Tuire Krogerus: Majakan varjo

 

Meitä halutaan määritellä sitä kautta, olemmeko iso- vai pikkusisaruksia; keskimmäisiä, yksös- kaksos- tai kolmoslapsia; poika- vai tyttökatraasta; ovatko vanhempamme eronneet ja perustaneet uusia perheitä tuottaen puolikkaita tai puolittomia sisaria meille. Se mikä olen, ei liity millään tavalla sisarusteni määrään, enkä ole edes varma ketkä laskisin mukaan.

Kira kasvaa sisarustensa kanssa Majakkasaarella. Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta, Klara ja Klaus, kaksoisveli Knut ja pikkuveli Kalle. Lapset pitävät huolta toisistaan, käyvät veneellä mantereella kaupassa ruokaa ostamassa ja välillä isä tuo heille ruokatarvikkeita. Hän kutsuu lasten kasvatusmenetelmää 'havainnoimalla kasvattamiseksi'. Vanhemmat viipyvät poissa pitkiäkin aikoja, palaavat saarelle eri suunnista ja eri aikoina.

"Oletko koskaan miettinyt, että heillä onkin toinen koti jossain ihan lähellä? Etteivät he mene mantereelle töitten takia tai hoitaakseen asioita. He haluavat meistä lomaa..."

 Kalle on vielä vaippaikäinen, kun hänet jätetään sisarusten hoiviin. Knutilla on eri äiti, joka ei kirjan henkilönä näyttäydy lainkaan. Knut on kuitenkin kasvanut perheenjäseneksi ja etenkin samanikäiseen Kiraan tiukasti kiinni. Kun hän menehtyy lasten leikkikokeiluissa, jää Kiran mieleen iso aukko.

Jos isämme ei olisi ottanut Knutia tämän äidiltä, emmekä koskaan olisi tavanneet, olisinko silti tuntenut samaa tyhjyyttä ja pelkoa hänen kuolemansa jälkeen vai olisiko sosekeitto täyttänyt mahani?

Lapset häipyvät saaresta yksi kerrallaan. Kiralle järjestyy mahdollisuus päästä New Yorkiin, mutta sen hintana on alisteinen asema uraa rakentavan miehen vaimona. Vanhempien synnit ja laiminlyönnit tuntuvat kostautuvan jälkipolville. Kiran on vaikea luoda tyttäreensä luontevaa suhdetta. Kun ei ole saanut rakkautta, on vaikeaa oppia myöhemminkään rakastamaan.

Kirjan tapahtumat liikkuvat vuorotellen eri aikoina Majakkasaarella, New Yorkissa ja Etelä-Irlannin rannikolla, Crookhavenissa. Irlantiin Kira päätyy miehensä kuoleman jälkeen. Sinne on mennyt aiemmin niin tytär kuin New Yorkissa tavattu kuuro mies ja siellä on meri läsnä kuin lapsuudessakin.

Kirjaa on vaikea laskea käsistään, kun sen on aloittanut. Kerronta on vetävää ja etenee synkästä tapahtumasta toiseen eikä lukijallekaan anneta paljon toivoa myönteisitä käänteistä. Esikoiskirjaksi tämä on tavattoman kunnianhimoinen ja lunastaa reippaasti antamansa lupaukset.  Kieli on sujuvaa ja omintakeistakin. Jokaiselle aistille riittää koettavaa ja luontokuvaukset tuovat merimaiseman lähelle. Vertauskuvat tuovat tummaan kerrontaan toisenlaisa sävähdyksiä.

Lapsen näkökulma kosketti eniten ja lapsen silmin tehdyt havainnot toivat kerrontaan tuoreutta ja uskottavuutta. Minä-kertojaa lukuunottamatta kirjan muut hahmot jäävät etäisiksi eikä heidän toimintansa motiiveja ei selitellä, Kiran sisaruksia lukuunottamatta. Muutamat oikoluvun puutteet harmittavat lukijaa ja varmaan kirjoittajaakin. Tässä olisi ollut aineksia useampaankin kirjaan, mutta tämäkin ratkaisu toimii.

Minuun ei tarvitse hakata vitjalla järkeä, käsitän muutenkin, että totuuteni on liian vaikea. Se vaatii liikaa ymmärrystä. Luovun kaiveluistani, hyväksyn, etteivät asiat olleet niin kovin huonosti. Ehkä muistan lapsuuteni väärin.

Tuire Krogerus: Majakan varjo. - Aviador, 2025. - Kansi: Saara Hankama. - 335 sivua

Petra Rautiainen: Meren muisti

 

Mitä veden alla on? Sitä pitää kysyä meren muistilta.

Tiedän mitä nämä ihmiset haluavat. He haluavat kokea miltä tuntuu seisoa rikkirevityllä, huojuvalla elämänlangalla, kun jäljellä on enää vain merenvihreä äärettömyys.

Alussa se tuntuu vapaudelta.

Enää en ole siitäkään niin varma.

Aapa on lähtenyt Norjan Ruijasta, meren rannalta Floridaan. Nyt hän on palannut parin vuosikymmenen jälkeen synnyinseudulleen. Hänen tehtävänsä on pohjustaa dokumenttielokuvaa, joka mainostaa öljynporausta. Hänen on suostuteltava Henrik, Aapan äidin kumppani, auttamaan filmin teossa. Aapa syyttää Henrikiä äitinsä kuolemasta merillä sattuneessa onnettomuudessa, joten tehtävä ei ole helppo. Lisäksi Aapan äidinäiti, ämmi on kuolemassa.

On kaksi tapaa oppia tuntemaan itsensä: on tapa tutustua itseensä sisältä päin ja tapa avautua ulospäin. On kahdenlaista vapautta: vapautta itsestä ja vapautta muista.

Minä olen aina ollut vapaa muista.

Aapa on tottunut pärjäämään - yksin. Hän on tehnyt niin äidin kuoleman jälkeen, painanut muistonsa ja katkeruutensa piiloon. Nyt ne nousevat esiin Norjaan palaamisen myötä. Samalla Aapa joutuu palaamaan menneeseen ja miettimään omaa identiteettiään.

Minuus muodostuu kerrostuen kuin koralliriutta. Minuudella on oikeastaan hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mikä on yksityistä ja täysin omaa. Kaiken taustalla on esiäitien kuolleiden raajojen päälle muodostunut fossiilikerrostuma. Ilman mennyttä ei ole nykyisyyttä. Ja samalla tavalla tulevat sukupolvet rakentavat elämänsä meidän perintömme päälle. Minäkin kuulun siihen ikiaikaiseen ketjuun. En tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Suurimmaksi osaksi en ajattele siitä mitään.

Kirja koostuu Aapan minä-muotoisesta kerronnasta ja matkapäiväkirjasta, jonka kirjoittaja paljastuu vasta lopussa. Koko ajan kerronnassa on läsnä meri ja valaat, myös Aapan äidin onnettomuuden sattuessa.

Kerrotaan, että vedellä on kyky muistaa kaikki ympärillään olevat tapahtumat. Siten se tietää kulkea ikiaikaisia reittejään, pyöriä pyörteissään ja vetäytyä rannasta ja tulla takaisin rantaan", hän sanoo ja jatkaa napauttamalla päätään. "Muisti sijaistee meren kristallikiteissä."

Kirjan keskeinen teema on ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat muutokset meressä ja sen lähellä eläville ihmisille ja eläimille. Minun oli välillä vaikea lukea kirjaa, koska Aapa edusti öljy-yhtiötä, joka oli osaltaan aiheuttamassa näitä haittoja ja hän vieläpä oli tekemässä yhtiönsä mainosfilmiä. Kun teoksen rakenne oli katkelmallinen ja seurasi välillä nykyisyydessä tapahtuvaa, välillä mennyttä ja matkapäiväkirjaakin, oli mukana pysyminenkin hetkittäin ongelmallista. Tämä oli kaiketi vain oma ongelmani, sillä poikkeuksetta olen lukenut kirjasta vain myönteisiä arvioita (kuten Kirjaluotsi, Jorman lukunurkka) . Rautiaisen edellinen romaani Tuhkaan piirretty maa oli itselleni suurempi lukuelämys, mutta tämäkin vaati tulla loppuun luetuksi. Ja palkitsi!

Petra Rautiainen: Meren muisti. - Otava, 2022. - 207 sivua

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

 

Vuoden loppua juhlistavat työpaikan pirskeet venyivät vailla alkua ja loppua, raahautuivat voimattomasti eteenpäin uneliaan oranssien lamppujen alla.

Työpaikan juhlista tulee käännekohta Shibatan raskaudelle, jota kirja seuraa viikko viikolta. Raskaus ja kirja alkavat miesvaltaisen työyhteisön ainoalle naiselle itsestäänselvästi sälytetyistä tehtävistä, jotka hänen odotettiin hoitavan oman työnsä ohella. Kahvikuppien siivoaminen pois ja muut yleiseen viihtyvyyteen liittyvät työt tuntuvat kuin luonnostaan kasautuvan naiselle, kunnes tämä ilmoittaa olevansa raskaana ja kahvinhajun aiheuttavan pahoinvointia.

Shibata paneutuu raskaana olevan yksinäisen naisen rooliinsa, tutustuu sikiön kehitykseen ja kietoo kaulaliinaa vatsansa ympärille saavuttaakseen oikeasti raskaana olevan naisen muodon. Hän osallistuu odottavien äitien aerobic-ryhmään ja saa sitä kautta kontaktia äitiyteen valmistautuviin naisiin.

Yagi osaa kuvata yksinäisyyttä ja naisen asemaa tässäkin kirjassa osuvasti konkreettisten asioiden ja pienten, toistuvien tapahtumien kautta. Samalla hän sekoittaa toden ja ei-toden rajaa niin hienovaraisesti, että ainakin minä lukijana sen hyväksyin ja elin koko ajan  pienessä jännityksessä raskausviikkojen edetessä: Mitä tapahtuu, kun synnytyksen aika tulee?

Kirja on palkittu Japanissa Ozamu Dazai-esikoiskirjapalkinnolla. Päähenkilön työpaikka kartonkihylsyjä valmistavan tehtaan toimistossa tarjoaa kirjan teematiikkaan monta allegoriaa - kuin myös kirjan syntyyn. Vaikka seuraavassa lainauksessa puhutaan hylsyistä, voi merkitystä laajentaa. 

Sana kutsui toisen sanan, kuin tarinan ensiparkaisu olisi tuloillaan. Hiljaisella hartaudella, vaatimattomasti,omistautuneesti. Hyvä vain, että ydin on tyhjä, sillä sen saattoi täyttää kertomuksella. Loitsu kirmasi halki hämärän tuotantopaikan.

Pidin kirjasta kuin myös aiemmin lukemastani Yagin romaanista Venus ja minä. Ilmeisesti voin ruveta käyttämään suomentajan Raisa Porrasmaan nimeä lukusuosituksena itselleni, sillä olen melkein kaikesta hänen japanista suomeksi kääntämistään teoksista pitänyt.

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja. - Otava, 2023. - Alkuteos: Kushin techo 2020. - Suom. Raisa Porrasmaa. - (Otavan kirjasto 305). - 170 sivua

Gabriel Garcia Marquez: Elokuussa nähdään

 

Ana Magdalena tunsi miehen kuin olisi aina elänyt tämän kanssa. Hän tiesi, että mies oli puhdas ja siisti, hyvin pukeutunut, että kynsien luonnollinen kiilto korosti käsien elottomuutta ja että miehellä oli hyvä sydän - pelkurin sydän.

Ana Magdalena on keski-ikäinen nainen, joka matkustaa kerran vuodessa, elokuussa, laskemaan miekkaliljoja äitinsä haudalle. Aloituksessa kuvatun miehen kohtaaminen johtaa toistuviin yhden yön kokemuksiin näillä matkoilla. Välillä kokemukset ovat hyviä, välillä pahoja, nöyryyttäviäkin. Silti Ana Magdalena vuosi toisensa perään jättää rakastamansa aviomiehen ja etsii saarelta yhden yön rakastajan. Syntyihin tai syihin ei sen kummemmin paneuduta, vaan kirja vie lukijansa keskelle tarinan tapahtumista ja pitää kyllä otteessaan. Tämä on kerralla luettava kirja.

En arvaile syytä pienen teoksen julkaisemiseen. Dementiaa ja syöpää sairastanut Marquez halusi itse tuhota teoksen, mutta hänen poikansa päättivät toisin ja kokosivat luonnoksista tarinan. Kyllä siitä Marquezin tyylin aistii, mutta lukija jää odottamaan enemmän. Tämä oli ehkä alku jollekin, joka ei ehtinyt syntyä.

Kannattiko kirja lukea? Minulle se toimi houkuttavana maistiaisena, joka herätti vanhan himon Latinalaisen Amerikan kirjoihin ja erityisesti tämän 2014 kuolleen nobelistin tuotantoon. Paljon on jäänyt  lukemattakin - sellaistakin, joka on kirjoitettu täysikuntoisena. Taidanpa lukea seuraavaksi Rakkautta koleran aikaan.

Gabriel Garcia Marquez: Elokuussa nähdään. - WSOY, 2025. Alkuteos: En augosto nos vemos, 2024. - Suom. Jyrki Lappi-Seppälä. - 115 sivua