistensa perään. Joka ei tee avantoa ei saa saalistakaan. s.281

Ihan mielelläni minä kirjan luin, vaikka välillä hiukan pitkästyttikin jaarittelu, josta joku toinenkin lukija on huomauttanut. En tiedä, paljonko sitten jäi lopulta mieleen noita muutamia poimintoja lukuunottamatta. Hyvin kirjoitettu, tekijänsä elämää kosketteleva kirja. En karta jatkossa Kochin muita teoksia, mutta enemmän niiltä odotan kuin tältä sain.

Herman Koch :Suomen päivät. - Siltala 2020. - Alkuperäisteos : Finse dagen 2020. - Suom:Antero Helasvuo . - 328 sivua

Konttinen Jussi: Siperia

Onpa hurja päätös viettää vuosi Venäjällä, kaukana Uralin takana. Vielä hurjemmaksi päätöksen tekee perheen mukaan ottaminen, varsinkin kun perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kaksi alle kouluikäistä lasta ja toisluokkalainen, jotka eivät taida venäjää eivätkä sahaa - kieliä jotka ovat käytössä Sahan tasavallan eli Jakutian päiväkodeissa ja koulussa.Varsinkin kun lämpötila menee talvella Jakutiassa 40 astettakin nollan alapuolelle. Tämä asettaa elämisen arjen aivan toisiin mittasuhteisiin kuin kerrostaloasuminen Suomessa. Vesi sulatetaan jääkimpaleista, jos ja kun tilatun veden toimitukseen tulee katko. Liikkuminen on vaikeaa paitsi etäisyyksien, myös huonojen teiden, autojen ja kelien takia.

Erityisesti lapsien kohtelu ja sopeutuminen hämmentävät. Nuoremmat menevät jalan Töhtyrin kylän munniharppupainotteiseen päiväkotiin, etsivät tukea toisistaan - ja sopeutuvat. Vanhin käy suomalaisinäkökulmasta kurinpidoltaan sotilaalliselta vaikuttavaa koulua, joka pidetään kiinni kovien pakkasten tai flunssakauden aikana. Lisäksi kirjoittajan vaimo huolehtii niin vanhimman edistymisestä suomalaisten ikätoverien tahdissa kuin lastenhoidosta miehen tehdessä pitkähköjä reissuja kirjaa varten mm. mursuja katsomaan, luennoimaan yliopistossa, tutustumaan shamaaniin tai öljyntuotantoon, katsomaan timanttien kaivausta tai tiikerin pääsyä vapauteen taigalle, osallistumaan metsästykseen,katsomaan vaalitoimitusta, tutustumaan Stalinin vankileirien saariston pahamineisimpaan työ- ja ojennusleiriin.

Arjen toiminnot vaativat alkeellisissa oloissa ja kylmyydessä huomattavasti enemmän paneutumista ja energiaa kuin kaupunkiympäristössä Suomessa, joten epäilemättä lapsiperheen arjen pyöritys vaatii vielä enemmän. Kirjassa ei kuvata kuin muutamia vastoinkäymisiä ja ikäviä yllätyksiä, kuten hiiriä, vuokraemännän säästäväisyyttä ja hedelmien saannin vaikeutta. Epäilemättä arkiset asiat kaatuvat vaimon hoidettavaksi eikä muu perhe ole niin innostunut jatkamaan oleskelua kesän yli Töhtyrissä kuin kirjoittaja. Kesällä on myös yleensä kuuma, liki +30 astetta (mannerilmasto!) eikä kuumuutta pääse turvaan mihinkään.

Oli mielenkiintoista lukea kirjaa, joskin lukemiseni sai välillä suorittamisen piirteitä. Kuinka huonosti tunnenkaan, tiedänkään ja tajuankaan Venäjän valtion laajuutta, erilaisia kansallisuuksia ja  suuria etäisyyksiä sekä luonnon ankaruutta ja monimuotoisuutta. Historiatietämyksessäni taitaa myös olla aukkoja, joita kirja paikkaa sen verran kuin käsiteltävä asia vaatii - ei enempää. Vaikka korruptio ja vaalituloksen ennalta-arvaatavuus ovat olleet tiedossa, oli kuitenkin hämmentävää lukea todellisen äänestysaktiivisuuden ja ilmoitetun äänestysprosentin eroista. Niinikään salailu ja vakoilijoiden pelko teollisuuslaitoksissa hämmensivät. Kirjassa oli niin paljon uutta ja erilaista sisältä päin nähtynä ja kuvattuna, että olisin ollut pienempäänkin pakettiin tyytyväinen. Mutta kaikella kunnioituksella: hieno suoritus vuosi Siperiassa ja kirja.

Jäämeren jään tuho ei ole epämääräinen uhkakuva, vaan katastrofi, joka tapahtuu nyt. Vaarana on, että koko järjestelmä keikahtaa uuteen asentoon, jolloin ilmaston lämpeneminen ei enää edellytä hiilidioksiiden lisäämistä ilmakehään. Venuksen uskotaan muuttuneen tällaisessa itseään kiihdyttäneessä ilmastonmuutoksessa kuivaksi ja kuolleeksi planeetaksi. Jos asiaan haluaa vaikuttaa, voi aloittaa itsestään - on laskettu, että länsimainen ihminen tuhoaa 30 neliömetriä jäätä vuodessa. s.394

Jussi Konttinen: Siperia - Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa. - HS-kirjat 2019. -
Kuvat Jussi Konttinen. -Kartat Jukka Pylväs. - 412 sivua 

Sinisalo Johanna: Vieraat

 

Tämä Kariston kauhuromaanikilpailun voittaja on sellaista kauhua, jota minäkin kestän lukea. Luin jopa mielelläni Essin ja Siirin, Sissin ja Luukkaan tarinaa. Jos en olisi tiennyt kauhuaiheesta,  olisinko ehkä lukenut tätä lesboparin parisuhde- tai perhe-elämäkuvauksena? Ehkä en sittenkään. Nyt aika nopeasti aavistin kauhun lähtökohdan heti alussa, mutta ei se haitannut. Pidän tällaisestä vähitellen sisältä päin kehittyvästä uhasta.

Essi on osallistunut aikoinaan MasterChef-kilpailuun vegaaniruualla ja perustanut sittemmin vegaaniravintolan, jossa tekee lujasti töitä.  Hän kaipaa julkisuutta ainakin lisäämään myyntiä ja on valmis paljastamaan perheen asioita tiettyyn pisteeseen asti. Siiri hoitaa kotona lastaan Luukasta, joka ei ole oppinut puhumaan. 6-vuotias Sissi, Essin synnyttämä, käy Lellussa, esikoulussa. Kotiasioiden lisäksi Siirin vastuulla on tilitoimisto. Molemmilla lapsilla on yhteinen isä, Ville, neurologi, joka elää graafikko Hisaon kanssa ja auttaa perhettä paitsi asiantuntijana, myös lastenhoitoavulla, milloin konferenssimatkoiltaan ehtii. Luukkaan puhumattomuus varjostaa onnellista parisuhdetta, johon ilmaantuu lasten kautta muitakin säröjä. Yhteiset lapset ovat myös äitinsä lapsia ja kun äiti on eri ja lapset kehittyvät erilailla, hiipii ristiriita salaa kuvioon.

Olen itse seurannut vierestä adoptiolapsen kasvamista perheessä. Isoveljelläni Valtterilla ja hänen vaimollaan on kaksi kiinalaistaustaista suloista vesseliä, ja he ovat elävä esimerkki siistä, kuinka biologinen vanhemmuus ei ole mikään edellytys sille, miten lämpimästi, herkästi ja huomioonottavasti - suorastaan riemukkaasti - vanhemmat voivat lapsiaan rakastaa. s.31

Tarinaa vievät eteenpäin Essi, Siiri ja Sissi omilla puheenvuoroillaan. Myös sähköpostit Villelle ja häneltä äideille tuovat uutta sisältöä tarinaan. Hienosti Sinisalo paljastaa henkilöiden, jopa 6-vuotiaan ajatusmaailman näiden jaksojen kautta.

Pidin tästä kirjasta, kuten olen pitänyt muistakin Sinisalon kirjoittamista mm. Ennen päivänlaskua ei voi ja Linnunaivot. Olihan tämä taas erilainen, mutta yksityiskohtia myöten johdonmukainen. Uudistuminen onkin yksi Sinisalon vahvuuksista, sujuvan, varmaotteisen ja jotenkin raikkaan kerronnan lisäksi. Ehdotomasti suosittelen tätä muillekin, niin kauhun kuin fantasian (maagisen realismin) ystäville. Etuliepeen esittelyteksti määrittelee Sinisalon spekulatiivisen fiktion mestariksi, joten löytäköön kirja lukijoita hyvin laajasti!

Johanna Sinisalo:Vieraat :romaani. -Karisto 2020.- Kansi: Jussi Karjalainen. - 448 sivua

Stridsberg Sara: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg

Rakkauden Antarktis
Tammi 2019
Ruotsinkielinen alkuteos: Kärlekens Antarktis 2018
Suom. Outi Menna
304 sivua

Sillä vaikka olin niin nuori ja vasta aloittamassa jotakin, minulla oli lakkaamatta vahva tunne siitäettä seisoin jyrkänteen reunalla, että edessäni avautui kuilu johon saattaisin pudota hetkenä minä hyvänsä. Minä kelpaamaton, avuton, heikko ja hyödytön maanantaikappale kaikkien niiden viisikymmentäluvulle kuuluneiden tyttöjen suuressa joukossa jota maailma ei oikeastaan tarvinnut, joka katoaisi jonain päivänä jäjettömiin eikä kukaan jäisi ikävöimään. s. 18

En lakkaa ihmettelemästä Sara Stridsbergin kieltä. Kuinka voi joku kirjoittaa niin kauniisti kuin tässä kirjassa kirjoitetaan? Kuinka joku voi kirjoittaa kauniisti kerrassaan kammottavista asioista. Tässä kerrossa kerrotaan toisen polven syrjäytyjistä, huumeidenkäyttäjistä, jotka siirtävät ongelmaansa seuraaville sukupolville.

Perheemme yllä lepää kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisin kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki. s. 147

Tuskinpa he kaksi olivat milloinkaan olleet ystäviä. He olivat rakastaneet toisiaan kuin kaksi koiraa, mutta eivät olleet koskaan pitäneet toisistaan. Rakshalla ei ollut ylipäätään ollut ystäviä, hänellä oli ollut minut ja Eskil, kun me olimme pieniä, ja se oli riittänyt hänelle eikä hänellä ollut sen jälkeen ollut mitään. Se oli totta. Tabletit olivat hänen parhaita ystäviään, ihanampaa ystävää on vaikea kuvitella, ne olivat joustavia ja mukautuvia eivätkä kiukutelleet koskaan . s.79

Minä-kertojan näkökulmasta perustellaan ja tuomitaan, kerrotaan omaa tarinaa ja samalla vanhempien ja lapsien - ja huumeiden tuomaa vapautta ja vankilaa.

Yhtenä hetkenä sitä löytää vapauden, todellisen vapauden, samanlaisen kuin jos lapsi eksyisi metsään ja sudet ottaisivat hänet laumaansa eikä hän löytäisi enää takaisin entiseen elämäänsä, saati muistaisi sen olemassaoloa. s. 47

Niin vanhempien kuin omien lasten tarina kerrotaan sivujuonteina päähenkilön, murhatun naisen kuolemanjälkeisenä pohdiskeluna. Stridsberg kuvaa prostituoidun paloittellun ruumiin osien sijaintia ja samaan aikaan naisen muistoja ja läheisten reaktioita ja tämän kammottavan tarinan hän kääntää runolliseksi, surumieliseksi kertomukseksi, jota ei voi jättää lukematta sen kerran aloitettuaan. Nainen yrittää löytää syytä omaan kohtaloonsa ja havaitsee yhtäläisyydet vanhempiensa ja oman käytöksensä välissä.


Ajattelen toisinaan että Ivan ja Raksha olivat ihmisinä holtittomia, että he kohtelivat ylimalkaisesti asioita jotka olivat tärkeitä, loikoivat päiväkausia rannalla, ryyppäsivät auringossa ja unohtivat meidät. Mutta heille kävi varmaan samalla tavalla kuin minulle ja Shanellekin. Sitä toivoo pelastuvansa lastensa avulla ja unohtaa miten pieniä ja viattomia lapset ovat, miten helposti he menevät rikki, kun heidät houkuttelee esiin heidän syntymättömyytensä pimeyksistä tietämättä mitä on tekemässä. s. 300

Jo lapsen saadessaan heroiiniriippuvainen pariskunta menettää ensimmäisen lapsensa Vallen huoltajuuden. Solveig annetaan heti synnytyksen jälkeen pois, koska äiti ymmärtää, ettei parempaa tulevaisuutta voi tulla hänen kanssaan. Vallen kohtaloa varjostaa vielä lapsuuden kokemukset.

Olin monta kertaa jättämässä kirjan kesken kaikkia ruumiin palasia kuvattaessa, mutta upean kielen ote piti ja luin sen ahmien loppuun. Suosittelenpa sitä edelleen muidenkin luettavaksi.

Dufva Lotta: Limbodusa

Lotta Dufva

Limbodusa
Otava 2020
248 sivua

Kerrankin tutustun kirjailijaan esikoisromaanin kautta. Eikä Lotta Dufvan kirja tuota pettymystä. Se on kiehtova tarina -vaikka onkin dystopia. Olen alkanut säästellä itseäni kammottivilta tulevaisuudenkuvilta, koska todellisuus tarjoaa riittämiin kauhisteltavaa.

Vaan tämä kirja vei mukanaan. Dufva oli sitonut hurjat skenaarionsa rakkaustarinalla ja se teki kirjaan hiukan lempeämmän sävyn. Silti:

Kaikki rajat on suljettu, kulkemaan ei pääse kuin sotilaspassilla, joten pohjoisesta rämpivien matka on pitkä ja kiertää monien metsiköiden ja piikkilankojen yli. Sveitsi on puolueeton mutta suljettu, eikä Alppien yli muutenkaan pääse kovin keskinkertainen vuoristomatkailija. s.49

Kirjan nykyisyys kuvataan Lampedusan saarella, jonne päätyy Euroopasta poispyrkiviä pakolaisia. Toinen aikataso on menneisyydessä Helsingissä, Suomen itärajalla, Berliinissä, Puolassa, Pariisissa ...Ingrid on päätynyt Lampedusan saarelle myymään ja juomaan viinaa, lähimpänä seuranaan unkarilainen tiskijukka Miklos. Vaikka hän tietää suuren rakkautensa Suomalaisen olevan kuollut, hän kuvittelee yhä näkevänsä miehen tämän tästä väkijoukossa. Yhdessä he ovat saaneet aikaan fasistiselle Eurodefille vastaiskun, joka on myllertänyt koko Euroopan.

Eurodefin hallinnon hienous oli siinä, että se ihan rauhassa, mutta yhtään periksi antamatta pakotti ihmiset aina vaan hienompiin yhä tiukentuviin normeihin: kukaan ei oikeastaan edes tajunnut, mitenme luisuttiin siitä, että heteroperheiden lapset sai enemmän lapsilisiä, siihen, että homot suljettiin eheytymisleirille. Kun entinen äärikonservatismi oli tätä nykyä keskitietä, tuntui ihan loogiselta seuraavalta askeleelta alkaa suunnitella homouden siirtoa takaisin rikoslakiin. Kaapista oli tullut taas elinehto. s. 198

Vallankumousta tehdään paitsi toreilla myös ennenkaikkea verkossa vaikuttamalla, Shadowbookissa.

No, Agora rikkoi kaikki kuplat. Aamunkoi hermostui todella pahasti jokaisesta kansalaisen kirjoittamasta artikkelista ja bloggauksesta, joka automaattisesti ilmestyi foorumille.s.191

Paitsi eri aikatasoja, kirjan tarinaa vievät eteenpäin sekä Suomalaisen että Ingridin kertomukset. Suomalainen ei ole ihan sitä, miksi Ingrid hänet luulee, vaikka Eurodefin joukkojen palkkasoturimenneisyys paljastuukin melko varhaisessa vaiheessa. Molemmat ovat opiskelijoita ja aktiivisia Shadowbookin käyttäjiä, diginatiiveja, jotka osaavat käyttää verkkoa ja verkostoja tavoitteidensa ajamiseen. Ingrid hankkii opiskelurahoja tanssijana yökerhossa, koska välit rikkaisiin vanhempiin ovat kylmenneet.

Maailma on tyystin toinen kuin nykytodellisuus, mutta jälkiä Suomeen ja Eurooppaan on löydettävissä. Neogordin ja Euroopan lisäksi maailman johtovaltioihin kuuluu Kiina. Nigeria on kuitenkin fasistisesta  Euroopasta pakenevien kohdemaa, Lampedusan saari välietappi, jonne ajautuvat ne, joilla ei ole mahdollisuutta jatkaa Afrikaan.

Siinä minäkin voisin olla, jos elämä olisi kulkenut eri uria, jos en olisi tavannut sinua. Haluaisinko minä toisenlaisen elämän? Vaikea tietää. Harvemmin sitä elämässään katuu ,paljon vähemmän katuu mennyttä kuin huolii tulevasta. Tai ehkä se on vain minun mielentilani: joku psykiatreistani sanoi joskus, että masennus on sitä että menneisyys kaduttaa ja ahdistus sitä että tulevaisuus pelottaa. s.107

Viehätyin yllätyksekseni surumielisestä ja paikoin hyvinkin rankasta kirjasta, jossa mikään ei ole ruusunpunaista ja kaunista.

(Luin samaan aikaan etäsatuna lapsenlapsilleni Aili Somersalon yli satavuotiasta kirjaa Mestaritontun seikkailut. Kun siinä kirjassa puhutaan Aamuruskon maan kuninkaasta, on tässä kirjassa Aamunkoi - järjestö. Molemmissa kirjoissa sumu tekee näkymättömäksi tai ainakin haihduttaa ääriviivat. Välillä en ollut ihan kartalla, kumpaa kirjaa mietin ja se oli aika kiehtovaa. Molemmat kirjat ovat (yhä) lukemisen arvoisia!)

Ekholm Kai: Jörn Donner, kuinka te kehtaatte

Ekholm Kai
Jörn Donner, kuinka te kehtaatte
Docendo 2020
389 sivua

Olen kuullut puhuttavan elämäkertojen lukemisen olevan tietyn ikäisten, usein vähän vanhempien ihmisten harrastus. En vieläkään niihin tartu kovin usein, mutta Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan paneutuminen hiljan kuolleen Jörn Donnerin elämään herätti kyllä kiinnostuksen. Sitä paitsi siitä tuli kirjallisuuspiirimme käsittelyyn tuleva teos.

Minä hengitän ja elän kielen ja kirjoittamisen kautta, mutta olen usein paennut muuhun. Kirjaimiin piirtyy se mitä teen, ei mihinkään muuhun. Se ei ole paljon. Se on jotakin. s.94

Tätä taustaa vasten tuntuu maton jalkojen alta vetämiseltä, kun Ekholm arvioi  Donnerin kaunokirjallisen romaanisarjan, johon 1984 Finlandia-palkittu teos Isä ja poikakin kuuluu aikaansa sidotuksi. Samalla se tuntuu virkistävältä ja rohkealta. Ekholm selvästi arvostaa kohdehenkilöä, mutta uskaltaa silti sanoa romaanien menettäneen ajan myötä arvonsa ja muuttuneen puiseviksi. Puhumattakaan Mammutti -kirjasta, jonka kustantajalle tarjoamista hän pitää hulluna tekona.

Otaksun, että kenelläkään kustantamossa ei ole ollut kanttia tehdä Ison D:n käsikirjoitukselle mitään. Ei edes ehdottaa muutoksia. Antti Majander

Löytyykö Donnerin merkitys jälkipolville siis noista asioista, joihin hän itse sanoo paenneensa: elokuvista, valtiopäiviltä, matkoista,  matkakirjoista, reportaaseista, arvosteluista tai mihin moneen muuhunkin mies on ehtinyt? Löytyykö merkitys Donnerista itsestään kulttuurihenkilönä, joka on oma itsensä eikä suostu kumartelemaan muille kuin Ingmar Bergmanille? Tuskin sitä kuitenkaan kannattaa etsiä naissankarin maineesta tai aktiivisesta seksuaalisuudesta.



Tutkijana hän laiminlyö lähdeluettelot ja vie näin teoksiltaan pysyvämmän merkityksen pois, kuten Elmer Diktoniuksen elämäkerrasta, jota Lasse Koskela suomii ankarasti:

"Surkuhupaisan kontekstinrakentelun, käsitteellisen tarkk, vaan Donnerin elämän eri osa-alueitauden vieroksumisen, lukematta jättämisen ja yleisen huolimattomuuden lisäksi Donnerin teosta rasittaa ylenmääräinen donnerkeskeisyys ja veltosti rönsyävä esitystapa, jonka turvin Donner pääsee esittelemään tunnettuja kamujaan Mikko Pesälästä Pablo Nerudaan." s. 276

Kirja ei etene kronologisesti, vaan Donnerin elämän eri osa-alueita ja erityisesti työn kohteita käsitellen. Se tuo kirjaan hyvän ja uutta löytävän vireen. Käsittelytapa ei kuitenkaan sulje pois Donnerin omalaatuisuutta, ahkeruutta ja monipuolisuutta. Sitä alleviivaa yhden luvun otsikkokin : Miten tullaan Donneriksi?

Donner ei halunnut tulla määritellyksi suomenruotsalaiseksi, vaan suomalaiseksi, joka puhuu myös ruotsia. s.173

Donnerin uppopaistettu itsekkyys on rehellisyyden peruskurssi s.298


Laajaa tuotantoa ei olisi ilman suurta tunnollisuutta. Kaikki nämä korreloivat suureen narsistiseen älykkyyteen, josta yhteiskuntamme palkitsee. Se ei palkitse nöyryydestä, luonteen harmaudesta tai sosiaalisesta mielenlaadusta. s. 311

Kirja jätti hiukan surullisen olon. Sitä sen suuremmin miettimättä olen aina ihaillut Donnerin, omapäisyyttä ja uskallusta sanoa mielipiteensä, vaikka Gambia-keikan aikohin olin kahden vaiheilla. Nuorempana ihailin kaiketi myös edustavaa ulkomuotoa , vanhempana annoin Donnerin kaunokirjallisuudelle arvoa pelkästään yhden lukemani kirjan (Finlandia-palkittu) ja tuttavien mielipiteiden perusteella. Nyt häntä ei enää ole. Tulee  ikävä, vaikkakin hämmästyin median huomiosta Donnerin  kuoleman jälkeen.

Kirja myös muutti käsitystäni Donnerin merkityksestä. Se on reipas ja raikas analyysi, joka ei kumartele yhtään sen enempää kuin kohdehenkilönsäkään. Kerrassaan loistava elämäkerta, jota ei ole tehty kuolemaa kunnioittaen. Onneksi Ekholm kehtasi.

Olga Tokarczuk 2019 Nobel-puheessaan: "Kirjallisuus on yksi harvoista elämänalueista, jotka yrittävät pitää meidät kiinni maailman konkretiassa, sillä kirjallisuus on luonnostaan aina 'psykologista'. Se näet keskittyy henkilöidensä sisäisiin näkökulmiin ja motiiveihin, paljastaa heidän kokemuksensa tavalla, joka muutoin on täysin suljettu toisilta ihmisiltä, tai ihan vain provosoi lukijan tulkitsemaan heidän käyttäytymistään psykologisesti." s. 298

Mooses Mentula: Toiset meistä

Mooses Mentula

toiset meistä
WSOY 2020
247 sivua

Koko Tinon aikuinen elämä oli ollut kuin haiden seassa uimista. Joka kerta, kun hän edes vähän elätteli toivetta tilanteen paranemisesta, paniikki potkaisi takaisin petojen armoille. Enää pitkään aikaan hän ei ollut uskaltautunut astumaan edes laiturille. s.36

Tinon vanhemmat olivat asettaneet poikaan suuret toiveet ja Tino oli kuvitellut täyttävänsä toiveet helposti, kunnes lääketieteelliseen tiedekuntaan pyrkiessään Tinoon iski paniikki eikä hän pystynyt tekemään ainuttakaan tehtävää. Sama toistui vielä äärimmäisen huolellisen valmistautumisen jälkeen seuraavana vuonna. Eikä Tino ole tuon jälkeen voinut kenellekään väittää pitävänsä välivuotta, sillä aika kuluu enimmäkseen ihmisiä vältellen vatupassissa sohvalla. Kaupassakäyntikin vaatii rohkeutta, jonka saa vain oluttölkistä. Kunnes ihmispakoilu johtaa Tinon antikvariaattiin, jossa epämääräinen kauppias pakottaa lunastamaan kirjakassin. Tuon kassin sisältö avaa Tinolle uuden maailman.

Kauppias paljastuu Charles Bukowskiksi, joka ryhtyy mentoroimaan Tinoa ja vähentämään tämän pelkoja elämää ja rakkautta kohtaan. Tino luo itse tarinaansa kirjailijoiden kirjoissaan antamien viitteiden perusteella. Mukaan fantasiaan pääsee  kadulla pakoiltu Mirjami tyttärineen ja kun Bukowski saa ohjausapua  Jack Kerouacilta, alkaa matka, joka vie kauas pois kotisohvalta akvaarion ääreltä. Nämä kaksi kaveria eivät selviä Tinon ohjauksesta , mutta kassissa riittää kirjoja ja apua tulee niin George Orwellilta kuin Jane Austenilta ja Edgar Allan Poelta.

Eli tämä on se porukka, jonka on toimittava, Jane sanoi ja jatkoi: -Charlesin ja Georgen lapsellisen uhon aikana ennätin pohtia tarinaa sen verran, että ymmärsin jotain. Tinon pitää antaa itselleen lupa sairastaa ja tajuta, ettei hänen elämänsä tarvitse edustaa kenellekään muulle mitään, Jane sanoi. s.213

 Pidin kirjasta kovasti. Hienosti lähti niin mielikuvitus kuin kirjallinen maailma näyttämään Tinolle tietä parempaan tulevaisuuteen, mikä viehätti erityisesti. Tämän lisäksi tarina on kerrottu sujuvasti ja se tekee siitä uskottavan - hmm, no, ainakin lähtökohdiltaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kotimainen uutuus.